torstai 1. joulukuuta 2022

"Transsukupuolisuus on henkilölle itselleen suuri kipupiste, mutta kipupisteitä on kaikilla muillakin."

Tervehdys lukijoille. Tässä kirjoituksessa haastattelen transmiestä, jolla on myös kriittinen suhtautuminen nykyiseen valtavirran transaktivismiin.

Haastattelu alkaa tästä: 



Kuka olet? 

Olen yli 30-vuotias transmies. Hakeuduin transpolille muistaakseni heti täytettyäni 18, ja diagnoosiin johtaneen parin vuoden prosessin jälkeen aloitin hoidot. En ole julkisesti trans, koska haluan elää normaalia elämää ja muut asiat kuin sukupuoli-identiteetti määrittävät minua paljon enemmän ja merkityksellisemmin.




Oliko jokin erityinen käännekohta, jolloin kävit suhtautumaan kriittisesti nykyiseen valtavirran transaktivismiin? Oletko koskaan itse ollut myötämielinen vallalla ollutta valtavirran transaktivismia kohtaan?

Viime vuosina tapahtuneen ilmanpiirin kehityksen takia asenteeni kulki neutraalista negatiivisempaan suuntaan, enkä ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut aktivismikulttuurista, koska en ole tarvinnut sellaista.


Kun ikää tuli riittävästi ja identiteettiäni tutkivana pääsin kurkkaamaan muutaman sateenkaariklubin, siihen yritti jonkin aikaa päästä sisään, jotta voisi tavallaan julkistaa omaa identiteettiään, mutta lopulta en kokenut sateenkaarevuuden olevan mikään erityinen yhdistävä piirre. En siis päätynyt keräämään ympärilleni sateenkaari-ihmisiä, enkä kokenut vetoa lähteä etsimään enemmän aktivismityyppistä toimintaa tai kokoontumisia. Ja miksi olisin? En kokenut olevani millään tavalla syrjitty, ja heteroista koostuvassa kaveriporukassa minun sukupuoli-identiteettini ja seksuaalinen suuntautumiseni olivat aivan samanlaisia persoonallisuuspiirteitä kuin se, että joku tykkäsi lautapeleistä ja joku teknosta. Kun olin selvittänyt identiteettini, olin siitä lähtien lähinnä välinpitämätön sateenkaariaktiviteetteja kohtaan.


Kun woke-ilmiö joitakin vuosia sitten alkoi vyöryä tänne, huomasin yhtäkkiä kokevani sateenkaaripolitiikan ärsyttävänä. Ensin se ei tuntunut koskettavan elämääni, eli samapa tuo, jos joku pieni ääriporukka halusi politikoida, mutta kun woke-ajattelu alkoi lopulta leviämään joka paikkaan ja jopa suuret valtamediat alkoivat sokeasti toimimaan sen poliittisina megafoneina, transaktivismi alkoi huolestuttamaan ja jopa suututtamaan. Se ei ole enää pelkkää muiden politikointia, jos minunkin nimissäni levitetään juttuja, joista on transihmisten maineelle haittaa. 





Millaisia ongelmia siitä seuraa, kun oikeus vaihtaa juridista sukupuolta irrotetaan lääketieteellisistä transhoidoista?

Suomessa transhoidot kuuluvat julkiseen verovaroin kustannettuun terveydenhuoltoon, jolla on maailmalla positiivinen maine. Kehodysforiaa tai sukupuolirooleja ja yhteiskunnan odotuksia koskevaa ahdistusta voi tuntea monenlaisista eri syistä. Lääketieteen ammattilaisten tehtävä on tunnistaa ahdistuksen juurisyy, jotta diagnoosin mukaan valittu hoito olisi potilaalle oikea ratkaisu ja auttaisi tämän oloa. Pahin tilannehan olisi se, että potilas diagnosoitaisiin huolimattomasti ja häntä hoidettaisiin väärin hoidolla, jolla on pysyviä vaikutuksia niin, että potilaan tila monimutkaistuisi ja ahdistus lisääntyisi. Huolimattomuuden ja sinisilmäisyyden takia pysyvää haittaa aiheuttavaan hoitovirheeseen ei pitäisi olla millään yhteiskunnalla varaa.


Yhteiskunnan on pyrittävä hyvinvoinnin lisäämiseen ja pahan olon vähentämiseen. Maailmalla on kasvava ryhmä ns. detransitioitujia, jotka ovat lähteneet soitellen sotaan, mutta katuneet. Riippuen siitä kuinka pitkällä he transitiossaan olivat, menetettyä ei välttämättä saa enää takaisin ja väärästä päätöksestä jää ikuinen trauma esimerkiksi häpeän, aiheutetun lapsettomuuden tai epämieluisaksi muuttuneen ulkonäön takia. Detransitioitujien määrä on lisääntynyt erityisesti maissa, joissa lääketieteellisen tutkimuksen osuutta on pienennetty tai se on poistettu, eli erityisen haavoittuvassa asemassa oleva ihminen jätetään ikään kuin heitteille.


Toki valitettavasti myös siellä, missä diagnosointi on pitkä lääketieteen ammattilaisten tekemä prosessi, virheitä voi tulla. Muistan jo omasta nuoruudestani internetfoorumeilla aloittelijoiden keskustelut, joissa haluttiin tietoa siitä, mitä tutkimuksissa pitäisi tai ei pitäisi sanoa, jotta pääsisi läpi. Nykyisin tällainen vinkkien jakaminen on vaan lisääntynyt ja muuttunut äärimmäisemmäksi, koska internet on läsnä joka päivä ja pitkin päivää, ja se on suunniteltu niin, että ihmiset ajautuisivat eristäytyneisiin kupliin, jotka toimivat kaikukammioina vain yhdenlaisille ajatuksille. Systeemin huijaamiset tuovat terveydenhoidolle haasteita potilaan taustojen selvittämiseen jo nyt, joten lääketieteellisen diagnosointiprosessin osuutta ei olisi varaa heikentää yhtään.


Terveydenhuoltojärjestelmä ei ole mikään irtokarkkikauppa, josta voisi itse poimia mitä milloinkin huvittaa. Näen tällä hetkellä huutavan pulan tutkimukselle, joka objektiivisesti valottaisi syitä kehodysforiakokemuksen synnylle, jotta varsinainen transitiohoidoista hyötyvä transsukupuolisuus tunnistettaisiin mahdollisimman hyvin. Toisaalta nyt, kun on alkanut ilmestymään myös täysin paradoksaalisia väitteitä siitä, että henkilö voisi olla transsukupuolinen kokematta mitään kehodysforiaa tai tarvitsematta transitiohoitoja, niin ilmeisesti tutkimusta pitäisi myös laajentaa tähän ilmiöön.


Miksi erityisesti niin moni nuori tyttö tällä hetkellä kokee itsensä niin ulkopuoliseksi, että hänelle tulee tarve tulla nähdyksi jonkun nimetyn ja järjestäytyneen syrjityn vähemmistön jäsenenä ilman, että hänellä itsellään on niitä piirteitä, joiden takia vähemmistöön kuulutaan? Saako esimerkiksi kännykkäkulttuurin aiheuttama vähentynyt todellinen ihmiskontakti päivittäisessä elämässä nuoret kokemaan itsensä näkymättömiksi? Samaan aikaan kännykkä, johon varsinkin yksinäinen tai tylsistynyt nuori uppoaa, tarjoaa hirmuisen määrän esimerkkejä siitä kuinka saada huomiota ja nostaa itsensä erityisasemaan, jos ei tule huomatuksi.


Koko nykyinternetin somekulttuurihan perustuu vain sille, että esillä oleminen ja nähdyksi tuleminen on se, joka antaa ihmiselle arvon. Korona-aikana vanhemmilta ilmestyi useita kirjoituksia siitä, kuinka nimenomaan pandemian takia entistä eristyneemmäksi jääneet nuoret olivat alkaneet yhtäkkiä puhumaan vieraan tuntuista sateenkaarijargonia ja identifioitumaan erilaisiin sukupuolivähemmistöihin. Mitä eksoottisempi sen parempi - silloin huomioarvokin on suurempi. Yhtäkkiä tapahtuvalla identiteettimuutoksella ja eristäytyneisyydellä voi siis olla yhteys, ja siksi sukupuolta ei pitäisi voida vaihtaa vain hetken mielijohteesta ilman ulkopuolisen arviota.


Jos potilas diagnosoidaan transsukupuoliseksi, lähdetään kokonaisvaltaiseen hoitoprosessiin, johon automaattisesti kuuluu myös juridisen sukupuolen vaihtaminen. Juridinen sukupuoli vaihdetaan, koska henkilö tulee fyysisesti muuttumaan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajan näköiseksi, ja on siten loogista, että juridinen sukupuoli vastaa tätä. Sen sijaan en keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi ei-transsukupuolisen pitäisi voida vaihtaa juridista sukupuolimerkintää, kun siihen ei kerran liity vastakkaisen sukupuolen sosiaalista ja fyysistä transitiota, jotta voisi elää kohdesukupuolessa kokoaikaisesti ja tulla yhteiskunnassa kohdelluksi sellaisena. Siitähän koko transsukupuolisuudessa on kyse.


