Miksi Pride ärsyttää?

Miksi Pride ärsyttää? Tietenkin, koska homot ärsyttävät ja kärsin sisäistetystä transfobiasta.

Vitsailut sikseen. Kuitenkin fakta on, että jos nykyään sanoo jotain kriittistä Pridesta, oletuksena on, että on patologinen LGBT+-vihaaja, joka syrjii vähemmistöjä. Todellisuudessa moni LGBT-aakkoskeittoon kuuluva on todella kyllästynyt Prideen, ja tämä teksti käsitteleekin tätä teemaa.

Pride-kuukauden kunniaksi päätin toteuttaa kirjoituksen, jossa kysyin homo-ja biseksuaaleilta sekä transsukupuolisilta, miksi Pride ärsyttää. Ei ole todellakaan sattumaa, miksi yhä useampi on todella kyllästynyt Prideen, ja vastaava kyllästyminen koskettaa myös niitä, joiden etuja Pride on ajavinaan. 

Seuraavaksi esittelen lyhyesti tämän tekstin henkilöt, ja samalla tuon esille yhden teeman, jota nämä henkilöt käsittelevät teksteissään. Tekstissä on mukana kahden ulkomaalaisen näkökulma, onhan Pride kansainvälinen. 

37-vuotias transnainen: Pride on etääntynyt liikaa alkuperäisestä tarkoituksestaan

Y-sukupolven biseksuaali: Kaikilla sateenkaari-ihmisillä ei ole halua tai mahdollisuutta siirtyä vanhasta uuteen

Transmies vuosimallia 1974: Pride on tulossa itsensä pahimmaksi viholliseksi

25-vuotias transnainen: Nykymuotoinen Pride ei paranna asenteita HLBT-ihmisiä kohtaan

31-vuotias biseksuaali nainen: Kaikki haluavat olla niin erilaisia ja spesiaaleja, jotta vähemmistön vähemmistöt saavat enemmän uhripisteitä

30-vuotias lesbo: Hyvesignaloivia yrityksiä ei kiinnosta Pride pätkän vertaa

Homomies kolmissakymmenissä: HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi

Kolmikymppinen biseksuaali transmies: Woken myötä epäterveen itsevarmaksi ja uhrimentaliteettikeskeiseksi muuttunut sateenkaarikulttuuri on täydellinen kultti

 

 Allekirjoitan kaikki mainitut näkemykset täysin. Pride ei nykymuodossaan palvele seksuaalivähemmistöjen ja transsukupuolisten asioita vaan se ajaa intersektionaalisen feminismin ideologiaa, jossa seksuaalivähemmistöt ja transsukupuoliset toimivat vain keppihevosina. Olet tervetullut Prideen vain, jos aatemaailmasi edustaa intersektionaalisen feminismin maailmankuvaa. Mikäli edustat jotain muuta arvomaailmaa, et ole tervetullut Pridelle, vaikka olisit kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluva ja/tai transsukupuolinen. 

Seuraavaksi päästän ääneen henkilöt, joilta kysyin tätä tekstiä varten, miksi Pride ärsyttää. 

 

 

 Pride on etääntynyt liikaa alkuperäisestä tarkoituksestaan

 

”Pridestä on silmissäni tullut narsistien valtavirtainen keino räikeästi omia ja väheksyä ihmisten todellisia henkilökohtaisia kamppailuja. Firmat liputtavat Pride-lippuja pitääksen väen tyytyväisenä, mutta ne eivät silti juurikaan pyri ymmärtämään itse ongelmia. Siitä on tullut friikkisirkus, jonka perusteella perinteisen LGBT-käsitteen alle lukeutuvat ihmiset sitten leimataan, ja vaatimus "ehdottomasta hyväksymisestä" vain vaikeuttaa hyväksyntää.

 Minusta Pride on etääntynyt liikaa alkuperäisestä tarkoituksestaan, eikä siinä ole enää niinkään kysymys hyväksynnästä, vaan siitä on tullut lähinnä radikaali ja militantti. Veikkaisin, että se vetoaa siksi aiempaa vähemmän LGBT-kansaan.” 

-37-vuotias transnainen, Yhdistynyt kuningaskunta

 

 

Kaikilla sateenkaari-ihmisillä ei ole halua tai mahdollisuuksia siirtyä vanhasta uuteen

 

”Kysymykseen "Miksi Pride ärsyttää?" en voi vastata ilman pohjustusta. Suhtautumiseni Prideen kun ei ole koskaan ollut järin positiivinen, joskaan ei täysin negatiivinenkaan. Asiaan liittynee osaltaan, että identiteettini on lähinnä hetero, mutta suuntautumiseni bi.

