Transsukupuolisten tyytymättömiä kommentteja "translain" läpimenosta

Uusi "translaki" meni eduskunnassa läpi äänin 113-69. Jatkossa siis kuka tahansa Suomessa asuva täysi-ikäinen henkilö voi vaihtaa juridista sukupuoltaan käytännössä ilman mitään ehtoja. Tähän mennessä sukupuolimerkintää ovat saaneet vaihtaa ainoastaan transsukupuoliset transdiagnoosin ja transhoitojen myötä. Kuten blogini lukijat tietävät, olen aina vastustanut kyseistä lakimuutosta, joka on altis väärinkäytöille ja heikentää transsukupuolisten oikeusturvaa. On siis ymmärrettävää, että olen pettynyt lakiuudistuksen läpimenemisestä. En muuten aio ikinä äänestää ketään sellaista kansanedustajaa, joka kannatti tätä lakia.

Jos olet transdiagnoosin saanut, transhoitoja käynyt henkilö, joka olet kannattanut tätä lakiuudistusta, jossa kuka tahansa opportunisti voi vaihtaa sukupuolimerkinnän: Älä valita, kun lakiuudistuksen jälkeen sinut yhdistetään opportunisteihin ja itsemäärittelyn myötä tulevien ongelmien takia transvastaisuus lisääntyy. Sitä saa mitä tilaa. Jos meillä aletaan jossain vaiheessa laatimaan säädöksiä siitä, mitä sukupuolitettuja tiloja transsukupuolisten pitäisi käyttää, niin älä kysy, pitäisikö partaäijän näköisen transmiehen käyttää naisten tiloja. On kaksilla rattailla ajamista, jos ensin kannatat sukupuolen itsemäärittelyä, mutta myöhemmin vetoat argumenteissasi transhoitoja läpikäyviin transsukupuolisiin. Olen lopen kyllästynyt tähän totaaliseen epäjohdonmukaisuuteen, jota itsemäärittelyä kannattaneet perinteiset transsukupuoliset harjoittavat. (Tiedän, että transkeskustelussa sukupuolittuneet tilat ovat ikuisuusaihe, josta ei päästä koskaan 100% yhteisymmärrykseen. Henkilökohtaisesti kannatan naisten ja miesten tilojen lisäksi yksittäisiä unisex-koppeja, joita voivat käyttää myös sellaiset henkilöt, joilla on jotain erityistarpeita. Toki tähänkin liittyy omat ongelmansa muun muassa resursseihin liittyen, mutta tästä aiheesta enemmän joskus toiste.) Kysyin neljältä itsemäärittelyä vastustaneelta transsukupuoliselta, miltä heistä nyt tuntuu, kun uusi "translaki" meni läpi.

Transnainen Tina:

Vaikka uuden "translain" läpimeno oli odotettavissa, kyllä se silti tuntui pahalta. Mikä minua henkilökohtaisesti eniten koko lakiuudistuksessa ja sen käsittelyssä turhauttaa on se, kuinka autuaan tietämättömiä lakia tukevat tahot ovat transsukupuolisuudesta ilmiönä. Minusta monella lakia tukevalla taholla on transsukupuolisuudesta nykyajan trendien vääristämä kuva. Ymmärrän, että aihe on harvalle oikeasti tuttu tai läheinen elämässä, mutta kansanedustajia kyllä kannustetiin tutustumaan muun muassa lyhyessä ajassa nopeasti muuttuneihin tilastoihin transoireilusta. En nähnyt lain kannattajilta kertaakaan rehellistä pohdintaa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihto auttaa transsukupuolisia konkreettisesti tai halua ymmärtää sitä, miksi transsukupuoliset ovat ennen olleet oikeutettuja juridisen sukupuolen vaihtoon. 

Minulla on syytä pelätä, että uusi "translaki" tulee johtamaan väärinkäyttöihin, joiden johdosta transsukupuolisten yhteiskunnallinen uskottavuus heikkenee, ja mahdollisesti tulevaisuudessa transsukupuolisten saavutettuja etuja aletaan karsimaan. En olisi toivonut tämän lain menevän läpi, ja lisäksi minua pelottaa mitä tavoitteita transaktivistitahoilla seuraavaksi on.

Keski-ikäinen transnainen:

Tämä niin sanottu translaki ja sen ympärillä käyty keskustelu on aiheuttanut minussa suurta ahdistusta. On surullista nähdä näin konkreettisesti, miten transsukupuolisuuden käsitettä käytetään nykyisin väärin ja laajennetaan koskemaan myös aivan muita ihmisiä.

Transsukupuolisuuden nimenomaisena kriteerinä on ollut kehollinen dysforia. Olemme tehneet kaikkemme korjataksemme tätä asiaa lääketieteellisin keinoin. Olemme opetelleet elämään uusissa sukupuolirooleissamme ja pyrkineet kaikella tavalla sulautumaan niin hyvin kuin se on mahdollista. Emme ole mainostaneet itseämme, emme halunneet huomiota tai esittäneet mitään vaatimuksia kenellekään. Me olemme sopeutuneet maailmaan sen sijaan, että vaatisimme maailmaa sopeutumaan meihin. 

Nyt meidänkin puolestamme käyttää ääntä sellainen ryhmä ihmisiä, joka toimii aivan päinvastoin kuin me haluaisimme toimia. Heidän vastustajansa helposti hyökkäävät myös meitä vastaan, koska kuvittelevat meidän olevan samaa joukkoa. Me jäämme tässä täysin jalkoihin. Me, joiden ihmisoikeuksilla tätä epäonnistunutta lakia perustellaan ja yritetään tuputtaa ihmisille. Olo tämän kaiken keskellä on hyvin turhautunut ja avuton.

Transnainen -N: 

Olen turhautunut, se on päällimmäinen tunteeni. Kaikki perusteltu kritiikki vain sivuutettiin ja sille annettiin vain siivu huomiota median toimesta ja ihan viimeisillä hetkillä. Translain uusi revisio ei paranna mitenkään oikeasti transsukupuolisten asemaa. Olemme tähänkin päivään asti omanneet mahdollisuuden korjata sukupuolimerkintämme. Se on toki edellyttänyt lääketieteellisiä hoitoja ja niiden ymmärtämisen sekä tarpeellisuuden selvittäneitä tutkimuksia. Kyseenalaistan suuresti, että mikä ajaa poltteeseen saada vaihtaa sukupuolimerkintää ilman näitä kehoa muokkaavia hoitoja.

Itse koin jatkuvaa riutumista miehisistä piirteistäni, ennen kuin olin ollut hormonikorvaushoidolla naishormoneilla riittävän pitkään ja ne olivat naisellistaneet kehoani. Haluan myös oikaista väärinkäsitystä, että transsukupuoliset kokisivat elävänsä väärässä kehossa. Ei, kehon biologisen sukupuolen piirteet aiheuttavat ahdistusta, koska ne eivät vastaa mielen/aivojen kokemusta omasta kehosta.

Vastaan aiemmin esittämääni kysymykseen "mikä ajaa poltteeseen saada vaihtaa sukupuolimerkintää ilman näitä kehoa muokkaavia hoitoja". Joko se, että transpolilla tutkimuksissa on noussut esille jokin muu, yleensä mielenterveydellinen ongelma, joka voi johtaa sekundäärisenä oireena poikkevaan sukupuolikokemukseen, jolloin on ensin alettu hoitaa sitä. Tai todettu, että henkinen kypsyys näihin hoitoihin ei riitä.

Hormonikorvaushoito vastakkaisen biologisen sukupuolen hormoneilla ei ole vitsi. Siihen sisältyy terveysriskejä, muun muassa, transnaisilla kohonnut veritulpan ja aivokasvaimen prolaktinooman suuresti kohonnut riski. Transmiehillä testosteroni aiheuttaa komplikaatioita kohdussa ja munasarjoissa. Hormonit myös heikentävät lisääntymiskykyä välittömästi käytön aloituksessa ja aiheuttavat pitkässä käytössä pysyvää infertiliteettiä. Naishormoneilla kemiallinen kastraatio on ajanut todennäköisesti Alan Turingin itsemurhaan. Tämä oli vielä 70 vuotta sitten rangaistus homoseksuaaleille.

Näitä muuntohormoneita on kuitenkin helppo tilata internetistä, etenkin transnaisten hormonikorvaushoidon sisältämät estradioli- ja spironolaktonivalmisteet ovat ihan yleisiä lääkkeitä. Sukupuolimerkinnän vaihdolla pelkällä itsemäärittelyllä ja näitä hormoneita laittomasti hankkimalla ohitetaan koko hoitoprosessi.

Katumiset maksaa sitten varmaankin julkinen terveydenhuolto, eikä mikään korvaa tietenkään sitä psykologista ja ruumiillista vauriota enää, jos katuukin näitä hoitoja. Siksi niihin on ja on hyvä olla seula.

En haluaisi, mutta on pakko mainita myös mahdolliset väärinkäytöt, joita on jo nähty muissa itseidentifikaation sallineissa maissa. Mies, ilman transhoitoja, täysin edelleen miehen ruumiilla aiheuttaa ahdistusta jo pelkällä läsnäolollaan naisten tiloissa, saatikka jos vielä fyysisesti käy käsin väkivaltaisesti tai seksuaalisesti. Tämä viha tietenkin ohjautuu sitten etenkin transnaisiin. Koen ahdistusta ja surua siitä, kun luulin vielä joskus, että asemani voisi parantua, ettei tarvitsisi koko lapsuuden kestäneen kiusaamisen jälkeen ehkä enää kestää sellaista. Pelkään olevani väärässä. Tarvitsee muuttaa ehkä tulevaisuudessa jonnekin valtioon, jossa ideologian palo ei hukuta alleen lääketieteellisiä hoitoja.

Kolmekymppinen transmies: 

Haluan kertoa transsukupuolisen näkökulmasta niistä konkreettisista haitoista, joita translakikeskustelussa kukaan ei missään vaiheessa maininnut sanallakaan.

Viimeaikaisen keskustelun pohjalta olen huomannut transsukupuolisen todellisuuden ja arjen kokemusmaailman olevan ihmisille niin täydellisen vieras, että katson parhaaksi yrittää samalla valottaa näitä, jotta saattaisitte edes jotenkin nähdä yhteyden siihen, miksi reagoimme tähän näin vahvasti.

Transsukupuolinen kokee niin monia asioita, jotka eivät yksinkertaisesti tulisi spontaanisti mieleen henkilölle, joka katsoo tätä ulkopuolelta. Mutta myös me olemme oppineet nämä asiat vasta elämänkokemuksen karttuessa, transition jälkeen, kun transsukupuolisen arjesta on tullut totta. Keskustelussa vatvottiin täysin epäolennaisia asioita puhuen transsukupuolisten ohi, vaikka me olemme se ryhmä, joka joutuu kantamaan tästä sekoilusta aiheutuneen mainehaitan, psyykkisen taakan, sekä oikeusturvan heikkenemisen. Me jäimme yksin.

Poliittisessa kielessä tunnetaan käsite hyödyllisestä idiootista. Hyödyllinen idiootti uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on manipuloitu kannattamaan ja levittämään ideologista propagandaa, jota hän ei itsekään ymmärrä.

Lopuksi ne, joilla ei ole asiasta vahvaa mielipidettä taipuvat olemaan ympäröivän enemmistön kanssa samaa mieltä, koska silloin ryhmässä säilyy sopu ja koska transsukupuolisten oikeudet eivät rehellisesti sanottuna kiinnosta ketään. Ja miksi kiinnostaisivatkaan, jos ne eivät koske itseä?

Kun laki meni läpi, tajusin, ettei minulla ole koskaan ennen transsukupuolisena ollut näin hiljennetty, mitätöity, nurkkaan ajettu ja turvaton olo. Koen nyt aivan uudenlaista turvattomuutta sekä tulevaisuudestani että ympärillä olevista ihmisistä.

Häpeän myös kansalaisena kansanedustajien ja mediankin selkärangattomuutta; Suomessa siis ylpeästi pidetään tieteen hylkäämistä edistyksenä ja annetaan avoimen tiedevastaista propagandaa levittävän ideologisen liikkeen sanella, mitkä ovat jonkin psykiatrisen diagnoosin kriteerit.

Viime vuosina lisääntynyt puhe "sukupuolen moninaisuudesta" on luonut illuusion, että transsukupuolisten asema olisi paranemassa ja ennakkoluulot hälvenemässä. Tosiasiassa transsukupuoliset "kiinnostavat" ihmisiä vain sen hetken, kun meitä voi käyttää hyvesignalointiin tai populismin välineenä. Viimeistään nyt ymmärrän, että transsukupuolisten oikeuksia ei järki- ja tiedepohjaisesti aja tällä hetkellä yhtään mikään taho, jolla olisi sananvaltaa; bussikuskimme on ajokunnoton ja ajokortiton, mutta me voimme ainoastaan istua hiljaa kyydissä.

Vaikka transpoliklinikalle hakeutuvista tietty osa ei edennyt transdiagnoosiin, koska heillä todettiin persoonallisuuteen tai mielenterveyteen liittyvä muu häiriö, täällä katsottiin parhaaksi jättää nekin ihmiset oman onnensa nojaan poistamalla diagnoosivaihe. Nämä transsukupuolisuusideasta fiksoituneet ihmiset, jotka eivät saaneetkaan sitä diagnoosia jonka olisivat halunneet, ovat niitä jotka väittävät diagnoosin olevan ”nöyryyttävä”, ja he ovat ajaneet tätä lakimuutosta voidakseen kiertää lääketieteen ammattilaisten mielipiteet. He näkivät transpoliklinikan jonain ilmaisena irtokarkkikauppana, vaikka lääkärin vastuu on ajatella potilaan etua ja löytää terveysongelman juurisyy.