Olen kuullut jonkin verran juttuja nuorista, jotka tilaavat internetistä omatoimisesti hormoneja sivuuttaen varsinaisen transpolin diagnoosiprosessin. Tämä on todennäköisesti lähtöisin Amerikasta, jossa ei ole Suomen tavoin kaikkien saatavilla olevaa terveydenhuoltojärjestelmää, eikä kuluttajaa yhtä laajasti suojata haitallisilta tuotteilta tai mainonnalta. Tiedän ainakin yhden henkilön, joka tilasi ulkomailta Suomeen epämääräisiä hormoneja. Kysymys kuuluu miksi? Jos henkilö on oikeasti transsukupuolinen, hän voi kyllä mennä transpoliklinikalle ja saada sieltä turvallisen, valvotun ja kokonaisvaltaisen hoidon verovaroin kustannettuna. Jos sitä reittiä ei halua, en keksi sille mitään muuta syytä kuin sen, että tyyppi tietää itsekin, ettei motiivin kanssa ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Ammattilaiset toteaisivat, ettei transitio ole nykyisessä terveydentilassa viisas ratkaisu. Jos juridisen sukupuolen vaihtaminen sallitaan kenelle tahansa, voiko se kannustaa tällaisia kiertäjiä tekemään epämääräisen prosessinsa itse? Henkilö voi vaihtaa nimen ja juridisen sukupuolen, tilata laittomia hormoneja ulkomailta ja aloittaa niiden käytön itsenäisesti ilman endokrinologiaan erikoistuneen lääkärin valvontaa. Sukupuolihormonit ovat steroideja, eivät luontaistuotteita tai itsehoitolääkkeitä!


Jos henkilön tekee välillä mieli olla ihan vaan ns. oma itsensä ja välillä pinnallisesti laittautua vastakkaisen sukupuolen näköiseksi ilman, että tehdään mitään pysyviä fyysisiä muutoksia, se ei ole varsinaista transsukupuolisuutta vaan pintapuolista sukupuoliroolien ilmaisua. Sellaista henkilöä on perinteisesti kutsuttu transvestiitiksi (ristiinpukeutuja), vaikka termillä lähes aina viitataankin nimenomaan naisten vaatteisiin pukeutuvaan mieheen. Transvestismi luokiteltiin ennen mielisairaudeksi, mutta nykyisin tästä luokituksesta on luovuttu, eikä transvestismia tule automaattisesti sotkea transvestiittiseen fetisismiin.


Transvestismi olisi hyvä tiedostaa enemmän myös biologisten naisten keskuudessa, koska nyt vähäistäkin siihen viittaavaa käytöstä nimitetään heti transsukupuolisuudeksi silloinkin, kun siitä ei ole kyse. Toisaalta muotibisneksen mittakaavan takia naisilla hyväksytään paljon enemmän erilaisia tyylejä ja vaatteita muutenkin ilman, että kukaan edes ajattelisi vaatevalinnan olevan shokeeraavaa sukupuolianarkismia. Jos maskuliiniset vaatteet tai hiustyylit ovat naisilla nykyisin osa normaalia, koetaanko että ainoa tapa nostaa itsensä muiden yläpuolelle on ottaa tästä käyttöön astetta kovempi termi, transsukupuolinen? Lopulta vaatteet ovat kuitenkin vain pinnallista teatteria. Ne voi vaihtaa, eivätkä ne tee sukupuolta. Voin minäkin pukeutua lentäjän asuun, mutta minun on silti käytävä läpi koulutusprosessi, ennen kuin minuun luotetaan varsinaisena lentokoneen pilottina.


Jos vaihtaa pelkän juridisen sukupuolensa ilman mitään aikomusta fyysiseen transitioon, on todella epärealistista kuvitella muiden ihmisten kohtelevan vastakkaisen sukupuolen edustajana. Tieteessä ei myöskään ole sellaista käsitettä kuin "väärä mieli väärässä kehossa", koska mieli on fysikaalisen kehon toiminnasta kumpuava ominaisuus, joka ei ole koskaan ollutkaan missään muualla kuin siinä tietyssä kehittyvässä kehossa, jossa on tietyt toiminnot ja hormonit. "Väärä mieli väärässä kehossa" tuo mieleeni tehdaslinjaston, jossa on jossain jonossa valmiita elottomia kehoja ja valmiita mieliä, vaikka todellisuudessa kumpikin niistä kehittyy alkeellisista soluista erottamattomasti yhdessä. Biologia ei toimi niin, että nyt tuli vahingossa pakattua maksalaatikko tonnikalapurkkiin ja nyt se maksalaatikko on siellä ihan hämillään. Väärä mieli väärässä kehossa on ihan hyvä metafora kuvaamaan sitä tunnetta, miltä transsukupuolisuus tuntuu, mutta sitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti ja väittää, että niin olisi ihan konkreettisesti tapahtunut.


Oma kokemukseni ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että et todellisesti tiedä, miltä tuntuu olla vastakkaisen sukupuolen edustaja, ennen kuin fyysiset hoidot muuttavat kehotuntemustasi. Ympäristö kohtelee sinua havaitsemansa sukupuolen mukaisesti. Pitkäaikainen hormonihoito vaikuttaa aivoihin ja sitä kautta käytökseen, aisteihin ja tapaan hahmottaa maailmaa. Mielestäni ilman näitä fyysisiä muutoksia mielen todellisuuskokemuskaan ei voi muuttua. Samalla tavalla ihminen ei voi vaan mielivaltaisesti identifioitua vaikkapa autistiseksi, synesteetikoksi tai dementikoksi, jos hänellä ei ole sitä fyysistä rakennetta, joka näiden tilojen kokemuksen aiheuttaa.


Sen sijaan vastakkaisen sukupuolen edustajiin voi samaistua ja heitä voi ihailla. Se on eri asia, ja veikkaan sen olevan se alkutilanne, josta toive transitioon todennäköisesti alkaa. Vähän samoin kuin pikkuveli tai -sisko saattaa ihailla vanhempaa sisarustaan ja pyrkiä olemaan ja toimimaan kuin hän. Esiteinillä vastaava ihailun kohde voi olla vaikkapa julkisuuden henkilö. Minusta siinä ei ole mitään hävettävää myöntää, että et tiedä miltä tuntuu olla se henkilö, joksi et ole vielä fyysisesti kehittynyt. Se on verrattavissa siihen, kuinka 12-vuotiaana pohdit, mitä kaikkea aiot tehdä, kun olet 42, mutta siinä vaiheessa sinulla ei ole mitään oikeaa kokemuspohjaista käsitystä siitä, miltä tuntuu olla 42 ja mitä siihen elämään kuuluu. 12-vuotiaalle ei tule esimerkiksi mieleen, miltä tuntuu olla vähemmän energinen kuin nyt, miltä tuntuu, kun ei haluakaan aina karkkia, tai miten raskas ja säläntäyteinen mieli on, kun tietää kaiken sen, mitä keski-ikäinen ihminen kokemustensa kautta ehtinyt maailmasta oppia.


Pelkkää juridista sukupuolta vaihtavalla ei-transsukupuolisella ristiriita tulee herättämään huomiota ja asiaa saa selitellä joka paikassa erikseen sen sijaan, että aihe jättäisi rauhaan ja henkilö pääsisi elämässään eteenpäin. Suurimmalla osalla ihmisistä juridinen sukupuolimerkintä ei lopulta edes näy mitenkään jokapäiväisessä elämässä, vaan sen tarkistaminen rajoittuu tilanteisiin, joissa henkilö tunnistetaan viranomaisen toimesta. Täten se ei muuta henkilön arkitodellisuudessa yhtään mitään, vaan ahdistuksen juurisyy on edelleen olemassa. Kun juridisen sukupuolimerkinnän koko tarkoitus on henkilön tunnistaminen, mielivaltaisen ristiriitainen merkintä ei tee mitään muuta kuin sekoittaa asiointia ja lisää turhaa byrokratiaa, kun tällaisia tietoja täytyy alkaa synkronoimaan jokaiseen tietokantaan, jossa ihmisen tiedot ovat.


Muista ongelmista on puhuttu lisääntyvissä määrin erityisesti maissa, joissa itseidentifiointi on hiljattain laillistettu tai on käytännön tasolla voimassa. Ongelma-alueita on monia. Näistä mainittakoon esimerkiksi seuraukset naisten urheilulle, naisten yksityisten tilojen turvallisuudelle (mm. vankilat, WC:t, pukuhuoneet), sukupuolikiintiöille, varsinaisten transsukupuolisten hoidontarpeen ja identiteetin uskottavuudelle, sukupuolieroja kuten epätasa-arvoa koskevan tutkimuksen luotettavuudelle, eri sukupuolia koskevien tuotteiden tai palveluiden kohdistettavuudelle, sukupuolenmukaiselle terveydenhuollolle, todenmukaiselle tilastoinnille ja niin edelleen.