Näin näet kirjoittaa myös Setan pääsihteeri Pride-kuukauden kunniaksi: "Lesbojen, homojen ja bi-ihmisten oikeuksia uhkaavat ne, jotka haluavat ylläpitää vanhoja sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, kehollisuuteen, seksuaalisuuteen, perheisiin tai ihmissuhteisiin liittyviä stereotypioita ja normeja." Vaan entäpä ne, jotka eivät pysty samaistumaan tuohon uuteen normiin? Kaikilla sateenkaari-ihmisilläkään ei ole halua tai mahdollisuuksia siirtyä vanhasta uuteen. Sanomattakin selvää, etteivät kaikki muutokset ole autom. edes hyvästä ja sosiaalisia paineita löytyy yhteisön sisältäkin.

Nuoruudessani Setaa kritisoitiin mm. liiasta heteronormatiivisuudesta - vaan nyt tilanne näyttäisi olevan täysin toinen. Toki siihen on syynsä, miksi sateenkaaripuolelle on kehittynyt omaa alakulttuuriaan. Ihmiset ylipäätään ovat erilaisia. Lisäksi sateenkaarinarratiivi on historiallisistakin syistä kietoutunut toiseuteen. Vaan uskaltaisinpa väittää, että näinä päivinä kyse on enenevästi juurikin kulttuurista, kun esim. sateenkaari-identiteetit sen kun vain lisääntyvät ja kuka vain voi periaatteessa olla osa sateenkaariyhteisöä, esim. liittolaisuuden tai queeriyden kautta.

Viimeisimmällä Pridellani huomioni kiinnittyi nuorisoon: mitä kummallisimpiin värikoodeihin. Ilmiö muistuttaa homomiesten huivikoodistosta, sillä erotuksella, että nuo nuoret tuskin viestivät täysin samoista asioista ja täysin samoin motiivein. Herää silti kysymys, mikä on muuttunut, kun niin sukupuolellisia tuntoja kuin seksuaalisuuttakin ruoditaan melko pikkutarkastikin, identiteettejä julistetaan ja ihmisoikeuksien nimissä nuo määritelmät ovat joskus jo pelkkinä identiteetteinä merkittävämpiä kuin fyysinen todellisuus. Ainakin netti on nykyään huomattava osa "todellisuuttamme"? Virtuaalimaailmoissa omaa julkikuvaa ml. "sosiaalista sukupuolta" voi voimallisemmin muokata.

Lisäksi seksuaalisuus oli aiemmin enempi yksityiselämän aluetta. Seksuaalisuuden julkinen rooli ja arvo lie ollut silloin myös rajatumpi? Siinä ympäristössä Pridenkin arvo ja merkitys lienee ollut osin eri. Mutta ylipäätään, jos luodaan rajattomampia ympäristöjä, jossa kaikki on periaatteessa ok ja asioiden kritisointi pahimmillaan uhkaa, niin ihmiset silti tarvitsevat omaa tilaa rajoinensa? Eli ovatko uudet identiteetit ikään kuin heimoväriä, soidintanssia, itsensä koristelua - ja kenties, joskus, myös varoitussignaalia, niin omille kuin muille. Vai onko sekin nyt sitten vihaa antaa ymmärtää, että sateenkaripuoleltakin löytyy omat ongelmansa.

Ei ole sattumaa, että syntyy LHB-liiton kaltaista toimijoita, joissa ihmiset lähtevät omin ehdoin hahmottamaan rajojansa tässä alati muuttuvassa kieli- ja kulttuurikentässä, joka rajattomuudessaan kurkottaa silti kohti ihmisten syvimpiä. Biseksuaalisuus sentään jatkaa jonkinlaisena kattoterminä, mutta lesbous ja homous ovat käsitteinä mukautuneet lähemmäksi nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Siispä, näin kahden kulttuurin välistä: Aiemmin Pride edusti itselleni vääränlaisuuttani suhteessa sateenkaarikulttuureihin. Nykyään Pride taas edustaa, niin hullua kuin se onkin, myös muuttunutta heterokulttuuria, jota sitäkään en koe kovin omakseni. Eikä sillä, ettenkö olisi kokenut heteropuoltakin paikoin vaikeana ja vieraana. Oli miten oli, niin rajalinja hetero- ja sateenkaaripuolen välillä on hämärtynyt ja Pridekin osa vanhojen "heteronormien" purkamista, nyt vain syvenevällä otteella ja kummaltakin puolen.”

-Y-sukupolven biseksuaali

 

 

Pride on tulossa itsensä pahimmaksi viholliseksi

 

”Pinkkipesu on ongelma. On selvää, että Pridesta on tullut kaupallinen tuote, jolla ansaitaan rahaa. Toinen ongelma on, ettei Pridea voi arvostella ilman, että leimataan huonoksi ihmiseksi, joka ei kannata monimuotoisuutta ja tasa-arvoa. Pridea myös vietetään päiväkodeissa ja kouluissa, lisäksi Norjan lippulakia on muutettu niin, että julkisissa rakennuksissa on Pride-liputus.

 Koulut, jotka vastustavat Pride-liputusta saavat huonon maineen. Pride alkaa muuttua totalitaariseksi. Pride on tulossa itsensä pahimmaksi viholliseksi. Henkilökohtaisesti en ole koskaan tuntenut kuuluvani Prideen. Pikemminkin päinvastoin. Jos on joitakin paikkoja, joissa minua ei nähdä tai arvosteta, se on juuri Pride.”