Diagnoosivaihe oli varsinaisille transsukupuolisuuden diagnoosiin päätyville potilaille toki stressaava ja jännittävä, mutta silti tärkeä prosessi, jossa he pääsivät keskustelemalla myös selvittämään omaa identiteettiään ja odotustensa realiteetteja ennen varsinaiseen prosessiin päätymistä. Jo tällä systeemillä transsukupuolisen saama psyykkinen tuki erittäin raskaan transition kanssa on ollut täysin olematon, vaikka elämän kaikki alueet muuttuvat niin radikaalisti. Ihminen on kokemansa kanssa yksin, mutta kyllä vaan oli varaa leikata se vähäkin ihmiskontakti ja tuki pois!

Äänestyksellä ilmaistiin täyttä piittaamattomuutta haavoittuvassa asemassa olevien ihmisryhmien hyvinvointia kohtaan. Lakikeskustelussa argumentteina käytettiin asioita, jotka ovat faktuaalisesti vääriä ja lapsellisen helppo todistaa epätosiksi, jos joku transaktivistien huudon alta vaan kuulisi mitään. Keskustelun käymistä yritettiin täysin antidemokraattisesti transaktivistien pyynnöstä jopa kieltää, koska he ovat kännyköillään tottuneet siihen, että kaiken heidän omaa maailmankuvaansa haastavan voi vaan napauttaa pois.

Liberaalille kansalle ei tarvinnut kuin jankuttaa latautuneita sanoja "ihmisoikeus", "transsukupuoliset" ja "transfobia" – sanoja, joista jokainen menetti täysin merkityksensä tässä keskustelussa, koska jokaista niistä käytettiin systemaattisesti väärin. Se, että kuka tahansa voi vaihtaa sukupuolta ilmoittamalla ei ole ihmisoikeus yhtään missään, transsukupuolisilla oli Suomessa jo kaikki samat ihmisoikeudet kuin muillakin. Yhtäkään transsukupuolista ei oltu pakkosteriloitu vaan aiemman lain sanamuotoa tulkittiin tahallaan väärin. Henkilö, jolla ei ole kehodysforiaa, joka vaatii kehon muuttamista ei ole transsukupuolinen, ja se että sateenkaarivähemmistöjä koskevassa asiallisessa keskustelussa nostetaan esiin myös huolia tai kysymyksiä ei todellakaan ole transfobiaa, vaan ihan normaalia demokraattista dialogia.

"Pakkosterilointi" lain perusteena oli puhdas valhe, joten mitään väitettyä "ihmisoikeusrikkomusta" ei edes tapahtunut. Sterilisaatio on kirurginen toimenpide, kun puolestaan steriiliys on tila, joka voi johtua muustakin, tässä tapauksessa yleensä hormonihoidosta. THL:n rekisteristä ei löydy yhtäkään sterilointia transsukupuolisuuden perusteella enkä ole koskaan kuullut transsukupuolisesta, jonka keholle oltaisiin väkisin tehty toimenpiteitä. Lakipykälän sanamuoto ei ehkä ollut selkein mahdollinen, mutta lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksella viitattiin siihen, että juridisen sukupuolimerkinnän vaihto-oikeus käytännössä syntyy, kun henkilö on aloittanut transitionsa eli hormoni- tai leikkaushoidot. Hormonihoidot tai mahdollinen kirurgia aiheuttavat transsukupuolisen lisääntymiskyvyttömyyden, ja niihin transsukupuolinen hakeutuu vapaaehtoisesti omasta tahdostaan. Mieheksi itsensä kokeva kun ei todellakaan halua synnyttää, koska se jos joku on puhtaasti naiskehon ominaisuus. Nykyisin on kuulemma mahdollista tallettaa sukusolujakin ennen hoidon aloittamista.

Me emme olleet edes kiinnittäneet huomiota "pakkosterilisaatiolakiin", koska sillä ei ollut konkreettista vaikutusta. Minun steriiliyttäni ei testattu millään tavalla erikseen silloin kun hoidot aloitettuani vahvistin sukupuoleni. Sen sijaan nyt kun pykälä on poistettu laista, se salliikin kenen tahansa ihmisen vaihtaa sukupuolimerkintää, vaikkei olisi mitään aikomusta mennä myös transitiohoitoihin. Aiempi laki siis suojeli transsukupuolisia varmistaen, että juridinen sukupuolen vaihtaminen on vain transsukupuolisten yksinoikeus ja se tehdään poikkeustapauksena, loogisesta ja painavasta syystä.

Tässä sotkussa kukaan ei missään vaiheessa tullut ajatelleeksi sitä, kuinka tämä voisi vaikuttaa jo transsukupuolisena elävien elämään ja siihen, kuinka tällaisten juttujen jälkeen transsukupuolisiin suhtaudutaan yhteiskunnallisella tasolla. Tämä hyvesignalointishow on ollut ei-toivottua huomiota ja sen seurauksena huomionhakuiset teinit ovat inspiroituneet tästä sirkuksesta niin, että he toivovat koulujenkin opettavan tiedevastaista ideologiaa, joka kannustaa identiteettiristiriitojen syntymiseen ja erittäin vakavalla psykofyysisellä ristiriidalla leikkimiseen sosiaalisia pisteitä tuovana muoti-ilmiönä. Tällainen transsukupuolisuuden karnevalisointi on todella loukkaavaa, ja koulujen pitäisi keskittyä opettamaan tosiasioita ja kriittistä ajattelua, ei sokeaa ideologiaa ja pseudotiedettä. Sateenkaarilippu on kuitenkin myyty ihmisille liberalismin synonyyminä, eli jos yhtään epäröit tempauksen järkevyyttä, olet ”transfoobinen” ja ”oikeistolainen”.

Joka kerta kun missään suuressa mediassa julkaistaan transsukupuolisuutta koskeva artikkeli, sen pohjalle tulee "tietolaatikko" Setalta. Kaiken sanelee Seta, tämä kaiken ylittävä auktoriteetti, joka on täysin eksynyt alkuperäiseltä linjaltaan ja edustaa nyt vain intersektionaalista feminismiä. Koska Seta on kaikkialla ja seksuaalivähemmistöt ovat historiallisesti kokeneet paljon syrjintää, kukaan ei uskalla kyseenalaistaa tätä, vaan aihe on pyhä.

Disinformaation levittäminen on ollut systemaattista ja se on tapahtunut vähitellen, kuitenkin viimeisen 10 vuoden aikana. Setan ja aktivistien no debate -linjalla on varmistettu sitä, että ultraliberaaliin sateenkaarikuplaan ei pääsisi mitään ideologiaa kyseenalaistavia ajatuksia. Canceloinnin pelossa kukaan ei lopulta uskalla kirjoittaa kyseenalaistavia tai huolestuneita artikkeleita tai jakaa uutisia, joissa kerrotaan ulkomailla tapahtuneista väärinkäytöksistä tai transitiotaan katuvista groomauskulttuurin uhreista. Kaikki "väärinajattelijat" estetään Twitterissä ja kuplautuneille kavereille jaellaan estosuosituksia näistä henkilöistä. Kyseenalaistajat leimataan äärioikeistolaisiksi tai transfoobikoiksi, vaikka kyseessä olisi itse transsukupuolisena elävä, humanistinen liberaali. Millainen "sateenkaari-ihmisten oikeuksia ajava" järjestö hiljentää omiaan, transsukupuolisia?

Systemaattinen ideologiapommitus toimi, ja tietyillä somealustoilla sitä vahvistivat algoritmit, joiden periaate on näyttää käyttäjille enemmän sellaista sisältöä mitä he ovat ennenkin katsoneet; se että internet-käyttäjille näytettäisiin räätälöidysti "enemmän materiaalia, joka heitä kiinnostaa" on kaunis ajatus, mutta käytännössä se johtaa myös siihen, etteivät he altistu enää monipuoliselle ja vaihtelevalle sisällölle niin kuin fyysisessä maailmassa. Lopulta ideologinen liike sai vaikutettua äänennälkäiset poliitikot ja sinisilmäiset "totta kai haluan olla aina hyvien puolella" -symppaajat puolelleen. Nämä symppaajathan eivät yleensä oikeasti tiedä transsukupuolisuudesta tai aiheen tiimoilta maailman tapahtumista mitään, vaan saavat tietonsa siitä omasta hyväuskoisesta kuplastaan, jonka sisältö on jo valmiiksi ideologian kannattajien filtteröimä. Koska aihe ei koske itseä henkilökohtaisesti, maailmankuvaksi riittää se, että on nähnyt kivojen uutisten otsikot ja nähnyt miten moni muu peukuttaa näitä tarinoita. Onhan tässä pakko olla kyse hyvästä, ja eihän kukaan halua olla pahojen puolella, varsinkin kun liike on kulttimaisesti sanellut, että kaikki asiat ovat joko absoluuttista hyvää tai absoluuttista pahaa.

 

J.K. Rowlingin tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka vähänkin kriittinen keskusteluyritys huudetaan hiljaiseksi. Aktivistit vastasivat täysin asialliseen keskusteluyritykseen väkivaltaisin, naiskehoa halventavin solvauksin. Myöhemmin Rowlingiin kohdistettiin transaktivistien suunnalta myös pommiuhka. Meillä uutisoitiin ”transfoobisia kommentteja laukoneesta J.K Rowlingista”, eli kuin rikkinäisessä puhelimessa, ”transfobia” muuttuikin faktaksi. Suomessa asiat eivät ole pommiuhkavaiheessa, mutta näin hiljentäminen toimii. Kun on sivusta todistamassa tuota vihan määrää, niin eihän kukaan uskalla kritisoida mitään ääneen vaikka tekisikin mieli. Syntyy kuva yksimielisestä maailmasta, ja tällä keinotekoisella yksimielisyydellä lakikin jyrättiin läpi.

Transsukupuolisista ei ollut tähän asti kenellekään haittaa. Suurin osa ihmisistä ei koskaan edes ajatellut meitä mitenkään, koska sulaudumme yhteiskuntaan ja elämme tavallista elämää muiden joukossa. Elämä oli vakaata, ja meillä oli tässä rauhassa usko siihen, että ajan kuluessa yhteiskunta vähitellen oli muuttumassa ymmärtävämmäksi ja vapaamielisemmäksi, ja ihmiset suhtautuisivat transsukupuolisiin ennakkoluulottomammin.

Meillä oli valtion puolesta tasa-arvo kunnossa: ammattilaisten tiimi diagnosoi pahan olomme syyn tieteelliselle tutkimukselle pohjautuen, saimme diagnoosin, saimme hoitoa julkisessa terveydenhuollossa, saimme vaihtaa juridisen sukupuolimerkintämme ja sulautua yhteiskuntaan muiden joukkoon, mennä naimisiin, tai hankkia lapsia keinohedelmöityksellä.

 Asiat olivat paranemassa omalla painollaan, ja olimme optimistisia tulevaisuudesta. Jossain vaiheessa aktivistien mediasekoilu kuitenkin nosti transsukupuolisuuden koko kansan puheenaiheeksi. Kauhuksemme tämän kampanjan mainoskasvoina eivät esiinny varsinaiset transsukupuoliset vaan "identifioitujat" jotka käyttävät transsukupuolisten vähemmistöstatusta saadakseen huomiota. Transsukupuolisuuden koko pääpointti on pysyvä, omaan biologiseen sukupuoleen kohdistuva kehodysforia, jota täytyy lievittää fyysistä kehoa muuttamalla. ”Transsukupuolisuus ilman kehodysforiaa" on paradoksi, itsensä kumoava argumentti. Sille mihin ilmauksella tosiasiassa viitataan on jo oma terminsä: transvestismi. Transvestiitit, poikatytöt ja muut vastaavat vaan näyttävät yhtäkkiä kadonneen kokonaan, koska ne eivät ole tällä hetkellä muodikkaita sanoja, joten identifioitujat alkoivat tunkemaan transsukupuolisten kategoriaan pyrkien muuttamaan koko sanan merkityksen. Nyt sana ”transsukupuolinen” ei tarkoita enää yhtään mitään.

Kaivelin piruuttani internetin uumenista 20 vuoden takaisen Setan sivun, jossa kuvaillaan mitä transsukupuolisuus on. Halusin verrata, kuinka Setan tuottaman informaation sisältö on muuttunut. Vanha artikkeli kuvaa transition raakaa realismia kaunistelematta, sekä vastuuta, joka transsukupuolisen on otettava fyysisestä hoidostaan ja sosiaalisesta sekä psyykkisestä transitiostaan. Siinä myös kerrotaan, että keholliseen ristiriitaan voi löytää muitakin ratkaisuja. Transvestiitteja ja transsukupuolisia ei siis sotketa keskenään niin kuin nyt pyritään tekemään, ja vaikeista asioista puhutaan suoraan. Tällaista realismia ja prosessin kunnioitusta toivoisin viestinnältä nytkin, mutta Setan linja on muuttunut täysin. He ovat sotkeneet transsukupuolisen merkityksen, purkaneet naisen ja miehen käsitteet, ja he puhuvat transsukupuolisuudesta pelkästään positiivisena, helppona ja kivana juttuna hiljentäen kaiken keskustelun raskaista realiteeteista tai siitä, kuinka paljon psyykkistä resilienssiä koko projekti tosiasiassa vaatii.

 Näin me olemme pyrkineet elämään ja ottamaan vastuun omista valinnoistamme, mutta uuden polven transaktivistit vaativat nyt meidän nimissämme ympäröivän maailman muuttumista, kielen käytöstä lähtien. Ihmiset ärsyyntyvät, ja saavat transsukupuolisista kuvan huomionhakuisina ja vastuukyvyttöminä aikuisvauvoina.

Meitä pelottavat nyt myös kansan mahdolliset vastareaktiot, ja pelkomme perustuu sille, mitä olemme nähneet tapahtuvan muissa maissa, joissa itseidentifiointilaki on tullut jo voimaan. "Translaki" ei koske pelkkää marginaalista vähemmistöä, vaan jokaista suomalaista, toisin kuin vaikkapa homoavioliittolaki, jonka läpi meneminen antoi suuren hyödyn asianomaisille, mutta ei ollut mitenkään keltään muulta pois.