Otetaan esimerkiksi, kuinka Iso-Britanniassa itseidentifionnin myötä naispedofiilien määrä "lisääntyi" huimasti. Se ei tarkoita, että naiset tai transnaiset olisivat pedofiileja, vaan sitä, että joukko rikoksia tehneitä miehiä, joista juuri kellään ei ollut aikomusta transitioon (eli eivät ole varsinaisia transsukupuolisia) joutui teoistaan vankilaan, ja he käyttivät itseidentifiointia hyväkseen. He olivat kuulleet, että ilmoittautumalla naiseksi saattaisi päästä naisten vankilaan. Tällainen seksuaalirikollisten kuviohan on paha vankilassa oleville erityisen haavoittuville naisille, oikeiden transsukupuolisten maineelle ja myös rikollisuuden tilastoimiselle.




Vanhempaaan kirjoitukseeni tuli tällainen kommentti:

"Uskon, että trans-asioissa annetaan nyt katteettomia lupauksia, joihin lankeaa ja joista kärsii yksi sukupolvi seksuaalivähemmistöihmisiä. Katteetonta on, että sukupuoli-identiteetti = sukupuoli, olet mitä identifioidut, jos muut eivät hyväksy, ovat fobeja tai ihmisvihaajia. Todellisuus on, että toisen sukupuolen rooliin pääseminen vaatii fyysisiä hoitoja eikä tuo cis-sukupuolen kaltaista tulosta, mikä vaikuttaa esim. asemaan deittimaailmassa.
Katteetonta on myös, että transajatuksia pitää aina validoida, kun totuus on, että osa identifioituu pois transsukupuolisuudesta ennen tai jälkeen korjauksen. Katteettomia lupauksia annetaan myös, jos hoitojen fyysisiä vaikutuksia, etenkin niitä ei-toivottuja vähätellään. Nyt mennään toiveet edellä, 10 vuoden sisällä nähdään, miten tämä nykyinen transkulttuuri oikeasti toimii."

Millaisia ajatuksia tämä kommentti herättää sinussa?


Olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä tilastot viittaavat siihen, että nuoruusiän sukupuoliristiriita ennakoisi enemmänkin aikuisiän homo- tai biseksuaalisuutta kuin transsukupuolisuutta. Toisin sanoen valtaosa nuorena sukupuoliristiriitaa kokevista kasvaa kokemuksesta yli, kun varsinainen sukupuoli-identiteetti kypsyy. Tässä on se riski, että esimerkiksi nuorille identiteettiään etsiville homomiehille uskotellaan, että he ovat sisäisesti naisia, kun eivät vaikuta perinteisiltä miehiltä, ja heidät pitäisi siksi muuttaa naisiksi myös ulkoisesti ja sosiaalisesti. Myös esimerkiksi ns. poikatytön käsite tuntuu lähes kadonneen, kun näistä tyypeistä halutaan groomata joko miehiä tai "muunsukupuolisia". Kuitenkin poikatyttö on on täysin validi tapa olla tyttö, ja se, että feminiinisyyden korostaminen ei kiinnosta, ei tarkoita sitä, että olisi aivoiltaan tai missään muussakaan merkityksessä mies.


Toki osa sukupuolidysforiaa kokevista päätyy myös transsukupuolisiksi niin, että tehty transitio myös vuosien kuluttua tuntuu edelleen oikealta päätökseltä, mutta koska tunne hälyttävän usein on vaihe, automaattinen validointi on todella vaarallista. Ympäristö siis pettää kehitysvaiheessa olevan nuoren tai aikuisen, joka oireilee muusta syystä ja tarvitsisi apua selvittämään olonsa syytä. Erilaiset itseinhon tai riittämättömyyden tunteethan ovat sinänsä varsin yleisiä, mutta nyt transaktivistit tuntuvat väkisinsyöttävän transsukupuolisuutta ainoaksi selitykseksi, ja olon todelliset syyt voivat jäädä selvittämättä. Pitkään hoitamattomat ongelmat puolestaan tuppaavat kerääntymään entistä vaikeammaksi vyyhdiksi, ja transitioon lähteminen lisää elämän haastavuutta monella tapaa, vaikka se varsinaista sukupuolidysforiaa lievittääkin. Henkilö, jolla on vaikeuksia, on jo valmiiksi erityisen haavoittuvassa asemassa, ja häntä tulisi suojella niin, ettei ongelmia ainakaan pahenneta ohjaamalla henkilöä jyrkänteeltä alas.


Ihmettelen sitä, kuinka ihmiset tuntuvat yhtäkkiä unohtaneen lapsuuden ja teini-iän perusluonteen ja mitä niihin kasvuvaiheisiin normaalistikin kuuluu. Nuori ihminenhän etsii paikkaansa yhteisössä ja imitoi ympäristöään kokeillen samaistua erilaisiin asioihin. Kaikkien sosiaalisten eläinlajien on äärimmäisen tärkeää oppia samaistumaan muihin lauman jäseniin ja ajattelemaan heidän näkökulmastaan, ja tätä esimerkiksi lapsen erilaiset roolileikit juuri kehittävät. Leikkipä lapsi sitten jääkarhua tai prinsessaa, tuntuisi täysin absurdilta, jos vanhemmat ja varhaiskasvattajat hyppäisivät välittömästi vahvistamaan lapselle sellaista todellisuutta, että lapsi todella olisi kirjaimellisessa mielessä jääkarhu tai prinsessa, ja häntä pitäisi muuttaa radikaalisti, jotta hänen oma uskonsa tähän roolileikkiin myös vakiintuisi absoluuttiseksi totuudeksi.


Tämä olisi älytöntä muiden roolien kohdalla joita lapsi pohtii, joten silloin, kun lapsi pohtii vastakkaisen sukupuolen olemusta esimerkiksi stereotyyppisiä vaatteita tai harrastuksia tutkimalla, miksi se on eri asia ja tarkoittaisi heti transsukupuolisuutta? Sanoin minäkin 5-vuotiaana että minusta tulisi sekä metsästäjä että balettitanssija, mutta iän ja kokemuksen myötä nuo tunteet oppii sanoittamaan paremmin: en tarkoittanutkaan sitä, että haluaisin tappaa elämiä vaan sitä, että haluan päästä tarkastelemaan eläimiä fyysisesti lähietäisyydeltä. En halunnut oikeasti treenata balettia monena päivänä viikossa, vaan minua taisi enemmänkin viehättää teatraalisen estetiikan ja musiikin yhdistelmä. Lapset sanovat ja tekevät kaikenlaista, eikä se tarkoita sitä että ajatuksen ensimmäinen versio olisi hiottu ja syvällinen ikuinen totuus.


Lähes kaikki lapset ja nuoret haluavat sisimmässään tulla yhteisön hyväksymiksi ja arvostamiksi, ja kun jotain käytöstä palkitaan tai siitä rangaistaan, se vahvistaa heidän käytöstään johonkin suuntaan ja usein vaikuttaa koko loppuelämän ajan, hyvässä ja pahassa. "Ajatuskeskosestakin" voi tehdä mantran, jos ympäristö alkaa sitä sellaisena vahvistamaan. Lapsi tai nuori tarvitsee ulkopuolista vaikutusta oppiakseen esimerkiksi sopivat käytöstavat ja arjen taidot, mutta identiteettiasiat jättäisin mahdollisimman häiriöttömästi löydettäväksi (kunhan kyse ei ole vaikkapa väkivallan ihannoinnista tai muusta, mikä vaatii moraalisen kasvattajan väliintuloa).


Ironisesti, nyt tuo identiteetti = sukupuoli -tyyppinen ajattelu on ajanut tietyn ryhmän hämmentyneitä nuoria ajattelemaan sukupuolia stereotypioiden kautta, vaikka he nimenomaan suureen ääneen vastustavat "binäärisyyttä". Nykyaikaisessa modernissa, tasa-arvoon uskovassa länsimaassa ei kannattaisi enää ylläpitää homeisia ideoita naisten ja miesten hommista, kiinnostuksen kohteista tai hiustyyleistä. Ne kun eivät luo sukupuolta. Tällä hetkellä kaikkein parasta sukupuoliroolianarkismia olisikin tykätä niistä asioista mistä tykkää sukupuolestaan riippumatta, koska vain sillä tavalla voi normalisoida sitä, että on lukemattomia ja täysin valideja tapoja olla nainen tai mies.


Jos kaikki stereotypiasta poikkeavat miehet tai naiset pitää joko vääntää transsukupuolisiksi tai lokeroida johonkin biologialle pohjautumattomaan keksittyyn vaihtoehtosukupuolen kategoriaan, se vaan kiihdyttää ihmisten lokerointia ja sitä, että täytyy sopia tiettyyn muottiin ansaitakseen sukupuolitittelin. Se puolestaan tuskin tulee helpottaaman ahdistuneita nuoria, vaan enemmänkin lisää painetta kuulua johonkin lokeroon, joista voidaan sitten puhua hashtageilla. Mielestäni voisimme antaa naiseuden ja miehuuden olla vain biologisia faktoja, joiden myöntäminen ja ääneen sanominen ei uhkaa identiteettiä millään tavalla.