-Transmies, vuosimallia 1974, Norja 

Nykymuotoinen Pride ei paranna asenteita LHBT-ihmisiä kohtaan

 

”Suomessa on nykyään Priden suojeluksen alaisilla viiteryhmillä, eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä oikeastaan kaikki merkittävät lailliset oikeudet. Elämässä kohtaamamme haasteet liittyvät siis suurelta osin muiden ihmisten suhtautumiseen meitä kohtaan. Tätä suhtautumista Pride ei nykyisellään ainakaan paranna.

 Pride tuo normalisoiduiksi toivottavat ilmiöt esiin epänormaalilla tavalla. Värikkään paraatin voi ymmärtää eräänlaisena hassutteluna ja huvitteluna, mikä itsessään on ihan okei, mutta en usko tämän olevan paras tapa saada asiaan perehtymättömät ihmiset ymmärtämään nimenomaista asiaa normaalina ilmiönä. Erityisesti tämä koskettaa transsukupuolisuutta, joka on noussut Priden keskiöön lähivuosina, ja joka on normaalisti parhaimmillaan yhteiskunnassa näkymätön ilmiö transsukupuolisten sulautuessa yhteiskuntaan vastakkaisen sukupuolen edustajina.

Pride tuodaan nykyään kasvoille "inklusiivisten" sääntöjen kanssa: mitään ei saa olettaa, mitään ei saa kysyä ja mitään ei saa kyseenalaistaa. Priden sanoman tai toimintatapojen kyseenalaistaminen yleensä leimataankin homo- tai transfobiaksi, mahdollisesti kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi, vaikka kritiikki tulisikin viiteryhmään kuuluvilta. Tämän vuoksi Priden toimintatapojen kriittinen tulkinta on lähes mahdotonta ja on turha odottaa toimintaan nopeita muutoksia.

Aiemmin mainitsin siitä, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien toteutuminen paranee parhaiten siten, että muiden ihmisten suhtautuminen paranee meitä kohtaan. Pride ja sen mukana tuleva sateenkaaripesu ja aiemmin mainitut säännöt, joiden mukaan tulee toimia, varmasti enemmänkin ärsyttävät tavallisia ihmisiä, kuin muokkaisivat asenteita positiivisemmiksi. Pride yhdistettynä transaktivismin ylilyönteihin ei mielestäni tee hyvää ihmisten mielikuville transsukupuolisista ja näin ollen transsukupuolisten, eikä myöskään seksuaalivähemmistöjen oikeuksille.”

-25-vuotias transnainen

 

 

Kaikki haluavat olla niin erilaisia ja spesiaaleja, jotta vähemmistön vähemmistöt saavat enemmän uhripisteitä

 

”Nykyään en itse löydä Pridesta enää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tunnen oloni ulkopuoliseksi. Fokus on jossakin sellaisessa, joka ei kosketa minua lainkaan, enkä suoraan sanottuna jaksa allyilla asioiden puolesta, joihin minulla ei ole kiinnostusta.

Biseksuaalisuus tuntuu olevan vitsi ja jäävän lahjakkaasti jalkoihin kaiken muun alle. Tätä väheksyntää harjoittaa niin cisheterot kuin Priden kohderyhmäkin. Tiettyjen Pride-tahojen mukaan on syrjivää olla biseksuaali preferensseineen, kun pitäisi olla panseksuaali.

Pride-kulkue itsessään on nykyään enemmänkin juhla ja karnevaali kuin vakavasti otettava mielenosoitus. Erilaisuus on pinnalla, jolloin me tavalliset tavikset ei olla edustettuina. Lippuja on kymmeniä erilaisille vähemmistöille, joiden perässä ei pysy kukaan. Kaikki haluavat olla niin erilaisia ja spesiaaleja, jotta vähemmistön vähemmistöt saavat enemmän uhripisteitä. Pride on muutenkin paisunut niin, että keksimällä keksittyjä juhla/muistopäiviä on enemmän kuin kalenterissa juhlapyhiä.

Transsukupuolisuus ja siihen liittyvät epäkohdat ovat olleet pinnalla jo melko kauan. Tilaa ei ole juuri muulle. Ymmärrän täysin, että tämä alkaa ärsyttää sellaisia, joita transsukupuolisuus ei samalla intohimolla kosketa. Lisäksi Pride tuntuu kulminoituvan tiettyjen ihmisten ja ihmistyyppien ympärille, ja jos et heidän maailmankatsomustaan kannata tai ole oikeanlainen kohderyhmän edustaja tai ally, lynkataan armotta.

Priden paisumista korostaa erilaisten yritysten mukaan tulo. Tämä pinkkipesu on myös ärsyttävää. Sillä, että laittaa logoonsa sateenkaarivärit, ei hirveästi tueta vähemmistöjen oikeuksia ja tasa-arvoa. Itse en ole kohdannut syrjintää tai väkivallan uhkaa seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. Vähättelyä kyllä sitäkin enemmän suunnalta jos toiselta. Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole niin paljon viljeltyä rakenteellista syrjintää tai naisvihaa, lähinnä ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja.”

