Tässä kirjoituksessa käsittelen ihmisryhmiä, jotka kärsivät nykyisestä valtavirran transaktivismista:
- Lapset
- Naiset
- Seksuaalivähemmistöt
- Mielenterveyspotilaat
- Perinteiset transsukupuoliset
Lapset
Olen sitä mieltä, ettei lapsen kohdalla
transsukupuolisuutta voi luontevasti diagnosoida siitäkin huolimatta, että
joillakin tapauksilla sukupuoliristiriita kestää aikuisuuteen asti.
Itsellänikin oli lapsena sukupuoliristiriitaa, vaikka en osannutkaan sanoittaa
kokemustani luontevasti. Tiedän, että jotkut transsukupuoliset ovat kanssani
asiasta eri mieltä.
Tällaisilla yksilöillä transkokemus on
saattanut olla läsnä jo lapsuudessa, minkä vuoksi he ajattelevat, että
transsukupuolisuuden voisi diagnosoida lapsen kohdalla. Ongelma on siinä, että
tällä tavalla ajattelevat transsukupuoliset ajattelevat asiaa puhtaasti omasta
näkökulmasta. He eivät ota huomioon, että valtaosa sukupuoliristiriitaisista
lapsista ei enää murrosiän jälkeen koe ainakaan merkittävää sukupuoleen
liittyvää ahdistusta. Olen kuullut sanonnan, että translapsi on vähän kuin
vegaani kissa.
Toisin sanoen lapsen vanhemmat ovat
myötävaikuttaneet siihen, että lapsi transioituu sosiaalisesti sen sijaan, että
olisi muuten sukupuoleltaan epätyypillinen lapsi. Lapset ovat taipuvaisia
ajattelemaan asioita mustavalkoisesti. Katsoin kerran yhden videon, jossa eräs
translapsi perusteli sukupuolikokemustaan lempiväreillä ja
mielenkiinnonkohteilla.
En ole asiantuntija, enkä muutenkaan tiedä
lapsista juurikaan (en myöskään pidä erityisesti lapsista, minkä takia en niitä
halua), mutta epäilen hyvin vahvasti, kykeneekö tytöksi itsensä mieltävä poika
kunnolla ymmärtämään, ettei transnainen voi olla samalla tavalla nainen kuin
biologinen nainen. Jos tytöksi itsensä mieltävä poika unelmoi äidiksi tulemisesta,
kykeneekö hän ymmärtämään, ettei transnainen voi olla biologisesti äiti?
En sano tätä sen takia, että
transsukupuolisuudessa olisi jotain pahaa. Minä elän tällä hetkellä varsin
mukavaa elämää, jos en ota huomioon koronavirusta ja transaktivistien sekoilua,
joka ajan myötä pilaa myös minun maineeni, osittain on jo pilannut.
Jos lapsen annetaan edes sosiaalisesti
transioitua, emme tiedä, olisiko kyseinen lapsi voinut kasvaa ulos
sukupuoliristiriidasta. Monet sanovat tosin, että pelkkä sosiaalinen transitio
mahdollistaa mielen muuttumisen. Vaikka tämä onkin teoriassa totta, niin epäilen,
kehtaako lapsi tai nuori myöntää olleensa väärässä, jos sosiaalisen transition
tielle on jo lähdetty.
Olen joskus miettinyt, olisinko minä halunnut
lapsena transioitua, jos lapsuudessani olisi puhuttu translapsista.
Todennäköisesti olisin halunnut transioitua. Olen kuitenkin miettinyt, että jos
olisin transioitunut lapsena, minulla olisi jäänyt tekemättä kaikki se
itsetutkiskelu, jonka olen nyt tehnyt. Olisin myös saattanut miettiä, olisinko
sittenkin kasvanut ulos sukupuoliristiriidasta.
Mitä sitten sukupuoliristiriitaisen lapsen
kanssa pitäisi tehdä? Mielestä tällaista lasta olisi fiksumpaa rohkaista
olemaan mieluummin sukupuoliepätyypillinen kuin alkaa puhumaan transsukupuolisuudesta.