Mainehaittojen ja psyykkisen taakan lisäksi ulkomailla nähtyjen tapausten perusteella laki voi myös vaarantaa sellaisia transihmisten oikeuksia, joita meillä on tähän asti ollut. Jos esimerkiksi juridisen sukupuolimerkinnän vaihtoa väärinkäytetään niin, että sukupuolitetuissa tiloissa tai tilanteissa esiintyy ongelmia, se lisää vihaa kaikkia transsukupuolisia kohtaan. Osa ihmisistä voi alkaa lopulta vaatimaan, että ilmenneiden ongelmien takia kaikkien pitäisi käyttää vain biologisen sukupuolensa mukaisia tiloja, tai ettei kukaan enää saisi vaihtaa virallisiin dokumentteihinsa sukupuolimerkintää. Tämä tarkoittaisi erittäin vaikeaa elämää oikeille transsukupuolisille, jotka fyysisen transitionsa myötä näyttävät jo kohdesukupuoleltaan, ja joiden kehodysforiaa on hoidettu onnistuneella transitiokokonaisuudella.

Toinen oikeuksiin liittyvä huoli koskee hoitoja. Jos kuka tahansa voi vaihtaa sukupuolimerkinnän ja muodiksi muuttuneesta sukupuoliominaisuuksien shoppailusta tulee tatuointien tai nenäleikkauksen ottamiseen verrattavia esteettisiä mielihaluja, herää kysymys siitä, kenelle tulisi kustantaa hoitoja verovaroin ja millä perusteella. Jos oikeat transsukupuoliset, jotka todella tarvitsevat hoidot voidakseen elää normaalia elämää niputetaan yhteen ristiinpukeutujien ja stereotyyppisistä sukupuolirooleista ahdistuneiden kanssa niin, että meidät nähdään yhtenäisenä ryhmänä, kuinka voidaan tunnistaa, että meillä on tosiasiassa täysin eri ongelmat ja tarpeet? Jos sukupuolen vaihtaminen on täysin erotettu lääketieteestä eli diagnoosikaan ei tee tätä eroa, mikä sitten tekee? Hormonihoito on pysyvä, jatkuva hoito. Voidaanko taata, ettei oikeiden transsukupuolisten hoidon saanti vaarannu?

"Translaissa" transsukupuolisten ryhmään niputetut muut ihmisryhmät (transvestiitit, stereotyyppiseen naisen tai miehen rooliin sopimattomat identiteetin pohtijat sekä muut sukupuoli-ilmaisuaan tutkivat ihmiset) haluavat vain käyttää transsukupuolisten vähemmistöstatusta hyväkseen, vaikka heillä on aivan toisenlaiset tarpeet ja tavoitteet kuin meillä. Kun ihmisryhmät sekoitetaan tällä tavalla keskenään (ei pelkästään ryhmänä transsukupuolisia, vaan myös miehen ja naisen käsitteet), näiden ryhmien jäsenillä ei ole enää mitään selkeästi yhteistä piirrettä keskenään. Tämä johtaa siihen, että kenenkään ongelmia ei voida tunnistaa tai tutkia, eikä kenenkään oikeuksia tai hyvinvointia edistää merkityksellisesti. Kuten tässä kävi: ryhmäämme niputettiin ihan muuta porukkaa, ja nyt se porukka esiintyy transsukupuolisten nimellä ajamassa asioita, joista on meille haittaa. En ole vieläkään nähnyt mitään selitystä siihen, miten joku pelkän juridisen sukupuolimerkinnän vaihtaminen muka hyödyttäisi yhtään ketään, kun se ei muuta ihmisen fyysistä todellisuutta tai muiden ihmisten suhtautumista millään tavalla.

Tämä on se mainehaitta, joka minua ahdistaa: me transsukupuoliset käytämme huomattavan suuren osan elämästämme transitioon ja teemme kaikkemme tullaksemme yhteiskuntaan sulautuviksi, uskottavana ja tasa-arvoisena kohdattaviksi vastakkaisen sukupuolen edustajiksi. Meille sukupuolella on todellakin väliä, ehkäpä vielä enemmän kuin keskivertokansalaiselle. Mutta tämä laki vie nyt sukupuolilta merkitykset kokonaan.

Jos sukupuolella ei olisi mitään väliä, ei olisi myöskään olemassa sukupuolidysforiaa, kehoristiriitaa, tai tarvetta transhoidoille. Tämä laki siis mitätöi transsukupuolisten kokemuksen ja sen kuinka todellinen ja konkreettinen asia sukupuoli on. Häpeän ja käännyn entistä enemmän sisään päin, kun nämä huomionhakuiset ei-transsukupuoliset menevät innokkaina mediaan kertomaan "transsukupuolisuudestaan" päästäkseen viideksi minuutiksi julkisuuden valokeilaan. Ihmisille syntyy aivan väärä kuva siitä mitä transsukupuolisuus edes on.

Väitteet kuten "miehilläkin voi olla menkat”, "mieskin voi synnyttää" tai ”olen transsukupuolinen ilman kehodysforiaa” ovat todella loukkaavia oikeasta kehodysforiasta kärsineelle transmiehelle, jolla on nimenomaan ollut raastava tarve päästä eroon naisen fyysisistä ominaisuuksista. Tuollainen touhu syö uskottavuuttamme ja antaa aidoille transvihaajille syyn sanoa "nythän sinä sanot olevasi mies ja vaadit muita kohtelemaan sinua miehenä, mutta etköhän ensi viikolla ole taas tuolla tekemässä jotain menkkataidetta maximekossa, kun toivot jonkun rituaalin auttavan sinua tulemaan raskaaksi testosteronihoidon lopettamisen jälkeen." Miten muiden ihmisten pitäisi uskoa transsukupuolisen kokemuksen pysyvyyteen ja hoitojen tarpeeseen, kun mainoskasvoina toimivat lähinnä erilaiset ristiinpukeutujat, jotka pyrkivät uudelleenkirjoittamaan biologiaa fiilispohjalta, jotta heidän ei tarvitsisi käsitellä omia ristiriitojaan?

Ymmärrän, että yhteiskunnan nopean tasa-arvoistumisen takia, kun naisen rooli ei ole enää olla pelkkä kotiäiti, nykynuoret ovat hämmentyneitä ja vailla uutta modernin naisen mallia. He eivät tiedä mitä tehdä tällä kaikella struktuurittomalla vapaudella, joten tuoreiden roolimallien puuttuessa he päättelevät etteivät ole naisia ollenkaan. Mutta nyt on aika ottaa vastuuta ja alkaa rakentamaan näitä uusia sukupuolirooleja, joiden ei tarvitse olla samanlaisia kuin ennen. Nyt voidaan nimenomaan rakentaa sellaisia uusia sukupuolirooleja jotka eivät ahdista vaan ovat samaistuttavia. Voidaan sitten rauhassa antaa muiden ihmisryhmien olla omissa kategorioissaan kunnioittaen heidän todellisuutensa erilaisuutta.

Miksi toisin ajattelevia transsukupuolisia ei sitten näy missään? Ymmärrettävistäkin syistä anonyymiä henkilöä ei pidetä julkisessa keskustelussa uskottavana tai tasavertaisia kuin niitä, jotka avoimesti puhuvat nimillään ja kasvoillaan. Transaktivimikriittisten transsukupuolisten on vähätelty olevan vain "muutamia transfoobisia bussin alle heittäjiä", mutta tämän suuntaiset argumentithan osoittavat täydellistä tietämättömyyttä transsukupuolisten todellisuudesta: transsukupuoliset eivät vaihda sukupuoltaan saadakseen sosiaalista hyväksyntää muilta ihmisiltä, vaan lähtevät prosessiin kun mikään muu ei vaikuta korjaavan pitkäaikaista sukupuolidysforiaa. Transitioon lähtemällä transsukupuolinen vaarantaa asemansa yhteisöön kuulumisesta, koska yhteisö saattaa hylätä tai vieraantua, tai parisuhde loppua. Koska trans-status vaarantaa sosiaalisen asemamme, me pidämme asian useimmiten yksityisenä emmekä siksi voi ilmestyä näyttävästi ja sankoin joukoin taistelukentälle.

Transition aikana transsukupuolinen tyypillisesti tarvitsee erityisen paljon yksityisyyttä, kuten murrosikäinen, jonka keho on kehitysvaiheessa. Vaiheeseen liittyy suunnatonta epävarmuutta ja usein häpeää. Murrosvaiheessa on myös erittäin stressaavaa kun ei tiedä kumpana sukupuolena muut ihmiset sinua pitävät. Transsukupuolinen myös pitkän aikaa prosessoi suhtautumistaan muuttuvaan kehoon sekä uusien hormonien värittämään tunne-elämän muutokseen. Entuudestaan tutut ihmiset tulevat tietämään transtaustan, mutta uusille ihmisille transsukupuolinen haluaa olla se henkilö, joka on nyt; menneisyyttä ei haluta avata turhaan, koska siihen liittyy transsukupuolisella kipeitä muistoja kehodysforiasta ja häpeästä, jota transitiohoidoilla on lievitetty niin että sukupuoliristiriidan kanssa voisi elää eikä se aiheuttaisi enää jatkuvaa, invalidisoivaa ahdistusta.

Jokaisen tarina on toki erilainen ja yksilöt päättävät itse kuinka avoimesti haluavat kertoa transtaustastaan, mutta suuri osa transsukupuolisista haluaa vain päästä elämässään eteenpäin, elää tavallista naisen tai miehen elämää ja pitää kipupisteensä yksityisenä, eikä siksi ole julkisesti trans.

Suurin pelko transtaustan paljastumiseen liittyen ei ole välttämättä se, etteivät muut hyväksyisi transsukupuolisuutta – onhan länsimaissa liberaalit arvot ja harva aktiivisesti haluaa kellekään pahaa. Transsukupuolisen näkökulmasta suurempia ongelmia voivat olla esimerkiksi se, että muut ihmiset saattavat tulla levittäneeksi tietoa transstatuksesta eteenpäin tajuamatta yksityisasian levittämisen aiheuttamasta haitasta, sekä se etteivät ihmiset sen tiedon jälkeen pysty suhtautumaan henkilöön enää neutraalisti.

Yllättävä tieto siitä, että joku on transsukupuolinen helposti vaikuttaa ihmisten käytökseen alitajuntaisesti, eivätkä he mahda käytökselleen mitään. Aitojen sosiaalisten suhteiden muodostaminen voi siten transhenkilön kannalta vaikeutua. Tieto jonkun transtaustasta myös helposti vetää muiden ihmisten mielen pohtimaan transsukupuolisen edellistä elämää tai kehon intiimejä yksityiskohtia, josta voi transsukupuoliselle itselleen tulla alaston ja häpeällinen olo. Traumat ovat kuitenkin yksityisasioita.

Tieto trans-statuksesta voi myös hallitsemattomasti levitessään kantautua sellaisen ihmisen tietoon, joka on ihan aidosti transvastainen. Jos sellainen henkilö on jonkinlaisessa portinvartija-asemassa, hän voi esimerkiksi päättää olla antamatta transsukupuoliselle työpaikkaa, asuntoa tai muuta asiaa joka liittyy elämässä etenemiseen. Koska transsukupuolinen ei tiedä, että tietoa hänen statuksestaan on levitetty selän takana, syrjintä ei käy ilmi tai sitä voi muutoin olla mahdoton osoittaa. Transsukupuolisen statuksen salaamisessa on siis kyse sekä yksityisyyden suojasta että tasa-arvon turvaamisesta.

Nämä ovat niitä syitä, miksi moni transsukupuolinen ei voi omalla nimellään ja kasvoillaan osallistua transaihetta koskevaan keskusteluun. Moni kokee, että kehodysforiaa hoitavan transitiohoidon hyöty menetetään, jos heitä ei yhteiskunnassa sen jälkeen koetakaan naiseksi tai mieheksi, vaan ensisijassa transsukupuoliseksi.

Erityisen yksityisyydentarpeemme takia me olemme vähemmistöryhmä, jolla ei ole yhteiskunnassa ääntä transasioissa, vaikka ne koskevat vain meitä. Moni meistä voi vain hiljaa katsoa sivusta kun meidän titteleillämme keppihevostelevat ideologia-uskovaiset tekevät nimissämme ihan mitä huvittaa. Tämä tekee translain läpi jyräämisestä ja niiden muutaman omilla nimillään julkisesti keskustelevan hiljentämisestä ja mitätöimisestä erityisen törkeää. Moni meistä ei voi kertoa kokemuksistaan edes omalle kaveripiirille ja oikaista median luomia väärinkäsityksiä, koska meidän on suojeltava kovalla työllä ansaitsemaamme statusta uudessa sukupuolessa käyttäytymällä aina neutraalisti.

Asioitamme ajavan järjestön perustaminen edellyttäisi oikeiden nimien käyttämistä julkisissa rekistereissä. Lisäksi koska transsukupuolisuus on monelle meistä eriasteisesti kipeä aihe koko loppuelämän ajan, meidän mielenterveydellemme ei ole välttämättä hyväksi ryhtyä transaktivistiksi ja fiksaatoitua aiheeseen kokoaikaisena elämäntyönä. Transitiohoitojen pointti kun on se, ettei sukupuoliristiriidan ajattelu täyttäisi koko elämää. Samoin kun joku ihminen, joka paranee traumasta tai masennuksesta ei voi käyttää loppuelämäänsä vaikeaa menneisyyttään vatvoen, vaan on jatkettava eteenpäin ja luotava elämään kaikenlaista uutta, positiivisempaa sisältöä.

Tarvitsisimme liittolaisia, joille aihe ei ole henkilökohtaisesti liian kipeä käsiteltäväksi, mutta joita aidosti kiinnostaa asianomaisten edun ajaminen tieteelle ja faktoille pohjautuen.

Se saattoi olla minulle henkilökohtaisesti suurin ja välittömin isku, kun tajusin, että liberaalissa tuttavapiirissäni niin moni peukutti ja juhlisti translain läpimenoa yhtään tajuamatta, ettei siinä ole edes kyse transsukupuolisista ja että se vaarantaa sekä minun oikeuteni että maineeni transsukupuolisena.