-31-vuotias biseksuaali nainen

 

 

Hyvesignaloivia yrityksiä ei todellisuudessa kiinnosta Pride pätkän vertaa

 

”Omasta mielestäni isoin ongelma on Priden kaupallistuminen. Alunperin kyseessä oli yksipäiväinen tapahtuma, joka sisälsi Pride-kulkueen. Sen tapahtuman idea oli osoittaa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat olemassa oleva joukko ihmisiä. Sitten se laajeni Pride-viikoksi ja nyt lopulta Pride-kuukaudeksi ja lisäksi useiksi erillisiksi "tietoisuuspäiviksi", "muistopäiviksi", maailmalla (pääosin vain länsimaissa) jopa erillisiksi LGBT-historiakuukausiksi. Nykyään juhlitaan kotimaan Pride-viikot ja - kuukaudet, sekä kansainväliset Pride-viikot ja - kuukaudet.

 Sateenkaarta näkyy joka paikassa: yritysten mainoksissa ja tuotteissa, kaupunkien liputuksissa, uutisissa ja tv-ohjelmissa. Yritykset ja julkiset tahot (virastot, oppilaitokset, jopa kirkko) länsimaissa pyrkivät noina aikoina osoittamaan kuinka mahtavia LGBT+-liittolaisia he ovat. Tämän lisäksi he tietysti pyrkivät myymään mahdollisimman paljon sateenkaarikrääsää siinä sivussa.

Hyvesignaloivia yrityksiä ei todellisuudessa kiinnosta Pride pätkän vertaa. Ei, mikäli on pienikin mahdollisuus, että se saattaisi vaikuttaa tuottoihin. Siksi kansainvälisillä yrityksillä on erilliset sometilit esimerkiksi länsimaihin ja arabimaihin. Länsimaiden tilit täyttyvät Pride-roskasta, kun taas arabimaihin suunnatuilla sometileiltä ei mitään sateenkaareen viittaavaa löydy.

Uutisointi on yksipuolista. Tietyt järjestöt ja heidän edustajansa kertovat, miten kaikkien LGBTQQIU2S+ -kirjainrykelmän alle kuuluvien ihmisten asiat heidän mielestään ovat. Totuus on, että he eivät edusta kuin pientä osaa suuremmasta joukosta ihmisiä. Toimittajat ja uutistalot tyytyvät näiltä samoilta ihmisiltä saatuihin vastauksiin sen enempää asioita tarkastelematta.

Kun tätä samaa sirkusta seuraa parin kuukauden ajan vuodesta toiseen, se alkaa väkisinkin inhottamaan. Meistä hyvin monien mielestä ainakin seksuaalivähemmistöjen (en aio puhua transsukupuolisten puolesta tästä asiasta, jätän sen heille) asiat Suomessa ja länsimaissa ovat todella hyvin. En esimerkiksi itse ole kokenut oppilaitoksissa, työpaikoilla, harrastuksissa, tai missään muuallakaan koskaan minkäänlaista syrjintää tai häirintää. 

Lisäksi kaikki sukulaiset ja ystävät (yllättäen jopa vanhoillislestadiolaiset ystäväni) ovat minut hyväksyneet juuri tällaisena. Kaikilla ei varmasti ole asiat näin hyvin, mutta ei niitä ongelmia pidä myöskään suhteettoman suuriksi suurennella esimerkiksi puhumalla jostain rakenteellisesta syrjinnästä.”

-30-vuotias lesbo

 

HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi

 

”Yksi syy, miksi tunnen vieraantuneeni Pride-tapahtumakulttuurista, on sen yhä selkeämpi yhteen nivoutuminen laajemman laitavasemmiston woke-kulttuurin kanssa. Se on selkeästi luettavissa sekä itse Pridejen virallisesta ohjelmistomateriaaleista että Priden yhteydessä esitetyistä mediapuheenvuoroista.

Implisiittisenä oletuksena on, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen merkitsee luontevasti sitä, että kannattaa kaikkia intersektionaalisuuteen kuuluvia poliittisia positioita. Viimeistään vuonna 2022 voi sanoa, että Pride on intersektionaalien suuri seksuaalissävytteinen juhla, jolla on lähinnä tausta homotapahtumana. Aivan viime vuosina tämä on tietysti konkretisoitunut sateenkaarilippujen läpikäymässä muodonmuutoksessa, jonka yhteydessä klassiseen kuvioon on ympätty lisää koko joukko seksuaalisuuteen (ja spesifimmin ”klassiseen” HLBT-väestöön) liittymätöntä sälää. Kyseinen muodonmuutos on tehnyt lipusta paitsi rumemman myös symbolisesti sekavan.