Mitä tulee hoitojen ei-toivottujen vaikutusten vähättelyyn, olen huomannut saman ilmiön. Ei ehkä vähättelyä, mutta ei-toitottuja vaikutuksia ei mainita joko siksi, että siinä on jotain peiteltävää, tai koska ongelmia ei tunnisteta. Järjestöt, jotka ovat ajavinaan sukupuolivähemmistöjen asioita, eivät viestinnässään vaikuta millään tavalla puhuvan hoitojen epämiellyttävistä puolista tai sosiaalisen transition raskaista puolista. Terveydenhuollossa puolestaan ainakin minun diagnoosini aikoihin tunnuttiin varsin sokeasti luottavan siihen, että nuori tietää valmiiksi mitä tekee ja tulee selviämään sekä fyysisistä että psyykkisistä muutoksista ja niiden seurauksista täysin yksin ja ilman tietoa ja tukea.


Moni nuori voi kuvitella tulevansa transition myötä mieheksi tai naiseksi, joka vastaa hänen omaa estetiikkakäsitystään, vaikka geeneillä on suuri vaikutus siihen, mitä voidaan saavuttaa ja transhoitojen valmistuttuakin keho tulee olemaan täynnä yksityiskohtia, jotka eivät täysin vastaa biologisen sukupuolen edustajan piirteitä. Nuori biologinen nainen voi vaikkapa transitiota toivoessaan kuvitella muuttuvansa ikinuoren komean popparipojan näköiseksi ja saavansa hirmuisesti positiivista huomiota, mutta arkitodellisuudessa hän tuleekin olemaan keski-ikäinen, kaljuuntuva lyhyt mies siinä samassa väsyneessä ruuhkabussissa kuin aina ennenkin.


Transmies jää ilman kasvuhormoneja, joita biologinen mies murrosiässä saisi, ja tämä jättää transmiehet sen mittaisiksi kuin mitä he olivat naisina. Jalkaterät, kädet, kasvot tai nenä eivät kasva enää pituutta vaan jäävät myös entiseen mittaansa, vaikka rotevuutta voikin kasvaa leveyssuunnassa. Hoidot eivät kavenna lantioluuta. Aataminomenaa ei kasva, ja kun pituuskasvua ei tule lisää, äänen pohjataajuus kyllä laskeutuu vastaamaan biologisen miehen ääntä, mutta äänen väriin jää tietty transmiehille ominainen pehmeys, ja se voi rasittua nopeammin. Pehmeämpiä äänen värejä toki esiintyy myös luonnostaan biologisilla miehillä, mutta transitioon aikovan tulisi ymmärtää mitä hoidoilla voi ja ei voi saavuttaa. Koska transmies ei kasva pituutta, mutta on ehkä sekä leveälanteinen että leveäharteinen, tämä voi varsinkin lyhyille transmiehille tehdä sopivien vaatteiden löytämisestä kaupasta mahdotonta.


Kuvittele, että olet aikuinen ihminen, ja koko vaatekaappisi sisältö – kaikki – menee kerralla uusiksi, koska murrosikä muuttaa kehoasi niin, ettet enää mahdu entisiin vaatteisiin, mutta missään kaupassa ei olekaan sellaista koko-osastoa josta saisi vaatteita tilalle. Hihojen ja lahkeiden lyhennykset eivät välttämättä riitä, koska reilusti pidemmille miehille suunnitellut vaatteet ovat kaikilta muilta mittasuhteiltaan edelleen sopimattomia ja voivat esimerkiksi rajoittaa liikeratoja aiheuttaen epämukavuutta ja vaatteiden ennenaikaista rikkoutumista. Kun yhteiskuntaan osallistumisen mahdollisuus perusvaatteiden puuttuessa estyy, se voi luoda ihan uudenlaista kehodysforiaa ja syrjäytymistä, johon kukaan ei ole osannut varautua.


Transnaiset eivät voi poistaa jo toimineiden kasvuhormonien vaikutuksia: pituutta ei voi vähentää, käsiä ja jalkateriä ei voi pienentää, hartioita ja rintakehää ei voi kaventaa. Jos kasvojaan haluaisi muuttaa feminiinisemmäksi pienentämällä leukaa ja nenää, joihin testosteroni ja kasvuhormonit ovat aiheuttaneet kasvua, sellaiset leikkaukset olisi maksettava itse, joten ne ovat harvalle edes saatavilla. Jo alkanutta kaljuuntumista ja hiusten ohenemista voi tietääkseni palauttaa vain hiusten siirteillä, joka on jälleen kallis kirurginen toimenpide eli esteettisenä toimenpiteenä maksettava itse. Isojalkaisen voi olla vaikea löytää kenkiä, jotka näyttävät tavanomaisen naisellisilta, mutta jotka eivät ole esimerkiksi drag-artisteille suunnattuja yliampuvia performanssikorkokenkiä.


Transsukupuolisuus vaikuttaa väistämättäkin deittimaailmassa. Osa transihmisistä päätyy parisuhteeseen, mutta osa kokee myös raastavaa ja pitkäaikaista yksinäisyyttä. Näin voi olla varsinkin transition alussa, kun on muiden ihmisten näkökulmasta aina yhtäaikaa sekä liian naisellinen että liian miehekäs, mutta aina jotenkin vääränlainen. Kännykkäsovelluksiin siirtynyt deittailukulttuuri vielä todennäköisesti pahentaa tilannetta, koska ehdokasvaihtoehtoja on loputtomasti, eikä heitä arvioida yksilöinä vaan suoraan verrataan muihin ehdokkaisiin. Ulkonäön merkitys korostuu.


Halusi sitten saada lapsia tai ei, ihminen on pääosin kuitenkin ohjelmoitu kokemaan eniten vetoa sellaisiin ihmisiin, jotka näyttävät siltä että he voisivat saada terveitä jälkeläisiä. Koska transihmisessä on yhtäaikaa näkyvissä molempien sukupuolten piirteitä, veikkaan että suurin osa ihmisistä saattaa luonnostaan vierastaa sitä, koska vaikkei osaisi konkreettisesti sanoa mikä henkilön olemuksessa on erikoista, alitajunta saattaa kuitenkin tunnistaa piirteet, jotka kertovat sukupuolihormonien epänormaalista toiminnasta, joka puolestaan voisi luonnollisessa tilanteessa olla merkki hedelmättömyydestä.


Syy transihmisten erilaiseen asemaan deittimaailmassa on biologian lisäksi myös kulttuurillinen. Vaikka sateenkaariasiat ovat liberaaleissa maissa viimeisen vuosikymmenen sisään saavuttaneet ennennäkemättömän näkyvyyden mediakeskusteluissa, transsukupuolisuus on mielestäni silti edelleen tabu. Se liittyy kuitenkin poikkeavaan seksuaalisuuteen, hyvin monella tavalla asioihin, jotka ovat olleet pitkään kiellettyjä, ja monessa liberaalinkin valtion yhteisössä ovat edelleen. Transsukupuolista saatetaan ajatella enemmän fetissin kohteena kuin kokonaisena ihmisenä, jolla on persoonallisuus, tunne-elämä ja arkiset elämäntapahtumat kuten kenellä tahansa ihmisellä. Asenteeseen liittyy ehkä samanlaista esineellistämistä kuin seksityöläiseen joka on salainen fantasian kohde joka on olemassa vain tietyssä kontekstissa, ja jota ei haluta kuvitella ostoksilla ruokakaupassa tai kaverin kanssa brunssilla juttelemassa elämästä. Jos transsukupuolisesta kiinnostumista pidetään perverssinä asiana, ihmiset eivät uskalla julkisesti tulla nähdyksi transsukupuolisen kanssa esimerkiksi olemalla transihmisen kanssa parisuhteessa.


Transsukupuolisena voi siis kokea, että moni on salaa utelias seksuaalisessa mielessä, mutta persoona sivuutetaan eikä yhteiskunnassa pääse julkisesti näkyväksi pariskunnaksi. Tämä kokemus voi olla erityisen vahva niillä transsukupuolisilla jotka ns. eivät mene läpi, vaan transsukupuolisuuden huomaa selvästi. Ennen hoitoja on mahdoton ennustaa lopputulosta, mutta transitioon lähtevän kannattaa tiedostaa se, että jokaisella on eri lähtökohdat eikä sama hoito siten automaattisesti takaa läpimenoa kaikille.


Harva haluaa parisuhteeseen kenen tahansa kanssa joka vaan suostuu hyväksymään erilaisuuden. Sen lisäksi halutaan tietysti myös yhteiset arvot ja kiinnostuksen kohteet. Transihminenkään ei koe kaikkia muita ihmisiä viehättävänä, vaan hänelläkin on oma makunsa. Kun nämä kaikki transihmisen deittailua rajoittavat asiat otetaan huomioon, syntyy aika tiukka pullonkaula. Deittailun vaikeus voi tulla erityisen raastavana yllätyksenä sellaisille transitioon hakeutuville, joilla on jo valmiiksi pitkäaikainen ja toistuva kokemus ulkopuolisuudesta ja siitä, ettei samanhenkisiä ihmisiä meinaa löytyä.