Olen pitänyt trans-statukseni lähinnä edellisen elämän ihmisten tiedossa, ja ajan kuluessa olen alkanut tiedostaa, kuinka raskasta suuren salaisuuden kanssa eläminen on: menneisyyden varjeleminen, tekosyiden keksiminen kun joku ehdottaa saunomista tai muuta vähäpukeista hommaa, erilaisuuden häpeä, hiljaa pysyminen tilanteissa, joissa haluaisin sanoa jotain mutta ei voi paljastua, elämänkokemuksen radikaalista erilaisuudesta johtuva ulkopuolisuuden kokemus, luottamuspulasta johtuva ihmissuhteiden etenemisen rajoittaminen ja niin edelleen.

Tässä kapeassa tilassa oli ihan tarpeeksi tasapainottelua jo valmiiksi, ja olin alkanut vähitellen tulemaan riittävän sinuiksi uutena itsenäni voidakseni alkaa hieman avautumaan ihmisille enemmän, mutta yhtäkkiä tuntuu, että tämä tulevaisuus onkin peruttu. Kun tajusin, että ihmiset, joihin olen koko ajan luottanut voivatkin kannattaa elämäni vaikeuttamista ja häpeäni lisäämistä, sehän murentaa luottamustani ihmisiin ja yhteiskuntaan ylipäätään.

Ennen tätä intersektionaalisten feministien tai wokeistien nousua ajattelin, että minulle pahaa haluavat ihmiset olivat lähinnä oikealla: oikeistossa oli avoimesti transvihaisia ihmisiä, jotka pitävät transsukupuolisia perversseinä ja vastenmielisinä ali-ihmisinä, joihin kuuluu vapaasti kohdistaa väkivaltaa ja vihapuhetta. Mutta nyt minulla ei ole liittolaisia myöskään vasemmalla, ja heillä on viimeaikaisten tapahtumien perusteella todellista, konkreettista valtaa. Asiaa mutkistaa se, että koska vasemmistolaisten arvoihin kuuluvat vapaus sekä hyvien tai heikossa asemassa olevien puolella oleminen, heistä ei aggressiivisesti käyttäytyvän oikeistolaisen tavoin ole välttämättä helppoa tunnistaa sitä, että heidän toimintansa levittäisi transsukupuolisten maineelle haitallisia käsityksiä. Mukavaan ja hyvää tarkoittavaan ihmiseen on helppo luottaa sokeasti.

Sateenkaarilippu on pitkään ärsyttänyt minua, koska sitä ovat käyttäneet enenevissä määrin tiedevastaiset ihmiset, joiden argumenttien kanssa en ole samaa mieltä. Tämä laki on käännekohta, jossa totean sateenkaarilipun edustavan liikettä, joka aktiivisesti haluaa purkaa olemassa olevat oikeuteni sekä kieltää todellisuuteni transsukupuolisena, jolle sukupuolilla todellakin on väliä. Nyt on vaan pakko sanallistaa se, että siellä missä on sateenkaarilippu, ei ainakaan transsukupuolisten aitoja liittolaisia ole.

Tulevaisuus näyttää, mitä konkreettisia reaktioita laki poikii muulta kansalta, mutta koko lakisotkusta jää joka tapauksessa laaja emotionaalinen haitta sosiaaliseen elämääni, ja yleinen turvallisuuden tunteeni on murtunut. Saan hävetä transsukupuolisuuttani termin kärsimän imagohaitan takia.

Keneen voin tulevaisuudessa luottaa? Mistä tunnistan liittolaisen, kun minulla ei ole julkisessa keskustelussa ääntä, sateenkaarista on tullut valheiden symboli, ja jo eletylle todellisuudelle perustuvan kokemukseni mitätöintiä sataa sekä oikealta että vasemmalta?

"Transsukupuolisuus on henkilölle itselleen suuri kipupiste, mutta kipupisteitä on kaikilla muillakin."

Tervehdys lukijoille. Tässä kirjoituksessa haastattelen transmiestä, jolla on myös kriittinen suhtautuminen nykyiseen valtavirran transaktivismiin.

Haastattelu alkaa tästä: 

Kuka olet? 

Olen yli 30-vuotias transmies. Hakeuduin transpolille muistaakseni heti täytettyäni 18, ja diagnoosiin johtaneen parin vuoden prosessin jälkeen aloitin hoidot. En ole julkisesti trans, koska haluan elää normaalia elämää ja muut asiat kuin sukupuoli-identiteetti määrittävät minua paljon enemmän ja merkityksellisemmin.

Oliko jokin erityinen käännekohta, jolloin kävit suhtautumaan kriittisesti nykyiseen valtavirran transaktivismiin? Oletko koskaan itse ollut myötämielinen vallalla ollutta valtavirran transaktivismia kohtaan?

Viime vuosina tapahtuneen ilmanpiirin kehityksen takia asenteeni kulki neutraalista negatiivisempaan suuntaan, enkä ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut aktivismikulttuurista, koska en ole tarvinnut sellaista.

Kun ikää tuli riittävästi ja identiteettiäni tutkivana pääsin kurkkaamaan muutaman sateenkaariklubin, siihen yritti jonkin aikaa päästä sisään, jotta voisi tavallaan julkistaa omaa identiteettiään, mutta lopulta en kokenut sateenkaarevuuden olevan mikään erityinen yhdistävä piirre. En siis päätynyt keräämään ympärilleni sateenkaari-ihmisiä, enkä kokenut vetoa lähteä etsimään enemmän aktivismityyppistä toimintaa tai kokoontumisia. Ja miksi olisin? En kokenut olevani millään tavalla syrjitty, ja heteroista koostuvassa kaveriporukassa minun sukupuoli-identiteettini ja seksuaalinen suuntautumiseni olivat aivan samanlaisia persoonallisuuspiirteitä kuin se, että joku tykkäsi lautapeleistä ja joku teknosta. Kun olin selvittänyt identiteettini, olin siitä lähtien lähinnä välinpitämätön sateenkaariaktiviteetteja kohtaan.

Kun woke-ilmiö joitakin vuosia sitten alkoi vyöryä tänne, huomasin yhtäkkiä kokevani sateenkaaripolitiikan ärsyttävänä. Ensin se ei tuntunut koskettavan elämääni, eli samapa tuo, jos joku pieni ääriporukka halusi politikoida, mutta kun woke-ajattelu alkoi lopulta leviämään joka paikkaan ja jopa suuret valtamediat alkoivat sokeasti toimimaan sen poliittisina megafoneina, transaktivismi alkoi huolestuttamaan ja jopa suututtamaan. Se ei ole enää pelkkää muiden politikointia, jos minunkin nimissäni levitetään juttuja, joista on transihmisten maineelle haittaa. 

Millaisia ongelmia siitä seuraa, kun oikeus vaihtaa juridista sukupuolta irrotetaan lääketieteellisistä transhoidoista?

Suomessa transhoidot kuuluvat julkiseen verovaroin kustannettuun terveydenhuoltoon, jolla on maailmalla positiivinen maine. Kehodysforiaa tai sukupuolirooleja ja yhteiskunnan odotuksia koskevaa ahdistusta voi tuntea monenlaisista eri syistä. Lääketieteen ammattilaisten tehtävä on tunnistaa ahdistuksen juurisyy, jotta diagnoosin mukaan valittu hoito olisi potilaalle oikea ratkaisu ja auttaisi tämän oloa. Pahin tilannehan olisi se, että potilas diagnosoitaisiin huolimattomasti ja häntä hoidettaisiin väärin hoidolla, jolla on pysyviä vaikutuksia niin, että potilaan tila monimutkaistuisi ja ahdistus lisääntyisi. Huolimattomuuden ja sinisilmäisyyden takia pysyvää haittaa aiheuttavaan hoitovirheeseen ei pitäisi olla millään yhteiskunnalla varaa.

Yhteiskunnan on pyrittävä hyvinvoinnin lisäämiseen ja pahan olon vähentämiseen. Maailmalla on kasvava ryhmä ns. detransitioitujia, jotka ovat lähteneet soitellen sotaan, mutta katuneet. Riippuen siitä kuinka pitkällä he transitiossaan olivat, menetettyä ei välttämättä saa enää takaisin ja väärästä päätöksestä jää ikuinen trauma esimerkiksi häpeän, aiheutetun lapsettomuuden tai epämieluisaksi muuttuneen ulkonäön takia. Detransitioitujien määrä on lisääntynyt erityisesti maissa, joissa lääketieteellisen tutkimuksen osuutta on pienennetty tai se on poistettu, eli erityisen haavoittuvassa asemassa oleva ihminen jätetään ikään kuin heitteille.

Toki valitettavasti myös siellä, missä diagnosointi on pitkä lääketieteen ammattilaisten tekemä prosessi, virheitä voi tulla. Muistan jo omasta nuoruudestani internetfoorumeilla aloittelijoiden keskustelut, joissa haluttiin tietoa siitä, mitä tutkimuksissa pitäisi tai ei pitäisi sanoa, jotta pääsisi läpi. Nykyisin tällainen vinkkien jakaminen on vaan lisääntynyt ja muuttunut äärimmäisemmäksi, koska internet on läsnä joka päivä ja pitkin päivää, ja se on suunniteltu niin, että ihmiset ajautuisivat eristäytyneisiin kupliin, jotka toimivat kaikukammioina vain yhdenlaisille ajatuksille. Systeemin huijaamiset tuovat terveydenhoidolle haasteita potilaan taustojen selvittämiseen jo nyt, joten lääketieteellisen diagnosointiprosessin osuutta ei olisi varaa heikentää yhtään.

Terveydenhuoltojärjestelmä ei ole mikään irtokarkkikauppa, josta voisi itse poimia mitä milloinkin huvittaa. Näen tällä hetkellä huutavan pulan tutkimukselle, joka objektiivisesti valottaisi syitä kehodysforiakokemuksen synnylle, jotta varsinainen transitiohoidoista hyötyvä transsukupuolisuus tunnistettaisiin mahdollisimman hyvin. Toisaalta nyt, kun on alkanut ilmestymään myös täysin paradoksaalisia väitteitä siitä, että henkilö voisi olla transsukupuolinen kokematta mitään kehodysforiaa tai tarvitsematta transitiohoitoja, niin ilmeisesti tutkimusta pitäisi myös laajentaa tähän ilmiöön.

Miksi erityisesti niin moni nuori tyttö tällä hetkellä kokee itsensä niin ulkopuoliseksi, että hänelle tulee tarve tulla nähdyksi jonkun nimetyn ja järjestäytyneen syrjityn vähemmistön jäsenenä ilman, että hänellä itsellään on niitä piirteitä, joiden takia vähemmistöön kuulutaan? Saako esimerkiksi kännykkäkulttuurin aiheuttama vähentynyt todellinen ihmiskontakti päivittäisessä elämässä nuoret kokemaan itsensä näkymättömiksi? Samaan aikaan kännykkä, johon varsinkin yksinäinen tai tylsistynyt nuori uppoaa, tarjoaa hirmuisen määrän esimerkkejä siitä kuinka saada huomiota ja nostaa itsensä erityisasemaan, jos ei tule huomatuksi.

Koko nykyinternetin somekulttuurihan perustuu vain sille, että esillä oleminen ja nähdyksi tuleminen on se, joka antaa ihmiselle arvon. Korona-aikana vanhemmilta ilmestyi useita kirjoituksia siitä, kuinka nimenomaan pandemian takia entistä eristyneemmäksi jääneet nuoret olivat alkaneet yhtäkkiä puhumaan vieraan tuntuista sateenkaarijargonia ja identifioitumaan erilaisiin sukupuolivähemmistöihin. Mitä eksoottisempi sen parempi - silloin huomioarvokin on suurempi. Yhtäkkiä tapahtuvalla identiteettimuutoksella ja eristäytyneisyydellä voi siis olla yhteys, ja siksi sukupuolta ei pitäisi voida vaihtaa vain hetken mielijohteesta ilman ulkopuolisen arviota.

Jos potilas diagnosoidaan transsukupuoliseksi, lähdetään kokonaisvaltaiseen hoitoprosessiin, johon automaattisesti kuuluu myös juridisen sukupuolen vaihtaminen. Juridinen sukupuoli vaihdetaan, koska henkilö tulee fyysisesti muuttumaan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajan näköiseksi, ja on siten loogista, että juridinen sukupuoli vastaa tätä. Sen sijaan en keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi ei-transsukupuolisen pitäisi voida vaihtaa juridista sukupuolimerkintää, kun siihen ei kerran liity vastakkaisen sukupuolen sosiaalista ja fyysistä transitiota, jotta voisi elää kohdesukupuolessa kokoaikaisesti ja tulla yhteiskunnassa kohdelluksi sellaisena. Siitähän koko transsukupuolisuudessa on kyse.

Olen kuullut jonkin verran juttuja nuorista, jotka tilaavat internetistä omatoimisesti hormoneja sivuuttaen varsinaisen transpolin diagnoosiprosessin. Tämä on todennäköisesti lähtöisin Amerikasta, jossa ei ole Suomen tavoin kaikkien saatavilla olevaa terveydenhuoltojärjestelmää, eikä kuluttajaa yhtä laajasti suojata haitallisilta tuotteilta tai mainonnalta. Tiedän ainakin yhden henkilön, joka tilasi ulkomailta Suomeen epämääräisiä hormoneja. Kysymys kuuluu miksi? Jos henkilö on oikeasti transsukupuolinen, hän voi kyllä mennä transpoliklinikalle ja saada sieltä turvallisen, valvotun ja kokonaisvaltaisen hoidon verovaroin kustannettuna. Jos sitä reittiä ei halua, en keksi sille mitään muuta syytä kuin sen, että tyyppi tietää itsekin, ettei motiivin kanssa ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Ammattilaiset toteaisivat, ettei transitio ole nykyisessä terveydentilassa viisas ratkaisu. Jos juridisen sukupuolen vaihtaminen sallitaan kenelle tahansa, voiko se kannustaa tällaisia kiertäjiä tekemään epämääräisen prosessinsa itse? Henkilö voi vaihtaa nimen ja juridisen sukupuolen, tilata laittomia hormoneja ulkomailta ja aloittaa niiden käytön itsenäisesti ilman endokrinologiaan erikoistuneen lääkärin valvontaa. Sukupuolihormonit ovat steroideja, eivät luontaistuotteita tai itsehoitolääkkeitä!