 Plussapuolena tälle kehitykselle voisi toki nähdä sen, että woke-väen kolonisoidessa lipun omilla lisäväreillään, me wanhan ajan homot sun muut saatamme mahdollisesti loppupeleissä pitää vanhan, syrjiväksi koetun lipun itsellämme. 

On tietysti täysin ymmärrettäviä historiallisia syitä, miksi varsinkin vanhemman sukupolven homot (sun muut) tuntevat tiettyä lojaliteettia vasemmistoa kohtaan ja jo pelkästä tottumuksesta näkevät sen itselleen eräänlaisena poliittisena perheenä – olihan lähinnä vasemmisto se osapuoli, joka ajoi meidän asiaamme monet vuosikymmenet. Tällaisesta pitkäkestoisesta ”aseveljeydestä” on vaikea oppia ulos, eikä se välttämättä ole jokaiselle yksilölle pelkäksi hyväksikään, mikäli hän saa poliittisen uskollisuutensa kautta koettua tiettyä turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja kokee sen kautta kykenevänsä ankkuroimaan maailmankatsomuksensa johonkin itseään paljon suurempaan ja jykevämpään.

 Toisaalta, mikäli vasemmistolaisten tavoitteena oli (itselleen uskollisen poliittisen vasalliryhmän koulimisen sijaan) aidon tasa-arvon saavuttaminen, on heidän lopulta hyväksyttävä se tosiasia, että tasa-arvo merkitsee myös mahdollisuutta poliittiseen yksilöllisyyteen: seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen ei kaiken järjen mukaan voi vuonna 2022 itsessään merkitä koko valtavirtavasemmistolaisen poliittisen uskomuspaketin omaksumista, mikä kokonaisuudessaan käsittäisi asenteiden ja viitekehysten omaksumista sellaisissa intersektionaalisissa huolenaiheissa kuten maahanmuutto, feminismi, queer-ajattelu, antikapitalismi ja ympäristöliike.

Itse asiassa erityisesti seksuaalivähemmistöillä on mielestäni joitain hyviä syitä suhtautua nihkeästi tiettyihin osiin vasemmiston ajamasta politiikasta. Valtavirran transpolitiikan ongelmista (ja siitä miten se on ristiriidassa LHB-väen, ja laajemmin naisten, intressien kanssa) Tulenhenki onkin kirjoittanut perusteellisesti, mutta ”ongelmallisuuksia” on muitakin: On esimerkiksi hyvin kyseenalaista, etteikö laajamittaisella maahanmuutolla maailman konservatiivisimmista (ja homovastaisimmista) maista voisi olla negatiivisia seurauksia mm. seksuaalivähemmistöjen katuturvallisuudelle.

Tunnen itsekin maahanmuuttajataustaisia homoja, jotka ovat kertoneet siitä konkreettisesta väkivallan uhasta, jota he ovat tunteneet ”omiensa” taholta. Toisekseen miehiä rakastavana miehenä en näe meille psykologisesti terveellisenä tukea aatetta (vallalla olevaa feminismin koulukuntaa), joka käsittelee miehiä ja maskuliinisuutta lähestulkoon ainoastaan patologisoivasti ja negatiiviseen sävyyn.

Mitä tulee nykyvasemmiston suosimaan queer-teoriaan, en allekirjoita mielekkääksi siihen kuuluvaa pyrkimystä kaiken sukupuolisuuteen liittyvän normatiivisuuden itsetarkoitukselliseen purkamiseen ja kyseenalaistamiseen. Queer-ajattelun lainalaisuudet huomioon ottaen olikin vääjäämätöntä, että itse homoseksuaalisuuden käsitteestäkin tulisi queer-väelle lopulta ”ongelmallinen”, sillä silmäyksellä, kun ilmaantuisi (intersektionaalisella asteikolla sorretumpi) ryhmä, joka kokisi sen rajoittavan omia seksuaalisia mahdollisuuksiaan (ns. ”puuvillakatto”).

(Klassisesti määritellyn) HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi.

Jos minut valittaisiin jonain päivänä Pride-diktaattoriksi, antaisin mahtikäskyn kaikille osallistujille saapua paikalle parhaissa pyhäkoulutamineissaan. Onhan Pridessa kyse (tai ainakin jossakin vaiheessa oli) meidän asiaamme keskittyvä juhlaviikko ja ihmisoikeustapahtuma, ja siksi – halusimme tai emme - kulkue ja sitä ympäröivät tapahtumat toimivat samalla ikkunana yhteiskunnan valtavirralle yhteisöömme ja alakulttuuriimme.

Koska Pridella on roolinsa seksuaalivähemmistöjen julkisuuskuvan muodostamisessa, ei yksittäisten ihmisten tai ihmisjoukkojen ylilyönnit sen kontekstissa ole ainoastaan heidän oma asiansa. Mieleen tulee esimerkiksi surullisenkuuluisat kuvat miesjoukoista kontallaan talutushihnoissa ja nahkakoiravetimissä, jotka leviävät konservatiivien suosimissa ”vaihtoehtomedioissa”, mihin ne on valittu ilmiselvästä tarkoituksena iskostaa vihaa ja vastenmielisyyttä meitä kohtaan.