Toki tiedän myös monia transihmisiä, jotka ovat onnellisessa, pitkäaikaisessa parisuhteessa eli transitio ei suinkaan tarkoita automaattista ulkopuolisuutta. Mutta heidän kohtaloonsa vaikuttaa transition lopputuloksen lisäksi esimerkiksi aiempi historia, persoona, sosiaaliset verkostot, terveydentila ja muu elämän sisältö. Näistä asioista tulisi puhua enemmän ja tiedostaa, onko transitioon lähteminen yksilölle esimerkiksi suuri syrjäytymisriski tai mikä tulee huomattavasti lisäämään pahaa oloa helpottamisen sijaan. Myös sillä on merkitystä, kokeeko henkilö elämänsä olevan merkityksellistä riippumatta siitä, onko hän parisuhteessa vai ei, vai pitäkö hän rakkauden löytymistä elämän tärkeimpänä sisältönä ja ainoana ehtona omalle onnellisuudelle ja ihmisarvolle.





Tuntuuko sinusta, että suomalaisessa transaktivismissa otetaan liikaa vaikutteita ulkomailta pohtimatta syvällisemmin, miten asiat soveltuvat meidän kulttuuriimme?

Kyllä. Toisaalta Suomeen on muutenkin ollut todella helppo istuttaa ulkomaisia vaikutteita, ja Amerikkaa ihaillaan aika kyseenalaistamatta. Yhteinen englanninkieli luo illuusion siitä, että puhumme samoista asioista. Kuitenkin unohdamme, että kaikki kirjoittavat hyvin erilaisista konkreettisista lähtökohdista käsin, emmekä kapeaan aihealueeseen keskittyvän nettikirjoituksen perusteella tunne kirjoittajan laajempaa todellisuutta ja historiaa. Tulee mieleen Platonin luolavertaus, jossa lapsuudestaan saakka luolan perälle kahlittujen ihmisten koko todellisuuskäsitys perustuu seinään heijastuville varjoille, eivätkä alkuperäisille moniulotteisille fyysisille kohteille, joista varjot ovat lähtöisin.

Suomalainen näkee amerikkalaisen yhteiskunnan suppeasti vain tiettyjen valikoitujen mediakanavien kautta. Tätä kuvaa ihannoiva keskivertotallaaja ei tosiasiassa tajua paljonkaan Amerikan historiasta, politiikasta, epätasa-arvosta, yhteiskunnasta, väestöluokista, työkulttuurista, sosiaalisista normeista, moraalikäsityksistä, ja siitä arkitodellisuudesta jossa keskivertoperhe jossain tavallisessa naapurustossa elää. 


Vaikka todellista dynamiikkaa (mikä aiheuttaa minkäkin) ei vielä tunneta tarkkaan, tiedetään, että somen käytön määrällä on yhteys masennukseen, ahdistuneisuuteen ja yksinäisyyteen. Kun somesta löytää seurattavaksi jonkun vahvan oloisen tyypin, jolla on paljon seuraajia, tällaisesta "pöhinästä" tulee vaikutelma, että on osana jotakin suurta ja vallankumouksellista. Näin monet ihmiset eivät voi olla väärässä! Siitä lumoutuminen voi yksinäiselle ja ahdistuneelle tuntua kuin kaiken ratkaisevalta henkilökohtaiselta perheeltä joka ymmärtää, ja tunteisiin vaikuttamalla on helppo lähteä toistelemaan tämän "perheen" mantroja omissakin piireissä, harkitsematta onko se aivan relevanttia siellä.

Läheiset saattavat huomata muutoksen henkilön puheissa, kun hän alkaa yhtäkkiä käyttämään tiettyä netistä oppimaansa englanninkielistä sanastoa ja toistamaan tiettyjä iskulauseita, jotka eivät selvästi ole hänen omia ajatuksiaan.


Suomessa oikeastaan monessa muussakin intesektionaalisen feminismin kautta tulleessa aiheessa aletaan helposti nostamaan kohua asioista, jotka saattavat jossain muualla päin maailmaa kyllä olla huonosti joko oikeasti tai jonkun yksittäisen "asiantuntijan" kokemana, mutta jotka ovat Suomessa niin hyvin, ettei kyseessä ole laaja-alainen, rakenteelinen tai peräti mikään ongelma. Mitään argumenttia, joka on sidoksissa paikalliseen lainsäädäntöön, terveydenhuoltojärjestelmään (tai sen puuttumiseen), väestörakenteeseen tai kulttuuriin ei voi kopioida toiseen valtioon sellaisenaan. Nämähän ovat politiikan pääaiheita, eikä minkään valtion politiikkaa voida tehdä jonkun toisen valtion tarinasta käsin.





Mikä on oletuksesi sen suhteen, miten nykyinen valtavirran transaktivismi vaikuttaa siihen, millaista on elää transsukupuolisena länsimaissa tulevaisuudessa? Paraneeko ihmisten asenteet transsukupuolisia kohtaan vai pilaako nykyinen valtavirran transaktivismi transsukupuolisten maineen niin pahasti, että stealthina eläminen on ainoa mahdollisuus?

Tämähän tässä juuri huolestuttaa. Mielestäni tämän hetken transaktivismi tekee maineellemme hallaa sekä tehden meistä tietynlaisia karikatyyrejä että levittämällä sellaista kuvaa, että haluaisimme kaikki pakottaa yhteiskuntaa toistamaan tieteenvastaisia väittämiä ja vaatia kanssaihmisiltä aivan mahdotonta erityiskohtelua laastarina omiin traumoihimme. Transsukupuolisuus on henkilölle itselleen suuri kipupiste, mutta kipupisteitä on kaikilla muillakin. Sen sijaan, että jokaiseen haavaan lähdettäisiin vaatimaan koko yhteiskuntaa kävelemään varpaillaan ja omaksumaan jonkinlainen uusi vaihtoehtotodellisuus, mielestäni jokaisella on lopulta vastuu käsitellä omia kipupisteitään. Sitä ei tarvitse tehdä yksin, ja ammattilaiselta voi saada käsittelyyn hyvinkin konkreettisia työkaluja.


Julkisuudessa esillä on vain kovaääninen intersektionaalista feminismiä ja woke-suuntausta edustava amerikkalaishenkinen porukka, jota suurin osa sateenkaari- ja transjärjestöistäkin edustaa. Varsinkin niille ihmisille, joita transsukupuolisuus tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen ei henkilökohtaisesti koske – eli valtaosaa ihmisistä – syntyy kuva, että nämä järjestöt ajaisivat kaikkien nimeämiensä vähemmistöjen asioita ja heiltä siten tulisi myös se "oikea", universaali kanta kaikkeen. Eli jos joku havaitsee, että kyseisessä valtavirran transaktivismissa on jotakin todella outoa, on transihmisiä kohdatessa helppo olettaa, että kyseinen henkilö todennäköisesti ajattelee näiden järjestöjen kuvailemalla tavalla ja on osa woke-porukkaa. Tällä hetkellä vihervasemmistolaisia ei vissiin mikään pelota niin paljon kuin se mahdollisuus, että joku saattaisi nähdä heidät suvaitsemattomina, jos vaikka hetkeksi unohdettaisiin hyvesignaloida riittävästi. Paniikki keskittyy tähän performanssiin, että täytyy tulla nähdyksi näennäisesti kannattamassa jotakin hyveellistä, riippumatta siitä onko se kannatusperformanssi oikeasti mitään konkreettista auttamista. Ryhmästä tulee karkoitetuksi todella nopeasti jos tähän linjaan ei taivu, joten paikkansa saa pitää vain olemalla hiljaa tai toistamalla liikkeen sanelemia sloganeja.


Monia nämä transasiat saattavat mielessä askarruttaa, mutta kuten olemme julkisessa keskustelussa nähneet, näistä ei saa kysyä lisäkysymyksiä edes vilpittömästi, ja kyseenalaistajatkin nimetään heti mustavalkoisesti natseiksi vaikka tarkoituksena olisi vain keskustella ja oppia uusia näkökantoja. Tällainen hiljentäminen tai keskustelun estäminenhän on perinpohjaisen epädemokraattista toimintaa ja omiaan aiheuttamaan haittaa maineellemme.


Vaikka transsukupuolisuus ei ole vielä edes lakannut olemasta yhteiskunnallinen tabu, transsukupuolisten läsnäolosta tulee tällä nykymenolla muillekin äärimmäisen stressaavaa kun tavanomaiset sosiaaliset käyttäytymissäännöt eivät enää riitä mihinkään. Transihmisten läsnäollessa pitäisi koko ajan olla varpaillaan, eikä koskaan ole ihan varma, voiko tilanne siitä huolimatta riistäytyä käsistä, jos sanoo jotain tietämättään "väärin". Ja se mikä oli vielä viime vuonna ok, voikin nyt jonkun amerikkalaisen Instagram-vaikuttajan ketjun jälkeen olla väärin, ja olet jälleen täysi natsi, jos et ole pysynyt tästä uusimmasta muutoksesta kärryillä.