Jos henkilön tekee välillä mieli olla ihan vaan ns. oma itsensä ja välillä pinnallisesti laittautua vastakkaisen sukupuolen näköiseksi ilman, että tehdään mitään pysyviä fyysisiä muutoksia, se ei ole varsinaista transsukupuolisuutta vaan pintapuolista sukupuoliroolien ilmaisua. Sellaista henkilöä on perinteisesti kutsuttu transvestiitiksi (ristiinpukeutuja), vaikka termillä lähes aina viitataankin nimenomaan naisten vaatteisiin pukeutuvaan mieheen. Transvestismi luokiteltiin ennen mielisairaudeksi, mutta nykyisin tästä luokituksesta on luovuttu, eikä transvestismia tule automaattisesti sotkea transvestiittiseen fetisismiin.

Transvestismi olisi hyvä tiedostaa enemmän myös biologisten naisten keskuudessa, koska nyt vähäistäkin siihen viittaavaa käytöstä nimitetään heti transsukupuolisuudeksi silloinkin, kun siitä ei ole kyse. Toisaalta muotibisneksen mittakaavan takia naisilla hyväksytään paljon enemmän erilaisia tyylejä ja vaatteita muutenkin ilman, että kukaan edes ajattelisi vaatevalinnan olevan shokeeraavaa sukupuolianarkismia. Jos maskuliiniset vaatteet tai hiustyylit ovat naisilla nykyisin osa normaalia, koetaanko että ainoa tapa nostaa itsensä muiden yläpuolelle on ottaa tästä käyttöön astetta kovempi termi, transsukupuolinen? Lopulta vaatteet ovat kuitenkin vain pinnallista teatteria. Ne voi vaihtaa, eivätkä ne tee sukupuolta. Voin minäkin pukeutua lentäjän asuun, mutta minun on silti käytävä läpi koulutusprosessi, ennen kuin minuun luotetaan varsinaisena lentokoneen pilottina.

Jos vaihtaa pelkän juridisen sukupuolensa ilman mitään aikomusta fyysiseen transitioon, on todella epärealistista kuvitella muiden ihmisten kohtelevan vastakkaisen sukupuolen edustajana. Tieteessä ei myöskään ole sellaista käsitettä kuin "väärä mieli väärässä kehossa", koska mieli on fysikaalisen kehon toiminnasta kumpuava ominaisuus, joka ei ole koskaan ollutkaan missään muualla kuin siinä tietyssä kehittyvässä kehossa, jossa on tietyt toiminnot ja hormonit. "Väärä mieli väärässä kehossa" tuo mieleeni tehdaslinjaston, jossa on jossain jonossa valmiita elottomia kehoja ja valmiita mieliä, vaikka todellisuudessa kumpikin niistä kehittyy alkeellisista soluista erottamattomasti yhdessä. Biologia ei toimi niin, että nyt tuli vahingossa pakattua maksalaatikko tonnikalapurkkiin ja nyt se maksalaatikko on siellä ihan hämillään. Väärä mieli väärässä kehossa on ihan hyvä metafora kuvaamaan sitä tunnetta, miltä transsukupuolisuus tuntuu, mutta sitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti ja väittää, että niin olisi ihan konkreettisesti tapahtunut.

Oma kokemukseni ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että et todellisesti tiedä, miltä tuntuu olla vastakkaisen sukupuolen edustaja, ennen kuin fyysiset hoidot muuttavat kehotuntemustasi. Ympäristö kohtelee sinua havaitsemansa sukupuolen mukaisesti. Pitkäaikainen hormonihoito vaikuttaa aivoihin ja sitä kautta käytökseen, aisteihin ja tapaan hahmottaa maailmaa. Mielestäni ilman näitä fyysisiä muutoksia mielen todellisuuskokemuskaan ei voi muuttua. Samalla tavalla ihminen ei voi vaan mielivaltaisesti identifioitua vaikkapa autistiseksi, synesteetikoksi tai dementikoksi, jos hänellä ei ole sitä fyysistä rakennetta, joka näiden tilojen kokemuksen aiheuttaa.

Sen sijaan vastakkaisen sukupuolen edustajiin voi samaistua ja heitä voi ihailla. Se on eri asia, ja veikkaan sen olevan se alkutilanne, josta toive transitioon todennäköisesti alkaa. Vähän samoin kuin pikkuveli tai -sisko saattaa ihailla vanhempaa sisarustaan ja pyrkiä olemaan ja toimimaan kuin hän. Esiteinillä vastaava ihailun kohde voi olla vaikkapa julkisuuden henkilö. Minusta siinä ei ole mitään hävettävää myöntää, että et tiedä miltä tuntuu olla se henkilö, joksi et ole vielä fyysisesti kehittynyt. Se on verrattavissa siihen, kuinka 12-vuotiaana pohdit, mitä kaikkea aiot tehdä, kun olet 42, mutta siinä vaiheessa sinulla ei ole mitään oikeaa kokemuspohjaista käsitystä siitä, miltä tuntuu olla 42 ja mitä siihen elämään kuuluu. 12-vuotiaalle ei tule esimerkiksi mieleen, miltä tuntuu olla vähemmän energinen kuin nyt, miltä tuntuu, kun ei haluakaan aina karkkia, tai miten raskas ja säläntäyteinen mieli on, kun tietää kaiken sen, mitä keski-ikäinen ihminen kokemustensa kautta ehtinyt maailmasta oppia.

Pelkkää juridista sukupuolta vaihtavalla ei-transsukupuolisella ristiriita tulee herättämään huomiota ja asiaa saa selitellä joka paikassa erikseen sen sijaan, että aihe jättäisi rauhaan ja henkilö pääsisi elämässään eteenpäin. Suurimmalla osalla ihmisistä juridinen sukupuolimerkintä ei lopulta edes näy mitenkään jokapäiväisessä elämässä, vaan sen tarkistaminen rajoittuu tilanteisiin, joissa henkilö tunnistetaan viranomaisen toimesta. Täten se ei muuta henkilön arkitodellisuudessa yhtään mitään, vaan ahdistuksen juurisyy on edelleen olemassa. Kun juridisen sukupuolimerkinnän koko tarkoitus on henkilön tunnistaminen, mielivaltaisen ristiriitainen merkintä ei tee mitään muuta kuin sekoittaa asiointia ja lisää turhaa byrokratiaa, kun tällaisia tietoja täytyy alkaa synkronoimaan jokaiseen tietokantaan, jossa ihmisen tiedot ovat.

Muista ongelmista on puhuttu lisääntyvissä määrin erityisesti maissa, joissa itseidentifiointi on hiljattain laillistettu tai on käytännön tasolla voimassa. Ongelma-alueita on monia. Näistä mainittakoon esimerkiksi seuraukset naisten urheilulle, naisten yksityisten tilojen turvallisuudelle (mm. vankilat, WC:t, pukuhuoneet), sukupuolikiintiöille, varsinaisten transsukupuolisten hoidontarpeen ja identiteetin uskottavuudelle, sukupuolieroja kuten epätasa-arvoa koskevan tutkimuksen luotettavuudelle, eri sukupuolia koskevien tuotteiden tai palveluiden kohdistettavuudelle, sukupuolenmukaiselle terveydenhuollolle, todenmukaiselle tilastoinnille ja niin edelleen.

Otetaan esimerkiksi, kuinka Iso-Britanniassa itseidentifionnin myötä naispedofiilien määrä "lisääntyi" huimasti. Se ei tarkoita, että naiset tai transnaiset olisivat pedofiileja, vaan sitä, että joukko rikoksia tehneitä miehiä, joista juuri kellään ei ollut aikomusta transitioon (eli eivät ole varsinaisia transsukupuolisia) joutui teoistaan vankilaan, ja he käyttivät itseidentifiointia hyväkseen. He olivat kuulleet, että ilmoittautumalla naiseksi saattaisi päästä naisten vankilaan. Tällainen seksuaalirikollisten kuviohan on paha vankilassa oleville erityisen haavoittuville naisille, oikeiden transsukupuolisten maineelle ja myös rikollisuuden tilastoimiselle.

Vanhempaaan kirjoitukseeni tuli tällainen kommentti:

"Uskon, että trans-asioissa annetaan nyt katteettomia lupauksia, joihin lankeaa ja joista kärsii yksi sukupolvi seksuaalivähemmistöihmisiä. Katteetonta on, että sukupuoli-identiteetti = sukupuoli, olet mitä identifioidut, jos muut eivät hyväksy, ovat fobeja tai ihmisvihaajia. Todellisuus on, että toisen sukupuolen rooliin pääseminen vaatii fyysisiä hoitoja eikä tuo cis-sukupuolen kaltaista tulosta, mikä vaikuttaa esim. asemaan deittimaailmassa.

Katteetonta on myös, että transajatuksia pitää aina validoida, kun totuus on, että osa identifioituu pois transsukupuolisuudesta ennen tai jälkeen korjauksen. Katteettomia lupauksia annetaan myös, jos hoitojen fyysisiä vaikutuksia, etenkin niitä ei-toivottuja vähätellään. Nyt mennään toiveet edellä, 10 vuoden sisällä nähdään, miten tämä nykyinen transkulttuuri oikeasti toimii."

Millaisia ajatuksia tämä kommentti herättää sinussa?

Olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä tilastot viittaavat siihen, että nuoruusiän sukupuoliristiriita ennakoisi enemmänkin aikuisiän homo- tai biseksuaalisuutta kuin transsukupuolisuutta. Toisin sanoen valtaosa nuorena sukupuoliristiriitaa kokevista kasvaa kokemuksesta yli, kun varsinainen sukupuoli-identiteetti kypsyy. Tässä on se riski, että esimerkiksi nuorille identiteettiään etsiville homomiehille uskotellaan, että he ovat sisäisesti naisia, kun eivät vaikuta perinteisiltä miehiltä, ja heidät pitäisi siksi muuttaa naisiksi myös ulkoisesti ja sosiaalisesti. Myös esimerkiksi ns. poikatytön käsite tuntuu lähes kadonneen, kun näistä tyypeistä halutaan groomata joko miehiä tai "muunsukupuolisia". Kuitenkin poikatyttö on on täysin validi tapa olla tyttö, ja se, että feminiinisyyden korostaminen ei kiinnosta, ei tarkoita sitä, että olisi aivoiltaan tai missään muussakaan merkityksessä mies.

Toki osa sukupuolidysforiaa kokevista päätyy myös transsukupuolisiksi niin, että tehty transitio myös vuosien kuluttua tuntuu edelleen oikealta päätökseltä, mutta koska tunne hälyttävän usein on vaihe, automaattinen validointi on todella vaarallista. Ympäristö siis pettää kehitysvaiheessa olevan nuoren tai aikuisen, joka oireilee muusta syystä ja tarvitsisi apua selvittämään olonsa syytä. Erilaiset itseinhon tai riittämättömyyden tunteethan ovat sinänsä varsin yleisiä, mutta nyt transaktivistit tuntuvat väkisinsyöttävän transsukupuolisuutta ainoaksi selitykseksi, ja olon todelliset syyt voivat jäädä selvittämättä. Pitkään hoitamattomat ongelmat puolestaan tuppaavat kerääntymään entistä vaikeammaksi vyyhdiksi, ja transitioon lähteminen lisää elämän haastavuutta monella tapaa, vaikka se varsinaista sukupuolidysforiaa lievittääkin. Henkilö, jolla on vaikeuksia, on jo valmiiksi erityisen haavoittuvassa asemassa, ja häntä tulisi suojella niin, ettei ongelmia ainakaan pahenneta ohjaamalla henkilöä jyrkänteeltä alas.

Ihmettelen sitä, kuinka ihmiset tuntuvat yhtäkkiä unohtaneen lapsuuden ja teini-iän perusluonteen ja mitä niihin kasvuvaiheisiin normaalistikin kuuluu. Nuori ihminenhän etsii paikkaansa yhteisössä ja imitoi ympäristöään kokeillen samaistua erilaisiin asioihin. Kaikkien sosiaalisten eläinlajien on äärimmäisen tärkeää oppia samaistumaan muihin lauman jäseniin ja ajattelemaan heidän näkökulmastaan, ja tätä esimerkiksi lapsen erilaiset roolileikit juuri kehittävät. Leikkipä lapsi sitten jääkarhua tai prinsessaa, tuntuisi täysin absurdilta, jos vanhemmat ja varhaiskasvattajat hyppäisivät välittömästi vahvistamaan lapselle sellaista todellisuutta, että lapsi todella olisi kirjaimellisessa mielessä jääkarhu tai prinsessa, ja häntä pitäisi muuttaa radikaalisti, jotta hänen oma uskonsa tähän roolileikkiin myös vakiintuisi absoluuttiseksi totuudeksi.

Tämä olisi älytöntä muiden roolien kohdalla joita lapsi pohtii, joten silloin, kun lapsi pohtii vastakkaisen sukupuolen olemusta esimerkiksi stereotyyppisiä vaatteita tai harrastuksia tutkimalla, miksi se on eri asia ja tarkoittaisi heti transsukupuolisuutta? Sanoin minäkin 5-vuotiaana että minusta tulisi sekä metsästäjä että balettitanssija, mutta iän ja kokemuksen myötä nuo tunteet oppii sanoittamaan paremmin: en tarkoittanutkaan sitä, että haluaisin tappaa elämiä vaan sitä, että haluan päästä tarkastelemaan eläimiä fyysisesti lähietäisyydeltä. En halunnut oikeasti treenata balettia monena päivänä viikossa, vaan minua taisi enemmänkin viehättää teatraalisen estetiikan ja musiikin yhdistelmä. Lapset sanovat ja tekevät kaikenlaista, eikä se tarkoita sitä että ajatuksen ensimmäinen versio olisi hiottu ja syvällinen ikuinen totuus.