Tällaisten ekshibitionististen ylilyöntien jälkimainingit voivat olla erityisen vahingollisia Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella, missä asenteet meitä kohtaan ovat yleensä entisestään vähintään nihkeitä, ellei suorastaan avoimen vihamielisiä. Paikalliset homovihaajat kyllä tietävät, mistä tällaista materiaalia löytää ja miten sitä hyödynnetään. Jos puhutaan paikallisemmasta tasosta, on hyvä pitää mielessä, ettei tällainen omien fetissien julkinen esittely ole pelkkä solipsistinen itseilmaisun teko vailla kohdetta, vaan sillä on kyllä vaikutuksensa myös muiden viihtyvyyteen keskikaupungin julkisessa tilassa (jossa kuulemma liikkuu myös lapsiperheitä).

 Mutta eikö olisi syrjintää sulkea ulos kinkyt ja fetisistit (+turrit, queerit sun muut) Pride-kulkueista? Eikö tapoihinsa kangistuneet konservatiivit voi yhtä hyvin pahoittaa mielensä siitä, kun näkevät miesparin Mannerheimintiellä kävelemässä käsi kädessä ja vaikkapa antamassa toisilleen suukon? Miksi tasa-arvon hengessä järjestettyjä kulkueita pitäisi säätää heidän maulleen sopiviksi? No, tähän minä vastaisin, että seksuaalinen suuntautuminen (saati transsukupuolisuus ”vanhanaikaisesti” määriteltynä) ja fetisismi ja kink eivät yksinkertaisesti ole ilmiöinä rinnastettavissa toisiinsa. Seksuaalisessa suuntautumisessahan ei ole kyse pelkästään tavasta harrastaa seksiä (vaikka joidenkin ihmisten käyttäytymisen perusteella voisi toisin olettaa) vaan myös rakkaudesta, siitä kenen kanssa haluaa solmia elämänsä merkityksellisimmän suhteen.

Ei vaadi kovin kummoisia ponnistuksia olla avautumatta viime sunnuntain sidonta- ja kakkaleikeistä työpaikan kahvipöydässä, mutta omien treffi-, seurustelu- ja asuinkumppaninsa sukupuolen salaaminen kollegoilta voi vaatia kokonaisen työsuhteen kestoista fakiirimaista kiertelyä, kaartelua -suoranaisesta valehtelusta puhumattakaan. Toisten seurustelu- ja elämänkumppanit ovat kuitenkin asia, mistä ihmiset yleensä tuntevat tietynasteista uteliaisuutta, ja mistä keskustelu usein lähentää ihmisiä toisiinsa.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että on täysin käsittämätöntä, kuinka ihmiset ylipäätään haluavat tehdä fetisseistään ja kinkeistään julkista tietoa, ja tämä halutaan normalisoida. Ymmärrykseni mukaan seksuaaliseen jännitteeseen kuuluu olennaisesti tunne ja tieto henkilökohtaisen ja julkisen, salatun ja jaetun elämän sekä yleisesti hyväksyttyjen ja transgressiivisten aktien raja-aidoista. Siinä vaiheessa, kun valjakkoleikeistä tehdään Mannerheimintiellä esiteltävä (ja sentimentaalisella kukkahattumoralismilla kaikelta kritiikiltä suojeltu) harraste, se menettää tyystin subversiivisen kiihottavan voimansa. Lopputuloksena on, että siitä kicksinsä saava ”alan väki” joutuu lopulta etsimään jotain muuta, jotain, joka olisi säilyttänyt jännittävän ”ei-hyväksyttävyytensä” - vaikkapa omien ulosteiden syömisen. Loppupeleissä tietty julkisen tilan säädyllisyyden normi tekee kinkyille ja fetisisteillekin hyvää.

 Kuten lukija on saattanutkin jo tästä tekstistä päätellä, olen temperamentiltani melko konservatiivinen. Toisaalta hyväksyn kuitenkin, että monen vuosikymmenen kulttuurievoluution tuloksena Pride on saavuttanut tietyn ”riehakkaan karnevalistisen” muodon, johon kuuluu kuitenkin olennaisesti tietynasteinen arkielämään kuuluvien rajojen koetteleminen ja nurinpäin kääntäminen. Sikäli kun tämä koetaan keskeisenä Pride-kokemukselle, en toki haluaisi pilata sitä vaatimalla osallistujilta kuristavaa porvarillista kunnioitettavuutta (saati niitä pyhäkoulutamineita).

 Jos haluttaisiin tutkia, minne soveliaan ja liiallisen rajat voisivat vaikkapa Pride-kulkueessa sijoittua, voisi olla hyödyllistä miettiä vaikkapa Mardi Gras -karnevaaleja, joissa myös (ainakin Etelä-Amerikassa) on tapana esitellä viljalti paljasta pintaa. Kun miettii omaa Pride-asuaan, on hyvä pohtia millaisesta pukeutumisesta voisi niissä joutua ongelmiin. Tällä kriteerillä harkittuna veikkaisin, että perinteiset yläosattomat nahkahomot henkseleineen menisivät vielä läpi, koiravaljakot varmaankaan eivät.