Tällainen ilmapiiri ei paranna ymmärrystä transihmisten ja muun väestön välillä, vaan vie ihmiset erillisiin todellisuuksiin, joissa aivan varmasti syntyy ennakkoluuloja molempiin suuntiin, kun aitoa kohtaavaa keskusteluyhteyttä ei ole. Jokainen on varmaan joskus tavannut henkilön, jolle uskonto oli niin iso juttu, että yhdestäkään tilanteesta ei selvitty ilman, että henkilö jossain vaiheessa pyrki vetämään tilanteesta yhteyden uskontoonsa, jotta pääsisi puhumaan siitä. Transaktivisteista tulee nyt valitettavasti vähän sama olo.


En haluaisi yleistää mitään yksittäistä ihmisryhmää ja onneksi tunnen myös todella järkeviä ja kokonaisvaltaisia transihmisiä, mutta kukaan ei halua tehdä tuttavuutta transihmisten kanssa, jos koetaan, että meidän kanssamme on mahdotonta olla normaalisti. Minulle transition koko tarkoitus on nimenomaan intergroitua yhteiskuntaan niin, että sukupuoli-identiteetti on täysin sivuseikka niissä aktiviteeteissa mitä erilaisten ihmisten kanssa tehdään työssä ja vapaa-ajalla. Kun lähtee transitioon, on ymmärrettävä se tosiasia, että integroitumisen ja sopeutumisen uuteen elämään tekee lopulta henkilö itse, eikä omaa prosessiaan voi ulkoistaa ympäristön vastuulle. Myös ei-transihmisillä on omat prosessinsa ja kasvuvaiheensa, mutta kun kyse on henkilökohtaisen tason kriisistä, ei sitä sentään politiikkaan vedetä.





Olet sanonut, kuinka "ihmiset, joilla on kuukautiset"-kaltainen uusiokieli ärsyttää sinua. Millaisia ongelmia uusiokieleen liittyy?


"Ihmiset, joilla on kuukautiset" kuulostaa joltain, mitä sanotaan Alias -selityspelissä, kun pitää äkkiä selittää sana "nainen" mainitsematta sitä.


Koukeroiset kiertoilmaukset vaikeuttavat sisällön ymmärtämistä, ja aika ironisesti se nimenomaan ei ole inklusiivista kielenkäyttöä. Se, että tietoa välitetään selkeästi ymmärrettävällä kielellä on nimittäin esteettömyysasia, ja merkityksiä hämärtämällä ja sekoittamalla voidaan tulla sulkeneeksi joitakin ihmisryhmiä tiedon ulkopuolelle kun viestin hahmottamisesta tulee liian työlästä tai ei olla varmoja kenelle informaatio on edes suunnattu. On muistettava, että ihmisten kognitiivisessa hahmotuskyvyssä on suuria eroja, joten se mikä on sinulle selvää ja tuttua tekstiä (koska olet aiheen kanssa jatkuvasti tekemisissä) ei välttämättä olekaan selkeää varsinkaan henkilölle, jolla on esimerkiksi lukihäiriö, ADHD, tai lievä aivovamma.


Kielenkäyttösi saavutettavuus määrittää sen, kuka juttujasi pystyy kuuntelemaan ja ymmärtämään. Kiertoilmaukset, koukerokieli ja kaikenlainen jargon päätyvät siis vain tietylle sisäpiirille koska sellainen puhe ei avaudu sen laajemmalle yleisölle, ja todellinen ryhmien välinen keskustelu jää jälleen kerran käymättä.


Biologian kohdalla kuukautiset ja synnyttäminen eivät ole millään tavalla monitulkintaisia sanoja, ja molemmat ovat biologisia tosiasioita. Koska kuukautiset ja synnytys ovat nimenomaan asioita joita ei luonnossa minkään nisäkäslajin koiras kehity tekemään, se tekee niistä yksinomaan hyvin äärimmäisiä naiseuden merkkejä. Niihin ei biologinen mies (ihmislajin koiras) kykene edes keinotekoisesti nykylääketieteen keinoin.


Vain biologisilla naisilla, joilla on aktiivisesti toimivat munasarjat ja normaalit estrogeenitasot, on suurella todennäköisyydellä myös kuukautiset. "Aktiivisesti toimivat munasarjat ja normaalit estrogeenitasot" puolestaan eivät määritteenä sovi missään tilanteessa kuvaamaan miestä, koska testosteroni johtaa maskuliinisten piirteiden kehittymiseen, ja transmiehillä myös kuukautisten loppumiseen.


Koukeroinen ja harhaanjohtava uusiokieli on myös ongelmallista, koska tässä se esimerkiksi kohdistuu naisiin vähentäen heidän kokemustaan, joka on aivan oikea todellisuus. Naisasialiike on tehnyt todella paljon töitä poistaakseen esimerkiksi naiskehon toimintaan ja naisen seksuaalisuuteen liittyvää stigmaa ja häpäisyä. Naisille on ollut suuri helpotus, kun niin monista asioista voi nyt puhua suoraan asioiden oikeilla nimillä, ja joku oman kehon ominaisuus, jonka on pelännyt olevan epänormaali onkin yleinen asia jota ei tarvitse hävetä. Sehän on ihan 1800-lukulaista jos nyt aletaan uudestaan käyttämään kiertoilmaisuja ja mitätöidään sukupuolten todellisuus niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Puhutaan jatkossakin naisista ja miehistä silloin, kun niitä yksiselitteisesti tarkoitetaan, muuten heidän uniikeista kokemuksistaan ja ongelmistaan on mahdotonta käydä keskustelua.


Uusiokielen käyttäjät vaikuttavat puheillaan haluavansa poistaa sukupuolen todellisuuden valtaosalta ihmisiä. Ehkä sen takia, koska heillä itsellään on asiaan liittyvää käsittelemätöntä ahdistusta ja heitä harmittaa se, että muilla ei ole samaa ongelmaa. Se on "jos mulla ei ole kivaa niin ei kellään muullakaan saa olla" -tyyppistä ajattelua.


Paradoksaalisesti he samaan aikaan korostavat sukupuolia eksoottisilla pronominivaatimuksilla (myös Suomessa, jonka kielessä ei ole sukupuolittuneita pronomineja!) ja stereotyyppisen sukupuolittuneella ilmaisulla enemmän kuin mitä sukupuoli-identiteettinsä kanssa sinut oleva ihminen edes jaksaa sukupuoliasioita miettiä. Ironisesti, mikään ihmisryhmä ei ole niin kova lokeroimaan ihmisiä sukupuolen ja stereotypioiden perusteella kuin se, joka väittää ettei sukupuolia ole olemassa ja vaatii niiden häivyttämistä. Tämä jo itsessään sisältää paradoksin: jos sukupuolia ei kerran ole olemassa, sittenhän ei pitäisi olla myöskään mitään häivytettävää. Tyypit taitavat siis itsekin sisimmässään tietää, että sukupuolet ovat tosiasia, mutta ne pitää pyrkiä häivyttämään, koska sitä asiaa ei ole vielä itse hyväksynyt ja se ahdistaa.





Nykyistä transyhteisöä on kutsuttu kultiksi. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?

Näitä lisääntyneitä piirteitä ei ole voinut olla huomaamatta. Muutos ideologiassa on kehittynyt vähitellen ja se on kokenut erityisen suuren mullistuksen ihan viime vuosien aikana. Mutta kun on yhden junan kyydissä ja kerran ajatellut, että se on turvallista mukavuusaluetta, ei välttämättä huomaa, kun maisema alkaakin vähitellen muuttua eli ollaan menty liian pitkälle, ja olisi jo aika nousta pois kyydistä. Moni hakeutuu näihin yhteisöihin, koska on kokenut itsensä ulkopuoliseksi, ja kun tämä yhteisö on antanut pyyteetöntä hyväksyntää ja rakkauspommitusta, sille on hyvin vaikeaa sanoa ei, varsinkin jos koko arkitodellisuus lopulta perustuu tälle kuplalle. Moni joka menee tuohon juttuun syvälle ympäröi itsensä lopulta ainoastaan ns. sateenkaarevilla ihmisillä niin että kaveripiirissä on vain yhdenlaista ajattelua eikä sitä haasta mikään.


Törmäsin jokin aika sitten Uskontojen Uhrien Tuki Ry:n sivuun joka listaa merkkejä [linkki: https://www.uskontojenuhrientuki.fi/uskonyhteisoista/milloin-huolestua/] siitä, milloin on syytä huolestua uskonnollisen yhteisön käytöksestä, joka viittaa aivopesuun ja vaikutuksille alttiin yksilön kontrollointiin. Lista on toki tehty uskonnollisten yhteisöjen arviointiin, mutta mielestäni on hälyttävää huomata, kuinka paljon siinä on yhtäläisyyksiä ns. woke-liikkeen kanssa, jonka alakategoriana viimeaikoina valtasuunaksi noussutta transaktivismiakin voi pitää.


Huolestuttaviin piirteisiin lukeutuvat mm. jäsenten kielenkäytön ja seuran kontrollointi, poikkeavien ajatusten ja keskustelun systemaattinen sensurointi, ajatusmaailman absoluuttisuus ja mustavalkoisuus, yhteisön jättämisen vaikeus tunnemanipulaation takia, kiusaamisen tai jopa väkivallan oikeuttaminen toisinajattelun seurauksena ja niin edelleen. 