Lähes kaikki lapset ja nuoret haluavat sisimmässään tulla yhteisön hyväksymiksi ja arvostamiksi, ja kun jotain käytöstä palkitaan tai siitä rangaistaan, se vahvistaa heidän käytöstään johonkin suuntaan ja usein vaikuttaa koko loppuelämän ajan, hyvässä ja pahassa. "Ajatuskeskosestakin" voi tehdä mantran, jos ympäristö alkaa sitä sellaisena vahvistamaan. Lapsi tai nuori tarvitsee ulkopuolista vaikutusta oppiakseen esimerkiksi sopivat käytöstavat ja arjen taidot, mutta identiteettiasiat jättäisin mahdollisimman häiriöttömästi löydettäväksi (kunhan kyse ei ole vaikkapa väkivallan ihannoinnista tai muusta, mikä vaatii moraalisen kasvattajan väliintuloa).

Ironisesti, nyt tuo identiteetti = sukupuoli -tyyppinen ajattelu on ajanut tietyn ryhmän hämmentyneitä nuoria ajattelemaan sukupuolia stereotypioiden kautta, vaikka he nimenomaan suureen ääneen vastustavat "binäärisyyttä". Nykyaikaisessa modernissa, tasa-arvoon uskovassa länsimaassa ei kannattaisi enää ylläpitää homeisia ideoita naisten ja miesten hommista, kiinnostuksen kohteista tai hiustyyleistä. Ne kun eivät luo sukupuolta. Tällä hetkellä kaikkein parasta sukupuoliroolianarkismia olisikin tykätä niistä asioista mistä tykkää sukupuolestaan riippumatta, koska vain sillä tavalla voi normalisoida sitä, että on lukemattomia ja täysin valideja tapoja olla nainen tai mies.

Jos kaikki stereotypiasta poikkeavat miehet tai naiset pitää joko vääntää transsukupuolisiksi tai lokeroida johonkin biologialle pohjautumattomaan keksittyyn vaihtoehtosukupuolen kategoriaan, se vaan kiihdyttää ihmisten lokerointia ja sitä, että täytyy sopia tiettyyn muottiin ansaitakseen sukupuolitittelin. Se puolestaan tuskin tulee helpottaaman ahdistuneita nuoria, vaan enemmänkin lisää painetta kuulua johonkin lokeroon, joista voidaan sitten puhua hashtageilla. Mielestäni voisimme antaa naiseuden ja miehuuden olla vain biologisia faktoja, joiden myöntäminen ja ääneen sanominen ei uhkaa identiteettiä millään tavalla.

Mitä tulee hoitojen ei-toivottujen vaikutusten vähättelyyn, olen huomannut saman ilmiön. Ei ehkä vähättelyä, mutta ei-toitottuja vaikutuksia ei mainita joko siksi, että siinä on jotain peiteltävää, tai koska ongelmia ei tunnisteta. Järjestöt, jotka ovat ajavinaan sukupuolivähemmistöjen asioita, eivät viestinnässään vaikuta millään tavalla puhuvan hoitojen epämiellyttävistä puolista tai sosiaalisen transition raskaista puolista. Terveydenhuollossa puolestaan ainakin minun diagnoosini aikoihin tunnuttiin varsin sokeasti luottavan siihen, että nuori tietää valmiiksi mitä tekee ja tulee selviämään sekä fyysisistä että psyykkisistä muutoksista ja niiden seurauksista täysin yksin ja ilman tietoa ja tukea.

Moni nuori voi kuvitella tulevansa transition myötä mieheksi tai naiseksi, joka vastaa hänen omaa estetiikkakäsitystään, vaikka geeneillä on suuri vaikutus siihen, mitä voidaan saavuttaa ja transhoitojen valmistuttuakin keho tulee olemaan täynnä yksityiskohtia, jotka eivät täysin vastaa biologisen sukupuolen edustajan piirteitä. Nuori biologinen nainen voi vaikkapa transitiota toivoessaan kuvitella muuttuvansa ikinuoren komean popparipojan näköiseksi ja saavansa hirmuisesti positiivista huomiota, mutta arkitodellisuudessa hän tuleekin olemaan keski-ikäinen, kaljuuntuva lyhyt mies siinä samassa väsyneessä ruuhkabussissa kuin aina ennenkin.

Transmies jää ilman kasvuhormoneja, joita biologinen mies murrosiässä saisi, ja tämä jättää transmiehet sen mittaisiksi kuin mitä he olivat naisina. Jalkaterät, kädet, kasvot tai nenä eivät kasva enää pituutta vaan jäävät myös entiseen mittaansa, vaikka rotevuutta voikin kasvaa leveyssuunnassa. Hoidot eivät kavenna lantioluuta. Aataminomenaa ei kasva, ja kun pituuskasvua ei tule lisää, äänen pohjataajuus kyllä laskeutuu vastaamaan biologisen miehen ääntä, mutta äänen väriin jää tietty transmiehille ominainen pehmeys, ja se voi rasittua nopeammin. Pehmeämpiä äänen värejä toki esiintyy myös luonnostaan biologisilla miehillä, mutta transitioon aikovan tulisi ymmärtää mitä hoidoilla voi ja ei voi saavuttaa. Koska transmies ei kasva pituutta, mutta on ehkä sekä leveälanteinen että leveäharteinen, tämä voi varsinkin lyhyille transmiehille tehdä sopivien vaatteiden löytämisestä kaupasta mahdotonta.

Kuvittele, että olet aikuinen ihminen, ja koko vaatekaappisi sisältö – kaikki – menee kerralla uusiksi, koska murrosikä muuttaa kehoasi niin, ettet enää mahdu entisiin vaatteisiin, mutta missään kaupassa ei olekaan sellaista koko-osastoa josta saisi vaatteita tilalle. Hihojen ja lahkeiden lyhennykset eivät välttämättä riitä, koska reilusti pidemmille miehille suunnitellut vaatteet ovat kaikilta muilta mittasuhteiltaan edelleen sopimattomia ja voivat esimerkiksi rajoittaa liikeratoja aiheuttaen epämukavuutta ja vaatteiden ennenaikaista rikkoutumista. Kun yhteiskuntaan osallistumisen mahdollisuus perusvaatteiden puuttuessa estyy, se voi luoda ihan uudenlaista kehodysforiaa ja syrjäytymistä, johon kukaan ei ole osannut varautua.

Transnaiset eivät voi poistaa jo toimineiden kasvuhormonien vaikutuksia: pituutta ei voi vähentää, käsiä ja jalkateriä ei voi pienentää, hartioita ja rintakehää ei voi kaventaa. Jos kasvojaan haluaisi muuttaa feminiinisemmäksi pienentämällä leukaa ja nenää, joihin testosteroni ja kasvuhormonit ovat aiheuttaneet kasvua, sellaiset leikkaukset olisi maksettava itse, joten ne ovat harvalle edes saatavilla. Jo alkanutta kaljuuntumista ja hiusten ohenemista voi tietääkseni palauttaa vain hiusten siirteillä, joka on jälleen kallis kirurginen toimenpide eli esteettisenä toimenpiteenä maksettava itse. Isojalkaisen voi olla vaikea löytää kenkiä, jotka näyttävät tavanomaisen naisellisilta, mutta jotka eivät ole esimerkiksi drag-artisteille suunnattuja yliampuvia performanssikorkokenkiä.

Transsukupuolisuus vaikuttaa väistämättäkin deittimaailmassa. Osa transihmisistä päätyy parisuhteeseen, mutta osa kokee myös raastavaa ja pitkäaikaista yksinäisyyttä. Näin voi olla varsinkin transition alussa, kun on muiden ihmisten näkökulmasta aina yhtäaikaa sekä liian naisellinen että liian miehekäs, mutta aina jotenkin vääränlainen. Kännykkäsovelluksiin siirtynyt deittailukulttuuri vielä todennäköisesti pahentaa tilannetta, koska ehdokasvaihtoehtoja on loputtomasti, eikä heitä arvioida yksilöinä vaan suoraan verrataan muihin ehdokkaisiin. Ulkonäön merkitys korostuu.

Halusi sitten saada lapsia tai ei, ihminen on pääosin kuitenkin ohjelmoitu kokemaan eniten vetoa sellaisiin ihmisiin, jotka näyttävät siltä että he voisivat saada terveitä jälkeläisiä. Koska transihmisessä on yhtäaikaa näkyvissä molempien sukupuolten piirteitä, veikkaan että suurin osa ihmisistä saattaa luonnostaan vierastaa sitä, koska vaikkei osaisi konkreettisesti sanoa mikä henkilön olemuksessa on erikoista, alitajunta saattaa kuitenkin tunnistaa piirteet, jotka kertovat sukupuolihormonien epänormaalista toiminnasta, joka puolestaan voisi luonnollisessa tilanteessa olla merkki hedelmättömyydestä.

Syy transihmisten erilaiseen asemaan deittimaailmassa on biologian lisäksi myös kulttuurillinen. Vaikka sateenkaariasiat ovat liberaaleissa maissa viimeisen vuosikymmenen sisään saavuttaneet ennennäkemättömän näkyvyyden mediakeskusteluissa, transsukupuolisuus on mielestäni silti edelleen tabu. Se liittyy kuitenkin poikkeavaan seksuaalisuuteen, hyvin monella tavalla asioihin, jotka ovat olleet pitkään kiellettyjä, ja monessa liberaalinkin valtion yhteisössä ovat edelleen. Transsukupuolista saatetaan ajatella enemmän fetissin kohteena kuin kokonaisena ihmisenä, jolla on persoonallisuus, tunne-elämä ja arkiset elämäntapahtumat kuten kenellä tahansa ihmisellä. Asenteeseen liittyy ehkä samanlaista esineellistämistä kuin seksityöläiseen joka on salainen fantasian kohde joka on olemassa vain tietyssä kontekstissa, ja jota ei haluta kuvitella ostoksilla ruokakaupassa tai kaverin kanssa brunssilla juttelemassa elämästä. Jos transsukupuolisesta kiinnostumista pidetään perverssinä asiana, ihmiset eivät uskalla julkisesti tulla nähdyksi transsukupuolisen kanssa esimerkiksi olemalla transihmisen kanssa parisuhteessa.

Transsukupuolisena voi siis kokea, että moni on salaa utelias seksuaalisessa mielessä, mutta persoona sivuutetaan eikä yhteiskunnassa pääse julkisesti näkyväksi pariskunnaksi. Tämä kokemus voi olla erityisen vahva niillä transsukupuolisilla jotka ns. eivät mene läpi, vaan transsukupuolisuuden huomaa selvästi. Ennen hoitoja on mahdoton ennustaa lopputulosta, mutta transitioon lähtevän kannattaa tiedostaa se, että jokaisella on eri lähtökohdat eikä sama hoito siten automaattisesti takaa läpimenoa kaikille.

Harva haluaa parisuhteeseen kenen tahansa kanssa joka vaan suostuu hyväksymään erilaisuuden. Sen lisäksi halutaan tietysti myös yhteiset arvot ja kiinnostuksen kohteet. Transihminenkään ei koe kaikkia muita ihmisiä viehättävänä, vaan hänelläkin on oma makunsa. Kun nämä kaikki transihmisen deittailua rajoittavat asiat otetaan huomioon, syntyy aika tiukka pullonkaula. Deittailun vaikeus voi tulla erityisen raastavana yllätyksenä sellaisille transitioon hakeutuville, joilla on jo valmiiksi pitkäaikainen ja toistuva kokemus ulkopuolisuudesta ja siitä, ettei samanhenkisiä ihmisiä meinaa löytyä.

Toki tiedän myös monia transihmisiä, jotka ovat onnellisessa, pitkäaikaisessa parisuhteessa eli transitio ei suinkaan tarkoita automaattista ulkopuolisuutta. Mutta heidän kohtaloonsa vaikuttaa transition lopputuloksen lisäksi esimerkiksi aiempi historia, persoona, sosiaaliset verkostot, terveydentila ja muu elämän sisältö. Näistä asioista tulisi puhua enemmän ja tiedostaa, onko transitioon lähteminen yksilölle esimerkiksi suuri syrjäytymisriski tai mikä tulee huomattavasti lisäämään pahaa oloa helpottamisen sijaan. Myös sillä on merkitystä, kokeeko henkilö elämänsä olevan merkityksellistä riippumatta siitä, onko hän parisuhteessa vai ei, vai pitäkö hän rakkauden löytymistä elämän tärkeimpänä sisältönä ja ainoana ehtona omalle onnellisuudelle ja ihmisarvolle.

Tuntuuko sinusta, että suomalaisessa transaktivismissa otetaan liikaa vaikutteita ulkomailta pohtimatta syvällisemmin, miten asiat soveltuvat meidän kulttuuriimme?

Kyllä. Toisaalta Suomeen on muutenkin ollut todella helppo istuttaa ulkomaisia vaikutteita, ja Amerikkaa ihaillaan aika kyseenalaistamatta. Yhteinen englanninkieli luo illuusion siitä, että puhumme samoista asioista. Kuitenkin unohdamme, että kaikki kirjoittavat hyvin erilaisista konkreettisista lähtökohdista käsin, emmekä kapeaan aihealueeseen keskittyvän nettikirjoituksen perusteella tunne kirjoittajan laajempaa todellisuutta ja historiaa. Tulee mieleen Platonin luolavertaus, jossa lapsuudestaan saakka luolan perälle kahlittujen ihmisten koko todellisuuskäsitys perustuu seinään heijastuville varjoille, eivätkä alkuperäisille moniulotteisille fyysisille kohteille, joista varjot ovat lähtöisin.