Jos fetisistit, kinkyt, turrit sun muut haluavat marssia kaupungin keskustassa, olisi kaikille paras ratkaisu, jos he perustaisivat oman tapahtumansa, eivätkä imisi itselleen validioivaa jälkihehkua meidän aikoinaan kipeän tarpeellisesta ihmisoikeustaistelustamme. Seisköön heidän asiansa ja aatteensa omilla jaloillaan (tai tassuillaan, sorkillaan…). Sitä odotellessa olen enimmäkseen hyväksynyt sen, että minun ja Priden tiet ovat nyt erkaantuneet.”

-homomies kolmissakymmenissä

 

 

Woken myötä epäterveen itsevarmaksi ja uhrimentaliteettikeskeiseksi muuttunut sateenkaarikulttuuri on täydellinen kultti

 

”Priden suhteen ristiriitaiset tunteeni alkavat jo nimen kohdalla: Seksuaalinen suuntautumiseni ja transsukupuolisuuteni ovat identiteettini vähemmän kiinnostavia ominaisuuksia, ja muut asiat määrittävät identiteettiäni paljon enemmän. Minulla ei ole tapana kokea ylpeyttä varsinkaan asioista, jotka ovat olemassa ilman minkäänlaista omaa työpanostani; en siis koe tarvitsevani mitalia olemassaolostani, mutta työpanoksista sen sijaan on tärkeää tulla positiivisesti huomatuksi.

Pridessa muotoillaan, että sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen ovat suuri ylpeyden aihe. Mutta entäpä jos se ei aiheuta ylpeyttä, tai se on peräti ollut tai on edelleen suuren häpeän lähde, syistä, jotka eivät tule marssimalla, liputtamalla ja sormien osoittelemisella muuttumaan? Siinä tilanteessa Pride-karkelointi voi alkaa muistuttamaan ns. toksista positiivisuutta, jossa sivuutetaan negatiivisten ja epämukavien tunteiden olemassaolo, ja vedetään väkisin hymynaamari päähän. Good vibes only. Mutta koska jokaisen LGBT-henkilön elämään todennäköisesti sisältyy jossain vaiheessa jonkin tasoinen kriisi joko ohimenevänä tai pitkäaikaisena, minkälaista on olla tällaisen positiivisuuspornon keskellä?

 Kun korostetusti tuntuu, että kaikilla muilla on kiva, ihana ja vapautunut olo, mutta itse on täysin yksin eikä tässä kaikkia aisteja tykittävässä karnevaalissa ole mitään samaistuttavaa? Pride voi siis olla - ja onkin - osalle hyvin vieraannuttava ilmiö.

Viime vuosina olen havahtunut siihen, kuinka woke-ideologia vyöryi Amerikasta liian nopeasti muuttuvassa maailmassa kärvistelevien nuorten mieliin. Yhdysvallathan on yhteiskunnalliselta rakenteeltaan ja historialtaan todella erilainen kuin Suomi, eli samojen mantrojen toistaminen täällä, irti kontekstista, on todella outoa.

Itse ilmiössä ei tavallaan ole mitään uutta: kun maailmassa eletään epävarmoja aikoja ja ihmisiä ahdistaa, massat lähtevät etsimään primitiivistä laumayhteisöä uskonnoista, new age -liikkeistä ja ideologioista. Ryhmittäytyminen vetoaa ahdistuneeseen ihmiseen, koska epävarmoina aikoina on pakko löytää ympärilleen liittolaisia, ja saada absoluuttisen varmat toimintaohjeet sekä varma tieto siitä, kuka on vihollinen, jotta tietää mitä vastaan taistella

Woken myötä epäterveen itsevarmaksi ja uhrimentaliteettikeskeiseksi muuttunut sateenkaarikulttuuri on täydellinen kultti, johon liittyä tällaisena aikana: Siellä lajitellaan tekstikirjamaisesti ketkä kuuluvat meidän heimoomme ja ketkä ovat vihollisia. Siellä annetaan äärimmäisen selkeät säännöt siitä, kuinka kultissa tulee ajatella ja minkälaista kieltä käyttää, jotta jäsenyys säilyy ja mielipahaa aiheuttavia ristiriitoja ei synny. Siellä ollaan omista ideoista niin absoluuttisen varmoja, ettei näennäisesti ainakaan ryhmän sisältä voi tulla enää enempää stressaavaa ja pelottavalla tavalla ristiriitaista maailmankuvan haastamista, vaan kamppailustressin aiheuttaja saadaan suljettua ulkomaailman ja "niiden toisten" syyksi.