Minä (Tulenhenki) olen tehnyt havainnon, kuinka intersektionaalisen feminismin ja woken myötä monella transsukupuolisella on noussut pissa päähän. Onko tässä sinun mielestäsi mitään perää? Ruokkiiko intersektionaalinen feminismi/woke sitä, että transsukupuoliset näkevät helpommin transfobiaa siellä missä sitä ei todellisuudessa ole?

Kyllä mediassa on hyvin näkyvissä sellainen trendi (sekä somessa että nyt myös valtamediassa), tiedä sitten kuinka suuri porukka se on joka pysyy hiljaa taustalla koska haluaa elää rauhallista ja draamatonta elämää.


Ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Jos ihmisjoukko joutuu vaikkapa hirmumyrskyyn, he ovat samassa tilanteessa, mutta siitä huolimatta osa traumatisoituu ja osa ei. Hirmumyrskyssä ei siten välttämättä ole mitään absoluuttisen traumatisoivaa, vaan se saa merkitysen vasta ihmisen mielessä. Voimme itse tietyn verran vaikuttaa asioiden merkitykseen ja pyrkiä estämään epämukavuuden tunnetta muuttumasta pitkäaikaisesti aivan kaikkea olemista määrittäväksi kauhuksi ja traumaksi, joka värittää joka tilannetta ja haittaa elämää huomattavasti.


Transfobiaa joka paikassa näkevillä on ehkä käynyt näin, että alkutilanteessa heillä oli esimerkiksi vain epävarmuutta, ahdistusta tai lievää sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta woke-yhteisö tunnepitoisella puheellaan ja uhrinarratiivilla saa heidät kiinnittämään epämukavuuteensa vielä enemmän huomiota niin, että siitä tulee pysyvä tila ja ahdistusta lietsotaan lisää. Se on vähän sama kuin unettomuudesta kärsivällä henkilöllä: mitä enemmän hän alkaa murehtia sitä, että ei saa unta, sitä todennäköisemmin hän ei sitä myöskään saa, koska murehtiminen aktivoi mielen pysymään hälytystilassa. Lopulta ihminen on ahdistunut siitä, että on ahdistunut. Siinä tilassa on herkempi kokemaan jokaisen pientäkin epämukavuutta aiheuttavan asian suurena uhkana, vaikka pienemmässä stressitilassa asiaa pitäisi pikku juttuna.


On olemassa todellisia henkeä ja terveyttä uhkaavia uhkia, ja sitten on olemassa koettuja uhkia, eli kun primitiivinen mieli reagoi valmistautuen taisteluun. Stressiä aiheuttavia koettuja uhkia tulee hyvin arkisissakin tilanteissa, esimerkiksi jos ihmiset yllättyvät jostain sanomisestasi ja vaativat sinua perustelemaan kantaasi. Yhtäkkiä olet kaikkien arvioinnin kohteena, ja väärä vastaus voi johtaa konfliktiin ja hylkäämiseen.


Sosiaalinen media on poikkeuksellisen epäluonnollinen ja epäsosiaalinen ympäristö, mutta siellä on hyvin helppo hankkia itselleen tällainen jatkuva hälytystila ja uhattuna olemisen tunne, vaikka todellisuudessa ihminen on siinä yksin kotisohvalla tuijottamassa hohtavan palikan pinnassa olevia koukeroita, ei siis fyysisessä hyökkäysvalmiudessa olevan vieraan ihmisjoukon edessä, vaikka keho reagoisikin siihen juuri näin.


Internetin jatkuva läsnälo todellakin ruokkii ajattelun kärjistymistä ja ideaköyhyyttä, mutta se ei suoranaisesti edes ole käyttäjän vika, vaan syy on siinä miten nykyinternet on suunniteltu. Nykyinternet suosii ihmisten kutistamista pelkiksi hashtageiksi ja ismeiksi, koska ruudut ovat nyt pieniä ja keskittymiskyky kortilla. Algoritmit poimivat nämä tunnistesanat ja niiden perusteella lokeroivat käyttäjästä jonkun tietynlaisen ihmistyypin: katsoit kerran tätä asiaa, joten tykkäät varmaankin myös tuosta asiasta, koska niin tekevät kaikki muutkin. Aina päädytään samoille reiteille ja kiertämään kehää: bestseller-kirjat myyvät aina vain enemmän, koska kaikille esitellään aina vain niitä samoja bestsellereitä harvemmin luettujen kirjojen sijaan. Nykyinternetin designilla haettiin sitä, että ihmisille näytettäisiin vain sellaista sisältöä mitä ihmisten oletetaan haluavan. Näin ihmiset saisivat enemmän itseään kiinnostavaa materiaalia, ja viihtyisivät internetissä pidempään, jonka tuloksena heistä voisi kerätä enemmän käyttäjätieto aja he ehtisivät nähdä enemmän mainoksia. Kohdennetun sisällön algoritmin idea oli viaton, mutta sen seuraukset eivät olekaan käyttäjälle niin hyvät. Jokainen joutuu nyt nettikäytöksensä perusteella hyvin yksilölliseen eristäytyneeseen mediakuplaan, peilitaloon. Se ei ole realistinen mallinnos siitä minkälainen yhteiskunta todellisuudessa on, ja miten ihmiset oikeasti ovat toistensa kanssa tekemisissä.


Sitten kun tuleekin vastaan toisinajattelua — niin kuin demokraattisessa yhteiskunnassa normaalisti pitääkin tulla – se järkyttää ja ahdistaa suunnattomasti, kun ollaan totuttu elämään eristetyssä pehmustetussa tilassa, jossa pyörii ikuinen yltiöpositiivinen ja konfliktiton teletappimaasimulaatio päivästä toiseen. Kaikki siitä omasta kuplasta poikkeava on helppo nimetä absoluuttiseksi pahuudeksi ja vääräoppisuudeksi, koska ihmiset eivät elä tietoisina toistensa todellisuuksista eli näe minkälaisesta tilanteesta erilaiset ajatukset kumpuavat ja miten niihin on päädytty.


Esimerkiksi juuri transkeskusteluissa näemme jatkuvasti, kuinka kaikki yhtään linjasta poikkeava keskustelu – täysin asiallinen ja viatonkin – huudetaan heti transfobiaksi ja ihmisvihaksi, mitään välimuotoja ei voi olla. Kaikukammiossa ei sovi vaihtaa puheenaihetta tai sävyä, koska seuraajien suututtaminenkin voi pahimmillaan johtaa jopa häirintään, hengen uhkaamiseen tai vahingontekoon henkilön siviilielämässä.


Somekuplassa opitaan sellainen mahdoton todellisuuskäsitys, että maailmassa ei tarvitsisi kohdata mitään ristiriitaisia ja vaikeita asioita, ja että ihminen voi olla maailmalta turvassa jossain pehmustetussa turvahuoneessa. Nythän jopa viljellään sanaa "turvallinen tila" – äkkiseltään todella kivan ja pörröisen kuuloinen termi, mutta todellisuuden pakokeinona se ei sitten millään tavalla voi olla kestävää.


Intersektionaalisen feminismin ja wokeismin keskeisessä osassa on uhriajatus: olen uhri, joten minulle on taattava koskemattomuus ja kritiikki-immuniteetti, ja ne, jotka ovat mielestäni etuoikeutettuja tulevat olemaan minulle ikuisesti velkaa. Olen uhri hitto vie siitäkin huolimatta, että asun demokraattisessa pohjoismaassa, joka on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, olen lukutaitoinen, minulla on koti, vettä ja ruokaa, saan verovaroin kustannettua terveydenhuoltoa ja koulutusta, voin liikkua vapaasti, minun syrjimiseni tai fyysinen vahingoittamiseni on rangaistava rikos, voin kellon ympäri roikkua netissä valittamassa asioista tonnin maksavalla iPhonella muotivaatteisiin pukeutuneena, ja saan sponsoreilta rahaa, kun sadat tuhannet ihmiset näkevät minut ilmaisella ja vapaalla nettijulkaisualustalla suosittelemassa sateenkaaren värisiä T-paitoja. Haluaisin vieläkin tietää millä tavalla tällainen henkilö on uhri, ja jos on, niin onko ihan oikeasti yhtään enempää kuin joku yksin elävä, skitsofreniaa sairastava, alkoholiin menevä random-Pena, joka joutuu kodittomaksi kun rahat eivät taaskaan riittäneet vuokraan.





Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille?

Toivoisin, että lakkaisitte esiintymästä kaikkein transihmisten yhteisenä äänenä. 

Sisällössä minulle pääongelma on tieteellisen tutkimustiedon kanssa ristiriidassa oleva toiveajatteluanne esittäminen absoluuttisina faktoina, alaikäisten vetäminen mukaan asioihin, joihin heidän kypsyystasonsa ei ole valmis, idea siitä että ainoa tapa olla sovussa on myöntyä olemaan teidän kanssanne kaikesta samaa mieltä, sekä transsukupuolinen -termin käyttäminen tarkoittamaan oikeastaan mitä tahansa ihmisiä.


Tiedevastaisuus ei kuulu sivistysvaltioon, eikä keskustelun estävä jyrääminen demokratiaan.