Suomalainen näkee amerikkalaisen yhteiskunnan suppeasti vain tiettyjen valikoitujen mediakanavien kautta. Tätä kuvaa ihannoiva keskivertotallaaja ei tosiasiassa tajua paljonkaan Amerikan historiasta, politiikasta, epätasa-arvosta, yhteiskunnasta, väestöluokista, työkulttuurista, sosiaalisista normeista, moraalikäsityksistä, ja siitä arkitodellisuudesta jossa keskivertoperhe jossain tavallisessa naapurustossa elää. 

Vaikka todellista dynamiikkaa (mikä aiheuttaa minkäkin) ei vielä tunneta tarkkaan, tiedetään, että somen käytön määrällä on yhteys masennukseen, ahdistuneisuuteen ja yksinäisyyteen. Kun somesta löytää seurattavaksi jonkun vahvan oloisen tyypin, jolla on paljon seuraajia, tällaisesta "pöhinästä" tulee vaikutelma, että on osana jotakin suurta ja vallankumouksellista. Näin monet ihmiset eivät voi olla väärässä! Siitä lumoutuminen voi yksinäiselle ja ahdistuneelle tuntua kuin kaiken ratkaisevalta henkilökohtaiselta perheeltä joka ymmärtää, ja tunteisiin vaikuttamalla on helppo lähteä toistelemaan tämän "perheen" mantroja omissakin piireissä, harkitsematta onko se aivan relevanttia siellä.

Läheiset saattavat huomata muutoksen henkilön puheissa, kun hän alkaa yhtäkkiä käyttämään tiettyä netistä oppimaansa englanninkielistä sanastoa ja toistamaan tiettyjä iskulauseita, jotka eivät selvästi ole hänen omia ajatuksiaan.

Suomessa oikeastaan monessa muussakin intesektionaalisen feminismin kautta tulleessa aiheessa aletaan helposti nostamaan kohua asioista, jotka saattavat jossain muualla päin maailmaa kyllä olla huonosti joko oikeasti tai jonkun yksittäisen "asiantuntijan" kokemana, mutta jotka ovat Suomessa niin hyvin, ettei kyseessä ole laaja-alainen, rakenteelinen tai peräti mikään ongelma. Mitään argumenttia, joka on sidoksissa paikalliseen lainsäädäntöön, terveydenhuoltojärjestelmään (tai sen puuttumiseen), väestörakenteeseen tai kulttuuriin ei voi kopioida toiseen valtioon sellaisenaan. Nämähän ovat politiikan pääaiheita, eikä minkään valtion politiikkaa voida tehdä jonkun toisen valtion tarinasta käsin.

Mikä on oletuksesi sen suhteen, miten nykyinen valtavirran transaktivismi vaikuttaa siihen, millaista on elää transsukupuolisena länsimaissa tulevaisuudessa? Paraneeko ihmisten asenteet transsukupuolisia kohtaan vai pilaako nykyinen valtavirran transaktivismi transsukupuolisten maineen niin pahasti, että stealthina eläminen on ainoa mahdollisuus?

Tämähän tässä juuri huolestuttaa. Mielestäni tämän hetken transaktivismi tekee maineellemme hallaa sekä tehden meistä tietynlaisia karikatyyrejä että levittämällä sellaista kuvaa, että haluaisimme kaikki pakottaa yhteiskuntaa toistamaan tieteenvastaisia väittämiä ja vaatia kanssaihmisiltä aivan mahdotonta erityiskohtelua laastarina omiin traumoihimme. Transsukupuolisuus on henkilölle itselleen suuri kipupiste, mutta kipupisteitä on kaikilla muillakin. Sen sijaan, että jokaiseen haavaan lähdettäisiin vaatimaan koko yhteiskuntaa kävelemään varpaillaan ja omaksumaan jonkinlainen uusi vaihtoehtotodellisuus, mielestäni jokaisella on lopulta vastuu käsitellä omia kipupisteitään. Sitä ei tarvitse tehdä yksin, ja ammattilaiselta voi saada käsittelyyn hyvinkin konkreettisia työkaluja.

Julkisuudessa esillä on vain kovaääninen intersektionaalista feminismiä ja woke-suuntausta edustava amerikkalaishenkinen porukka, jota suurin osa sateenkaari- ja transjärjestöistäkin edustaa. Varsinkin niille ihmisille, joita transsukupuolisuus tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen ei henkilökohtaisesti koske – eli valtaosaa ihmisistä – syntyy kuva, että nämä järjestöt ajaisivat kaikkien nimeämiensä vähemmistöjen asioita ja heiltä siten tulisi myös se "oikea", universaali kanta kaikkeen. Eli jos joku havaitsee, että kyseisessä valtavirran transaktivismissa on jotakin todella outoa, on transihmisiä kohdatessa helppo olettaa, että kyseinen henkilö todennäköisesti ajattelee näiden järjestöjen kuvailemalla tavalla ja on osa woke-porukkaa. Tällä hetkellä vihervasemmistolaisia ei vissiin mikään pelota niin paljon kuin se mahdollisuus, että joku saattaisi nähdä heidät suvaitsemattomina, jos vaikka hetkeksi unohdettaisiin hyvesignaloida riittävästi. Paniikki keskittyy tähän performanssiin, että täytyy tulla nähdyksi näennäisesti kannattamassa jotakin hyveellistä, riippumatta siitä onko se kannatusperformanssi oikeasti mitään konkreettista auttamista. Ryhmästä tulee karkoitetuksi todella nopeasti jos tähän linjaan ei taivu, joten paikkansa saa pitää vain olemalla hiljaa tai toistamalla liikkeen sanelemia sloganeja.

Monia nämä transasiat saattavat mielessä askarruttaa, mutta kuten olemme julkisessa keskustelussa nähneet, näistä ei saa kysyä lisäkysymyksiä edes vilpittömästi, ja kyseenalaistajatkin nimetään heti mustavalkoisesti natseiksi vaikka tarkoituksena olisi vain keskustella ja oppia uusia näkökantoja. Tällainen hiljentäminen tai keskustelun estäminenhän on perinpohjaisen epädemokraattista toimintaa ja omiaan aiheuttamaan haittaa maineellemme.

Vaikka transsukupuolisuus ei ole vielä edes lakannut olemasta yhteiskunnallinen tabu, transsukupuolisten läsnäolosta tulee tällä nykymenolla muillekin äärimmäisen stressaavaa kun tavanomaiset sosiaaliset käyttäytymissäännöt eivät enää riitä mihinkään. Transihmisten läsnäollessa pitäisi koko ajan olla varpaillaan, eikä koskaan ole ihan varma, voiko tilanne siitä huolimatta riistäytyä käsistä, jos sanoo jotain tietämättään "väärin". Ja se mikä oli vielä viime vuonna ok, voikin nyt jonkun amerikkalaisen Instagram-vaikuttajan ketjun jälkeen olla väärin, ja olet jälleen täysi natsi, jos et ole pysynyt tästä uusimmasta muutoksesta kärryillä.

Tällainen ilmapiiri ei paranna ymmärrystä transihmisten ja muun väestön välillä, vaan vie ihmiset erillisiin todellisuuksiin, joissa aivan varmasti syntyy ennakkoluuloja molempiin suuntiin, kun aitoa kohtaavaa keskusteluyhteyttä ei ole. Jokainen on varmaan joskus tavannut henkilön, jolle uskonto oli niin iso juttu, että yhdestäkään tilanteesta ei selvitty ilman, että henkilö jossain vaiheessa pyrki vetämään tilanteesta yhteyden uskontoonsa, jotta pääsisi puhumaan siitä. Transaktivisteista tulee nyt valitettavasti vähän sama olo.

En haluaisi yleistää mitään yksittäistä ihmisryhmää ja onneksi tunnen myös todella järkeviä ja kokonaisvaltaisia transihmisiä, mutta kukaan ei halua tehdä tuttavuutta transihmisten kanssa, jos koetaan, että meidän kanssamme on mahdotonta olla normaalisti. Minulle transition koko tarkoitus on nimenomaan intergroitua yhteiskuntaan niin, että sukupuoli-identiteetti on täysin sivuseikka niissä aktiviteeteissa mitä erilaisten ihmisten kanssa tehdään työssä ja vapaa-ajalla. Kun lähtee transitioon, on ymmärrettävä se tosiasia, että integroitumisen ja sopeutumisen uuteen elämään tekee lopulta henkilö itse, eikä omaa prosessiaan voi ulkoistaa ympäristön vastuulle. Myös ei-transihmisillä on omat prosessinsa ja kasvuvaiheensa, mutta kun kyse on henkilökohtaisen tason kriisistä, ei sitä sentään politiikkaan vedetä.

Olet sanonut, kuinka "ihmiset, joilla on kuukautiset"-kaltainen uusiokieli ärsyttää sinua. Millaisia ongelmia uusiokieleen liittyy?

"Ihmiset, joilla on kuukautiset" kuulostaa joltain, mitä sanotaan Alias -selityspelissä, kun pitää äkkiä selittää sana "nainen" mainitsematta sitä.

Koukeroiset kiertoilmaukset vaikeuttavat sisällön ymmärtämistä, ja aika ironisesti se nimenomaan ei ole inklusiivista kielenkäyttöä. Se, että tietoa välitetään selkeästi ymmärrettävällä kielellä on nimittäin esteettömyysasia, ja merkityksiä hämärtämällä ja sekoittamalla voidaan tulla sulkeneeksi joitakin ihmisryhmiä tiedon ulkopuolelle kun viestin hahmottamisesta tulee liian työlästä tai ei olla varmoja kenelle informaatio on edes suunnattu. On muistettava, että ihmisten kognitiivisessa hahmotuskyvyssä on suuria eroja, joten se mikä on sinulle selvää ja tuttua tekstiä (koska olet aiheen kanssa jatkuvasti tekemisissä) ei välttämättä olekaan selkeää varsinkaan henkilölle, jolla on esimerkiksi lukihäiriö, ADHD, tai lievä aivovamma.

Kielenkäyttösi saavutettavuus määrittää sen, kuka juttujasi pystyy kuuntelemaan ja ymmärtämään. Kiertoilmaukset, koukerokieli ja kaikenlainen jargon päätyvät siis vain tietylle sisäpiirille koska sellainen puhe ei avaudu sen laajemmalle yleisölle, ja todellinen ryhmien välinen keskustelu jää jälleen kerran käymättä.

Biologian kohdalla kuukautiset ja synnyttäminen eivät ole millään tavalla monitulkintaisia sanoja, ja molemmat ovat biologisia tosiasioita. Koska kuukautiset ja synnytys ovat nimenomaan asioita joita ei luonnossa minkään nisäkäslajin koiras kehity tekemään, se tekee niistä yksinomaan hyvin äärimmäisiä naiseuden merkkejä. Niihin ei biologinen mies (ihmislajin koiras) kykene edes keinotekoisesti nykylääketieteen keinoin.

Vain biologisilla naisilla, joilla on aktiivisesti toimivat munasarjat ja normaalit estrogeenitasot, on suurella todennäköisyydellä myös kuukautiset. "Aktiivisesti toimivat munasarjat ja normaalit estrogeenitasot" puolestaan eivät määritteenä sovi missään tilanteessa kuvaamaan miestä, koska testosteroni johtaa maskuliinisten piirteiden kehittymiseen, ja transmiehillä myös kuukautisten loppumiseen.

Koukeroinen ja harhaanjohtava uusiokieli on myös ongelmallista, koska tässä se esimerkiksi kohdistuu naisiin vähentäen heidän kokemustaan, joka on aivan oikea todellisuus. Naisasialiike on tehnyt todella paljon töitä poistaakseen esimerkiksi naiskehon toimintaan ja naisen seksuaalisuuteen liittyvää stigmaa ja häpäisyä. Naisille on ollut suuri helpotus, kun niin monista asioista voi nyt puhua suoraan asioiden oikeilla nimillä, ja joku oman kehon ominaisuus, jonka on pelännyt olevan epänormaali onkin yleinen asia jota ei tarvitse hävetä. Sehän on ihan 1800-lukulaista jos nyt aletaan uudestaan käyttämään kiertoilmaisuja ja mitätöidään sukupuolten todellisuus niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Puhutaan jatkossakin naisista ja miehistä silloin, kun niitä yksiselitteisesti tarkoitetaan, muuten heidän uniikeista kokemuksistaan ja ongelmistaan on mahdotonta käydä keskustelua.

Uusiokielen käyttäjät vaikuttavat puheillaan haluavansa poistaa sukupuolen todellisuuden valtaosalta ihmisiä. Ehkä sen takia, koska heillä itsellään on asiaan liittyvää käsittelemätöntä ahdistusta ja heitä harmittaa se, että muilla ei ole samaa ongelmaa. Se on "jos mulla ei ole kivaa niin ei kellään muullakaan saa olla" -tyyppistä ajattelua.

Paradoksaalisesti he samaan aikaan korostavat sukupuolia eksoottisilla pronominivaatimuksilla (myös Suomessa, jonka kielessä ei ole sukupuolittuneita pronomineja!) ja stereotyyppisen sukupuolittuneella ilmaisulla enemmän kuin mitä sukupuoli-identiteettinsä kanssa sinut oleva ihminen edes jaksaa sukupuoliasioita miettiä. Ironisesti, mikään ihmisryhmä ei ole niin kova lokeroimaan ihmisiä sukupuolen ja stereotypioiden perusteella kuin se, joka väittää ettei sukupuolia ole olemassa ja vaatii niiden häivyttämistä. Tämä jo itsessään sisältää paradoksin: jos sukupuolia ei kerran ole olemassa, sittenhän ei pitäisi olla myöskään mitään häivytettävää. Tyypit taitavat siis itsekin sisimmässään tietää, että sukupuolet ovat tosiasia, mutta ne pitää pyrkiä häivyttämään, koska sitä asiaa ei ole vielä itse hyväksynyt ja se ahdistaa.

Nykyistä transyhteisöä on kutsuttu kultiksi. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?