Yhtäkkiä nämä yhteiset rivit tuntuvat niin voimaannuttavalta, ja tämä infantiilin yksinkertainen vastakkainasettelu kristallinkirkkaalta selitykseltä kaikkeen mikä elämässä tuntuu ikävältä. Se mikä oli ennen mystiikalla selitettynä "paholaisen tekosia", on nyt "cis-heteropatriarkaatin lihanhimoinen keihäsjuoksu tarunomaisen ja väärinymmärretyn yksisarvisen kintereillä". Laji, jota wokeistit kerääntyvät huutokannustamaan kuin jotain urheiluottelua.

Mutta auttaako tällainen kultti, jossa elämältä on leikattu kaikki terävät kulmat pois? Auttaako se ahdistuksen alkuperäiseen aiheuttajaan eli yhteiskunnan tilaan, auttaako se ihmisen henkilökohtaisiin sisäisiin ristiriitoihin, auttaako se henkiseen kasvuun ja elämässä välttämättömän resilienssin kehittämiseen, ja auttaako se aidon ihmisoikeuksia rikkovan syrjinnän poistamiseen? Mielestäni ei auta.

Sen sijaan tästä mallista tulee mieleen eristäytynyt uskonnollinen kultti, jossa samalla tavalla sanellaan tarkat käyttäytymis- ja identiteettisäännöt, jossa pelätään jonkinlaista kaikkivaltiasta auktoriteettia, jonka jäsenet valvovat toisiaan sääntörikkomusten varalta, ja jossa koko yhteisön voimin hyökätään yksilön kimppuun, joka on kehdannut ajatella väärin tai yrittänyt kysyä jostain aiheesta, joka on liian syntinen, jotta sitä saisi mainita ääneen. 

Kun kriisitilanteessa kulttiin ajautunut ihminen aivopestään tietynlaiseksi, hänen oma henkinen kasvunsa tyrehdytetään ja koko identiteetti alkaa kasvaa sateenkaari-identiteetin varaan. Kultista lähteminen on lopulta äärimmäisen vaikeaa, erityisesti jos yhteydet "väärinajattelijoihin" on painostettu katkaisemaan. Sen groomaamisen kohteeksi joutuminen on erityisen vaarallista nuorille, jotka ovat vaikutteille herkkiä, ja joiden identiteetin kehitys on vielä kesken.

Sosiaalisessa mediassa näen jatkuvasti, kuinka seksuaalivähemmistöjen edustajia hiljennetään ja estetään, kun he ovat täysin asiallista keskustelua yrittäessään sortuneet kiellettyjen asioiden mainitsemiseen. Ilmiönä leviävä omien hiljentäminen on jo merkki, siitä että homma ei kestä päivänvaloa, eikä se myöskään aja niiden vähemmistöläisten asioita, joita se luulee ajavansa. Liike kaipaa uudistusta, koska siitä on tullut vanhuudenhöperö.

LGBT-oikeudet ovat monissa maailman kolkissa äärimmäisen huonossa kunnossa, minkä vuoksi ihmisiä tapetaan. Kuitenkin ihmisoikeuksien, turvallisuuden ja korruptoimattomuuden kohdalla Suomi on yksi edistyneimmistä maista. Parannettavaa löytyy aina, mutta se on normaali demokratian ominaisuus kaikkialla, ja uskaltaisin väittää, että Suomessa LGBT-asioissa epäkohdat ovat marginaalisen pieniä tähän rummutuksen ja raivon määrään nähden.

 On muistettava, että myös perusheterot kokevat arjessaan vastoinkäymisiä, kun yhteiskunnan rattaat pistävät jäykkänä vastaan tai jonkun sanoma asia ei miellytä. Woke-ideologia luo epärealistista oletusta, jonka mukaan olet uhri, kaikki on yhdistettävissä identiteettiisi, ja maailman kuuluu pyytää sinulta julkisesti anteeksi. Näin ei tule koskaan käymään, ja jossain vaiheessa on pakko alkaa elää oikeaa elämää yhteiskunnan osana, tavallisena tervettä resilienssiä harjoittavana kansalaisena identiteetistä riippumatta. Kamppailustressin voi päättää ainoastaan hyväksymällä elämän moninaisuuden, ja huomaamalla mitkä asiat meillä on itseasiassa todella hyvin.

Ironisesti Priden aiheuttama kahtiajako on aiheuttanut minulle lähinnä suurta häpeää koska en halua kenenkään ajattelevan, että olisin osa kyseistä ryhmittymää tai että heidän ajatuksensa edustaisivat omiani.

Toivoisin, että sateenkaarihommissa pysyttäisiin tieteellisissä faktoissa; osattaisiin erottaa mielenterveysongelmat seksuaalisuuteen liittyvistä kriiseistä, purettaisiin haitallinen lauma-ajattelu ja groomaus, ja keskityttäisiin siihen, kuinka LGBT-ihmiset voisivat elää normaalia ja tasa-arvoista elämää yhteiskunnan osana. Itsensä ympäröiminen vain yhdenlaisilla ihmisillä ei ole terveellistä yhtään kenellekään, ja me emme tarvitse lohdutuspalkintoa pelkästä olemassaolostamme.”

-kolmekymppinen biseksuaali transmies