Muiden syyttäminen kaikista omista epävarmuuksista ja ahdistuksesta puolestaan ei ole kypsän ja vastuuntuntoisen aikuisen käytöstä, joten jos syy tuntuu aina olevan kaikissa muissa, on aika katsoa peiliin.


Trans -termin väärinkäyttäjät: On harmillista, jos identiteettisi löytyminen ja ymmärtäminen ovat kriittisesti kesken. Jos et kuitenkaan ole varsinaisesti transsukupuolinen (pitkäaikaisesti sukupuolidysforinen henkilö, joka tarvitsee tilaansa fyysisiä transitiohoitoja), ethän shoppaile termiä itsellesi niin kuin jotain uusinta muotilaukkua, koska sen väärinkäyttö halventaa transsukupuolisia ja hidastaa sinua itseäsi tunnistamasta mitä kokemasi ulkopuolisuuden taustalla todella on ja miten elämää voisi helpottaa. Ole rohkeasti sellainen nainen tai mies kuin olet, vaikka se olisi epätyypillistä, eikä siitä olisi malleja. Vain näin voimme laajentaa käsitystä siitä, millaisia naiset tai miehet voivat olla ja vähentää stereotyyppistä ajattelua. Jätetään trans -termi transsukupuolisille. Se on diagnoosi, jonka täyttyminen perustuu tietyille kriteereille, aivan kuten vaikkapa tyypin 2 diabetes tai keskivaikea masennus.


Muuten vaan transaktivistit: Jos et itse ole transsukupuolinen, etkä edes ole yrittänyt brändätä itseäsi sellaiseksi, mutta olet silti raivokas transaktivisti, sinulle sanon, että olet vapaa. Voit nyt lopettaa uuvuttavan hyvesignaloinnin ja toisen ihmisryhmän puolesta loukkaantumisen ja palata pohtimaan, mitä haluaisit omassa elämässäsi. Jos ihmisoikeudet ovat ihan oikeasti suurin intohimosi, nostan hattua ja vinkkaan, että transasioissa sitä aktivismia tarvittaisiin kipeimmin nyt maissa, joissa valtio avoimesti ja systemaattisesti sallii seksuaalivähemmistön edustajien tappamisen ja väkivallan. Raivokasta aktivismiasi tarvitaan, mutta kohdista se oikeaan paikkaan.


Toimintanne aiheuttaa osalle transsukupuolisista, kuten esimerkiksi minulle, niin suurta häpeää, että se saa pitämään transsukupuolisuuden salaisuutena. En halua kenenkään kuvittelevan, että puoltaisin transaktivistien vaatimuksia, maailmankuvaa ja retoriikkaa. Kokonaisuuden monimutkaisuuden takia on vaikeaa sanoa, onko kaapissa oleminen taakka vai hyöty, mutta tämän kaapin oven kyllä pitävät tällä hetkellä kiinni nimenomaan transaktivistit, ei "meidän transfoobinen maamme". Ei kuulosta liberaalilta ja vapaamieliseltä tulevaisuudelta, että nimenomaan aktivismi saa hyvää tarkoittavan liikkeen lopulta kannibalisoimaan itsensä.


Tunnen onneksi myös fiksuja ihmisiä, jotka sattuvat olemaan trans ja arvostan heitä suuresti. Kuitenkin se maine, jota te aktivistit transsukupuolisista olette levittäneet viime vuosien aikana on saanut jopa minut lopulta välttämään kohtaamasta uusia transihmisiä sekä erilaisia viime vuosina omasta päästä keksittyjä "vaihtoehtosukupuolisia". Kun touhu on tämän woke-aikakauden ajan vain kiihtynyt, lopulta on ollut pakko todeta, etten yksinkertaisesti jaksa katsella sitä tiedevastaista fantasiaa, absoluuttista oikeassa olemisen pakkoa, muihin kohdistuvia infantiileja vaatimuksia sekä kyvyttömyyttä itsereflektioon. Kenenkään ei tarvitse loputtomasti jaksaa sellaista ihmistä, joka toistuvasti heijastaa omat käsitelemättömät ongelmansa muihin, eikä suostu ottamaan asioistaan minkäänlaista vastuuta. En pitäisi elämässäni sellaista energiavampyyria oli hän sitten mitä sukupuolta tahansa, sateenkaariporukkaa tai ei. Trans-nimikkeellä ei valitettavasti irtoa tässä asiassa erityiskohtelua.


Jos saatte jopa transitioituneen transihmisen kokemaan näin, miten suhtautuvat ne, joilla ei lähtökohtaisesti edes ole mitään kosketusta transihmisten maailmaan, mutta joka todennäköisesti tulee yhteiskunnassa meitä silti kohtaamaan? Tässä on nyt mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä meistä ajatellaan. Jos haluatte, että transihmisistä pidetään, kokeilkaa kauppatavarana jotain muuta kuin vihaa ja yksipuolisia vaatimuksia.


Jos teillä on taipumusta ahdistuneisuuteen, asiat tuppaavat paisumaan jättimäisiin mittasuhteisiin ja taistelu on iso osa elämää, suosittelen ihan aidosti hakemaan apua. Terapiassa voi päästä käsittelemään tunteita, jotka vievät jokapäiväisessä elämässä kohtuuttoman paljon energiaa. Tämä ei ole mikään syytös ja loukkaus, vaan tarkoitan sitä vilpittömästi. Avun tarvitsemisessa ja hakemisessa ei ole mitään hävettävää, ja arvostan suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät tunnistamaan ongelmansa ja lähtevät työstämään niitä konkreettisesti. Se on selkärangallisuutta. Esimerkiksi tietoisuustaitojen harjoittelu auttaa käsittelemään omia ajatuksia rakentavammin ja huomaamaan haitalliset ajatuskierteet ajoissa ennen kuin ne paisuvat taistelustressiksi. Eriyttämisharjoituksilla opitaan huomaamaan, että tunteet ja ajatukset ovat vain tunteita ja ajatuksia; ne ovat olemassa, mutta ne eivät ole aina perusteltuja, loogisia tai todellisia. Twitter-raivon käsitettä ei varmaan edes olisi, jos ihmiset olisivat yhtään tiedostavampia omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Jatkuvasta uhattuna olemisen tunteesta voi päästä eroon.


Tätä ei ole helppo sanoa, koska julkinen terveydenhuolto ei tällä hetkellä todellakaan tee parastaan kasvavasta terapian tarpeesta huolimatta, ja moni terapiaan hakeva väsyy vaikeaan prosessiin ennen kuin saa apua. Se on törkeää. Suosittelen kuitenkin vakavasti yrittämään tai testaamaan edes kokeilumielessä, ja toki avun saantia voi selvittää myös muita reittejä. 


Monelle aktivismista vaikuttaa tulevan synkkä uhkakuvatunneli, josta tulee koko elämän itsetarkoitus, ja jos se ei toteudu halutulla tavalla, koko elämä on "pilalla". Terapia voi antaa perspektiiviä ja auttaa huomaamaan, että elämässä on paljon muitakin arvoja, energiaa jää muuhunkin kuin taistelemiseen, koko maailma ei olekaan sinua vastaan, ja yllättävän moni asia on oikeastaan aika hyvin.


Suosittelen kaikille myös kunnollista sometaukoa, jonka aikana suunnataan huomio vaikkapa johonkin konkeettiseen harrastukseen, eikä siitä raportoida someen tai muutenkaan haeta kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää. Käy kokemassa jotain ihan vain itsesi vuoksi. Tapaa kasvotusten ihmisiä, jotka eivät kuulu tiettyyn pieneen ideologiseen piiriin, ja yritä tulla heidän kanssaan toimeen vaikket olisikaan kaikesta samaa mieltä. Osallistu esimerkiksi kiinnostuksen kohteen tai aktiviteetin ympärille järjestettävään kokoontumiseen, joka ei mitenkään liity sateenkaariteemoihin. Ole osallistuva ihminen tekemisen kautta, älä sen kautta, kuka sinä tai joku muu sattuu olemaan.


Sosiaalisessa tilanteessa ota haasteeksi olla puhumatta ollenkaan politiikasta, ja pidättäydy hetkeksi arvostelemasta toisen ajatuksia tai pyrkimästä antamaan hänelle jonkinlaisia opetuksia. Jos joku sanoo jotakin mistä et pidä, älä ryhdy suoraan vastahyökkäykseen vaan pysy rauhallisena ja hyväksy, että olette asiasta eri mieltä. Kokeile miltä tällainen neutraalimpi, hyväksyvämpi vuorovaikutus tuntuu. Saatat huomata, että tulet toimeen yllättävän monenlaisten ihmisten kanssa, eivätkä he halua sinulle pahaa. Eri mieltä oleminen on osa tervettä yhteiskuntaa, mutta voimme silti keskustella, tulla toimeen, ja kunnioittaa toisiamme.



"Transsukupuolisuus on henkilölle itselleen suuri kipupiste, mutta kipupisteitä on kaikilla muillakin."

Tervehdys lukijoille. Tässä kirjoituksessa haastattelen transmiestä, jolla on myös kriittinen suhtautuminen nykyiseen valtavirran transaktiv...