En sano, ettei lapselle saisi puhua transsukupuolisuudesta iän mukaisella
tavalla neutraalisti, mutta kannattaa olla varovainen, ettei vedä liikaa mutkia
suoriksi, jotta lapsi ei saisi transhoidoista epärealistisia käsityksiä.
Naiset
Transaktivismin ja naisten oikeuksien
välisistä ristiriidoista olenkin jo puhunut aiemmin. Tiedän, että aihe on
varsin tunteita herättävä ja aiheesta keskusteltaessa on helppo sortua
ylilyönteihin. Kuitenkin tämänhetkinen tilanne on sellainen, että jos joku
nainen puhuu aiheesta ilman mitään änkyröintiä, niin silti kyseinen nainen
leimataan transfoobikoksi, vaikka hän ei sitä todellisuudessa olisikaan.
Transaktivistit mielellään haluavat lakaista maton alle transaktivismin
ongelmat, josta naiset kärsivät. Nykyään
transsukupuolisuuden määritelmä on aiempaa laveampi, joten transporukkaan
kuuluu kaiken näköistä hiihtäjää.
On myös fakta, että jotkut itsensä
transsukupuoliseksi kokevat ovat pahasti häiriintyneitä yksilöitä. Sanon
tarkoituksella itsensä transsukupuoliseksi kokevat, sillä todellisuudessa minun on
vaikea uskoa, että kukaan aidosti dysforinen transnainen haluaisi mennä naisten
tiloihin ennen kuin näyttää naiselta. Nykyisessä transkeskustelussa ongelma
tosin on siinä, ettei tarvitse olla dysforiaa ollakseen trans, ja joillekin pelkän transidentiteetin omaksuneilla tuntuu olevan kyseenalaisia fetissejä.
Naisystäväni on sanonut, että hän ei koe transnaisia uhkana, mutta hän suhtautuu varauksella joihinkin transvestiitteihin. Naisystäväni ei näe itse transvestiittiyttä ongelmana, mutta hän tietää erään transvestiitin, joka käyttäytyy uhkaavasti. Olen ennenkin kuullut vastaavia tarinoita, että jotkut miespuoliset transvestiitit olisivat jollain tavalla häiriintyneitä ja heillä olisi kyseenalaisia fetissejä (autogynefilia?).
Korostan nyt, että en todellakaan tarkoita,
että kaikki transvestiitit olisivat häiriintyneitä yksilöitä. Kuitenkin olen
kuullut useamman kerran tällaisista häiriintyneistä yksilöistä, joten aihetta
ei voi mielestäni sivuuttaa.
Mitä tulee kilpaurheiluun, niin mielestäni ei
ole reilua, jos transnainen kilpailee sellaisissa lajeissa, joissa voimalla,
nopeudella ja kestävyydellä on merkitystä. Vaikka hormonihoito vaikuttaa kehon
koostumukseen, niin transnaisilla on tutkimusten mukaan transhoitojen jälkeenkin
etu verrattuna biologisiin naisiin.
Sen sijaan harrastetasolla erot eivät ole yhtä
merkittäviä, ja yksittäinen transnainen ei välttämättä ole automaattisesti
ylivoimainen verrattuna biologisiin naisiin. Kuitenkin kilpatasolla mukana ovat
huippuyksilöt, jolloin transnaisen tausta tuo epäreilun edun verrattuna
biologisiin naisiin. Oma ehdotukseni on, että transnaiset voivat kilpailla
sellaisissa lajeissa, joissa biologisella sukupuolella ei ole suorituksen
kannalta mitään merkitystä, kuten esimerkiksi ratsastus.
Seksuaalivähemmistöt
Olen kuullut, kuinka jotkut miehistä pitävät
transmiehet valittavat homomiesten "transfobisuudesta" koska eivät halua olla transmiehen kanssa. Todellisuudessa tässä ei ole mitään
transfobiaa vaan nämä transmiehet eivät ymmärrä, mikä seksuaalinen suuntautuminen
on, eivätkä he kunnioita muiden ihmisten rajoja.
Olen kuullut, kuinka viime vuosien aikana
joiltakin maskuliinisilta lesbonaisilta on kysytty, ovatko he todellisuudessa
transmiehiä. En usko, että kysyjät ovat olleet mitenkään pahantahtoisia, mutta
näen silti tuollaiset kysymykset ongelmallisena. Tuollaiset kysymykset voivat
aiheuttaa sen, että ihminen alkaa alitajuisesti pohtia, että ehkä hän onkin
todellisuudessa transmies tai hän voi kokea, että on väärin olla maskuliininen
nainen.
Nykyään monet LGBT-järjestöt ovat lähinnä keskittyneet transasioihin, joten LGB-porukan asiat ovat jääneet T:n varjoon hyvin vahvasti. Tästä johtuen monet LGB-ihmiset kokevat, että nykyiset LGBT-järjestöt ovat unohtaneet heidät. Mainittakoon toki, että LGBT-järjestöt tai transjärjestöt eivät edusta minunkaan asioitani, ne edustavat vain tietynlaisten transihmisten asioita. Jos ja kun Suomessa perustetaan LGB-järjestö, tuen sen toimintaa mielelläni.
Tämän lisäksi toivon, että ns. vanhan
koulukunnan perinteiset transsukupuoliset perustaisivat oman järjestön, joka
olisi poliittisesti ja ideologisesti neutraali. Tai jos tuollaista järjestöä ei
synny, niin kaipaisin vähintään enemmän transsukupuolisten blogeja tai muita
somekanavia, joissa eri mieltä olevat transsukupuoliset saavat äänensä
kuuluviin.
Mielenterveyspotilaat
Nykyisessä transaktivismissa painotetaan hyvin
vahvasti itsemäärittelyä ja myös sitä, kuinka transhoidoista pitäisi poistaa
kaikki portinvartiointi. Tämä on uhka mielenterveyspotilaille, sillä ilman
portinvartijointia transhoitohin saattaa päätyä sellaisia yksilöitä, joiden ei
koskaan pitäisi aloittaa transhoitoja. Toisin sanoen ihmisten oikeat ongelmat
lakaistaan maton alle.
Perinteiset transsukupuoliset
Olen aika paljon nähnyt netissä kommentteja,
kuinka joku on ennen suhtautunut transsukupuolisiin neutraalisti tai
positiivisesti, mutta ajan myötä asenteet ovat muuttuneet negatiivisempaan
suuntaan. Syynä ei ole mikään yhteiskunnan rakenteellinen transfobia vaan
näillä ihmisillä on huonoja kokemuksia transaktivisteista ja heidän
tuntemistaan transsukupuolista. Tämä on varsin ymmärrettävää.
Valitettavasti jotkut ajattelevat, että kaikki
transsukupuoliset olisivat samanlaisia kuin aktivistit, joten tästä kärsivät
sellaisetkin transsukupuoliset, jotka eivät käyttäydy kyseisellä tavalla.
Yleisin "transfobian" muoto, jota olen kohdannut, on johtunut siitä,
kuinka ihmiset ovat ajatelleet minun olevan samanlainen kuin transaktivistit
tai muuten huonosti käyttäytyvät transsukupuoliset.
Jos en ota huomioon dysforiaa, niin kaikesta
ärsyttävintä transsukupuolisuudessa on se, kuinka minä joudun kärsimään muiden
transsukupuolisten perseilystä, josta en itse ole millään tavalla vastuussa.
Joskus haluaisin olla enemmän avoin transsukupuolisuudestani, mutta tällä
hetkellä tuo ei ole mahdollista, jos haluan, että ihmiset eivät ala varomaan
sanojaan seurassani tai pitämään minua idealistisena hörhönä, jota en yksinkertaisesti
ole.
En nyt nosta itseäni mitenkään jalustalle, kun
totean nämä seikat. Olen itse kaukana täydellistä ihmisestä. Koen kuitenkin
olevani suhteellisen harmiton tapaus, koska en odota muilta jatkuvaa
validaatiota, enkä odota, että yhteiskunta ja kieli muuttuvat minun vuokseni. En myöskään hauku ihmisiä transfoobikoiksi, jos he eivät halua seurustella
transsukupuolisten kanssa. Sen sijaan transaktivistit ja jotkut
transsukupuoliset eivät ole yhtä harmittomia kuin minä, ja koen heidät uhkana
transsukupuolisten maineelle.