Näitä lisääntyneitä piirteitä ei ole voinut olla huomaamatta. Muutos ideologiassa on kehittynyt vähitellen ja se on kokenut erityisen suuren mullistuksen ihan viime vuosien aikana. Mutta kun on yhden junan kyydissä ja kerran ajatellut, että se on turvallista mukavuusaluetta, ei välttämättä huomaa, kun maisema alkaakin vähitellen muuttua eli ollaan menty liian pitkälle, ja olisi jo aika nousta pois kyydistä. Moni hakeutuu näihin yhteisöihin, koska on kokenut itsensä ulkopuoliseksi, ja kun tämä yhteisö on antanut pyyteetöntä hyväksyntää ja rakkauspommitusta, sille on hyvin vaikeaa sanoa ei, varsinkin jos koko arkitodellisuus lopulta perustuu tälle kuplalle. Moni joka menee tuohon juttuun syvälle ympäröi itsensä lopulta ainoastaan ns. sateenkaarevilla ihmisillä niin että kaveripiirissä on vain yhdenlaista ajattelua eikä sitä haasta mikään.

Törmäsin jokin aika sitten Uskontojen Uhrien Tuki Ry:n sivuun joka listaa merkkejä [linkki: https://www.uskontojenuhrientuki.fi/uskonyhteisoista/milloin-huolestua/] siitä, milloin on syytä huolestua uskonnollisen yhteisön käytöksestä, joka viittaa aivopesuun ja vaikutuksille alttiin yksilön kontrollointiin. Lista on toki tehty uskonnollisten yhteisöjen arviointiin, mutta mielestäni on hälyttävää huomata, kuinka paljon siinä on yhtäläisyyksiä ns. woke-liikkeen kanssa, jonka alakategoriana viimeaikoina valtasuunaksi noussutta transaktivismiakin voi pitää.

Huolestuttaviin piirteisiin lukeutuvat mm. jäsenten kielenkäytön ja seuran kontrollointi, poikkeavien ajatusten ja keskustelun systemaattinen sensurointi, ajatusmaailman absoluuttisuus ja mustavalkoisuus, yhteisön jättämisen vaikeus tunnemanipulaation takia, kiusaamisen tai jopa väkivallan oikeuttaminen toisinajattelun seurauksena ja niin edelleen. 

Minä (Tulenhenki) olen tehnyt havainnon, kuinka intersektionaalisen feminismin ja woken myötä monella transsukupuolisella on noussut pissa päähän. Onko tässä sinun mielestäsi mitään perää? Ruokkiiko intersektionaalinen feminismi/woke sitä, että transsukupuoliset näkevät helpommin transfobiaa siellä missä sitä ei todellisuudessa ole?

Kyllä mediassa on hyvin näkyvissä sellainen trendi (sekä somessa että nyt myös valtamediassa), tiedä sitten kuinka suuri porukka se on joka pysyy hiljaa taustalla koska haluaa elää rauhallista ja draamatonta elämää.

Ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Jos ihmisjoukko joutuu vaikkapa hirmumyrskyyn, he ovat samassa tilanteessa, mutta siitä huolimatta osa traumatisoituu ja osa ei. Hirmumyrskyssä ei siten välttämättä ole mitään absoluuttisen traumatisoivaa, vaan se saa merkitysen vasta ihmisen mielessä. Voimme itse tietyn verran vaikuttaa asioiden merkitykseen ja pyrkiä estämään epämukavuuden tunnetta muuttumasta pitkäaikaisesti aivan kaikkea olemista määrittäväksi kauhuksi ja traumaksi, joka värittää joka tilannetta ja haittaa elämää huomattavasti.

Transfobiaa joka paikassa näkevillä on ehkä käynyt näin, että alkutilanteessa heillä oli esimerkiksi vain epävarmuutta, ahdistusta tai lievää sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta woke-yhteisö tunnepitoisella puheellaan ja uhrinarratiivilla saa heidät kiinnittämään epämukavuuteensa vielä enemmän huomiota niin, että siitä tulee pysyvä tila ja ahdistusta lietsotaan lisää. Se on vähän sama kuin unettomuudesta kärsivällä henkilöllä: mitä enemmän hän alkaa murehtia sitä, että ei saa unta, sitä todennäköisemmin hän ei sitä myöskään saa, koska murehtiminen aktivoi mielen pysymään hälytystilassa. Lopulta ihminen on ahdistunut siitä, että on ahdistunut. Siinä tilassa on herkempi kokemaan jokaisen pientäkin epämukavuutta aiheuttavan asian suurena uhkana, vaikka pienemmässä stressitilassa asiaa pitäisi pikku juttuna.

On olemassa todellisia henkeä ja terveyttä uhkaavia uhkia, ja sitten on olemassa koettuja uhkia, eli kun primitiivinen mieli reagoi valmistautuen taisteluun. Stressiä aiheuttavia koettuja uhkia tulee hyvin arkisissakin tilanteissa, esimerkiksi jos ihmiset yllättyvät jostain sanomisestasi ja vaativat sinua perustelemaan kantaasi. Yhtäkkiä olet kaikkien arvioinnin kohteena, ja väärä vastaus voi johtaa konfliktiin ja hylkäämiseen.

Sosiaalinen media on poikkeuksellisen epäluonnollinen ja epäsosiaalinen ympäristö, mutta siellä on hyvin helppo hankkia itselleen tällainen jatkuva hälytystila ja uhattuna olemisen tunne, vaikka todellisuudessa ihminen on siinä yksin kotisohvalla tuijottamassa hohtavan palikan pinnassa olevia koukeroita, ei siis fyysisessä hyökkäysvalmiudessa olevan vieraan ihmisjoukon edessä, vaikka keho reagoisikin siihen juuri näin.

Internetin jatkuva läsnälo todellakin ruokkii ajattelun kärjistymistä ja ideaköyhyyttä, mutta se ei suoranaisesti edes ole käyttäjän vika, vaan syy on siinä miten nykyinternet on suunniteltu. Nykyinternet suosii ihmisten kutistamista pelkiksi hashtageiksi ja ismeiksi, koska ruudut ovat nyt pieniä ja keskittymiskyky kortilla. Algoritmit poimivat nämä tunnistesanat ja niiden perusteella lokeroivat käyttäjästä jonkun tietynlaisen ihmistyypin: katsoit kerran tätä asiaa, joten tykkäät varmaankin myös tuosta asiasta, koska niin tekevät kaikki muutkin. Aina päädytään samoille reiteille ja kiertämään kehää: bestseller-kirjat myyvät aina vain enemmän, koska kaikille esitellään aina vain niitä samoja bestsellereitä harvemmin luettujen kirjojen sijaan. Nykyinternetin designilla haettiin sitä, että ihmisille näytettäisiin vain sellaista sisältöä mitä ihmisten oletetaan haluavan. Näin ihmiset saisivat enemmän itseään kiinnostavaa materiaalia, ja viihtyisivät internetissä pidempään, jonka tuloksena heistä voisi kerätä enemmän käyttäjätieto aja he ehtisivät nähdä enemmän mainoksia. Kohdennetun sisällön algoritmin idea oli viaton, mutta sen seuraukset eivät olekaan käyttäjälle niin hyvät. Jokainen joutuu nyt nettikäytöksensä perusteella hyvin yksilölliseen eristäytyneeseen mediakuplaan, peilitaloon. Se ei ole realistinen mallinnos siitä minkälainen yhteiskunta todellisuudessa on, ja miten ihmiset oikeasti ovat toistensa kanssa tekemisissä.

Sitten kun tuleekin vastaan toisinajattelua — niin kuin demokraattisessa yhteiskunnassa normaalisti pitääkin tulla – se järkyttää ja ahdistaa suunnattomasti, kun ollaan totuttu elämään eristetyssä pehmustetussa tilassa, jossa pyörii ikuinen yltiöpositiivinen ja konfliktiton teletappimaasimulaatio päivästä toiseen. Kaikki siitä omasta kuplasta poikkeava on helppo nimetä absoluuttiseksi pahuudeksi ja vääräoppisuudeksi, koska ihmiset eivät elä tietoisina toistensa todellisuuksista eli näe minkälaisesta tilanteesta erilaiset ajatukset kumpuavat ja miten niihin on päädytty.

Esimerkiksi juuri transkeskusteluissa näemme jatkuvasti, kuinka kaikki yhtään linjasta poikkeava keskustelu – täysin asiallinen ja viatonkin – huudetaan heti transfobiaksi ja ihmisvihaksi, mitään välimuotoja ei voi olla. Kaikukammiossa ei sovi vaihtaa puheenaihetta tai sävyä, koska seuraajien suututtaminenkin voi pahimmillaan johtaa jopa häirintään, hengen uhkaamiseen tai vahingontekoon henkilön siviilielämässä.

Somekuplassa opitaan sellainen mahdoton todellisuuskäsitys, että maailmassa ei tarvitsisi kohdata mitään ristiriitaisia ja vaikeita asioita, ja että ihminen voi olla maailmalta turvassa jossain pehmustetussa turvahuoneessa. Nythän jopa viljellään sanaa "turvallinen tila" – äkkiseltään todella kivan ja pörröisen kuuloinen termi, mutta todellisuuden pakokeinona se ei sitten millään tavalla voi olla kestävää.

Intersektionaalisen feminismin ja wokeismin keskeisessä osassa on uhriajatus: olen uhri, joten minulle on taattava koskemattomuus ja kritiikki-immuniteetti, ja ne, jotka ovat mielestäni etuoikeutettuja tulevat olemaan minulle ikuisesti velkaa. Olen uhri hitto vie siitäkin huolimatta, että asun demokraattisessa pohjoismaassa, joka on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, olen lukutaitoinen, minulla on koti, vettä ja ruokaa, saan verovaroin kustannettua terveydenhuoltoa ja koulutusta, voin liikkua vapaasti, minun syrjimiseni tai fyysinen vahingoittamiseni on rangaistava rikos, voin kellon ympäri roikkua netissä valittamassa asioista tonnin maksavalla iPhonella muotivaatteisiin pukeutuneena, ja saan sponsoreilta rahaa, kun sadat tuhannet ihmiset näkevät minut ilmaisella ja vapaalla nettijulkaisualustalla suosittelemassa sateenkaaren värisiä T-paitoja. Haluaisin vieläkin tietää millä tavalla tällainen henkilö on uhri, ja jos on, niin onko ihan oikeasti yhtään enempää kuin joku yksin elävä, skitsofreniaa sairastava, alkoholiin menevä random-Pena, joka joutuu kodittomaksi kun rahat eivät taaskaan riittäneet vuokraan.

Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille?

Toivoisin, että lakkaisitte esiintymästä kaikkein transihmisten yhteisenä äänenä. 

Sisällössä minulle pääongelma on tieteellisen tutkimustiedon kanssa ristiriidassa oleva toiveajatteluanne esittäminen absoluuttisina faktoina, alaikäisten vetäminen mukaan asioihin, joihin heidän kypsyystasonsa ei ole valmis, idea siitä että ainoa tapa olla sovussa on myöntyä olemaan teidän kanssanne kaikesta samaa mieltä, sekä transsukupuolinen -termin käyttäminen tarkoittamaan oikeastaan mitä tahansa ihmisiä.

Tiedevastaisuus ei kuulu sivistysvaltioon, eikä keskustelun estävä jyrääminen demokratiaan.

Muiden syyttäminen kaikista omista epävarmuuksista ja ahdistuksesta puolestaan ei ole kypsän ja vastuuntuntoisen aikuisen käytöstä, joten jos syy tuntuu aina olevan kaikissa muissa, on aika katsoa peiliin.

Trans -termin väärinkäyttäjät: On harmillista, jos identiteettisi löytyminen ja ymmärtäminen ovat kriittisesti kesken. Jos et kuitenkaan ole varsinaisesti transsukupuolinen (pitkäaikaisesti sukupuolidysforinen henkilö, joka tarvitsee tilaansa fyysisiä transitiohoitoja), ethän shoppaile termiä itsellesi niin kuin jotain uusinta muotilaukkua, koska sen väärinkäyttö halventaa transsukupuolisia ja hidastaa sinua itseäsi tunnistamasta mitä kokemasi ulkopuolisuuden taustalla todella on ja miten elämää voisi helpottaa. Ole rohkeasti sellainen nainen tai mies kuin olet, vaikka se olisi epätyypillistä, eikä siitä olisi malleja. Vain näin voimme laajentaa käsitystä siitä, millaisia naiset tai miehet voivat olla ja vähentää stereotyyppistä ajattelua. Jätetään trans -termi transsukupuolisille. Se on diagnoosi, jonka täyttyminen perustuu tietyille kriteereille, aivan kuten vaikkapa tyypin 2 diabetes tai keskivaikea masennus.

Muuten vaan transaktivistit: Jos et itse ole transsukupuolinen, etkä edes ole yrittänyt brändätä itseäsi sellaiseksi, mutta olet silti raivokas transaktivisti, sinulle sanon, että olet vapaa. Voit nyt lopettaa uuvuttavan hyvesignaloinnin ja toisen ihmisryhmän puolesta loukkaantumisen ja palata pohtimaan, mitä haluaisit omassa elämässäsi. Jos ihmisoikeudet ovat ihan oikeasti suurin intohimosi, nostan hattua ja vinkkaan, että transasioissa sitä aktivismia tarvittaisiin kipeimmin nyt maissa, joissa valtio avoimesti ja systemaattisesti sallii seksuaalivähemmistön edustajien tappamisen ja väkivallan. Raivokasta aktivismiasi tarvitaan, mutta kohdista se oikeaan paikkaan.

Toimintanne aiheuttaa osalle transsukupuolisista, kuten esimerkiksi minulle, niin suurta häpeää, että se saa pitämään transsukupuolisuuden salaisuutena. En halua kenenkään kuvittelevan, että puoltaisin transaktivistien vaatimuksia, maailmankuvaa ja retoriikkaa. Kokonaisuuden monimutkaisuuden takia on vaikeaa sanoa, onko kaapissa oleminen taakka vai hyöty, mutta tämän kaapin oven kyllä pitävät tällä hetkellä kiinni nimenomaan transaktivistit, ei "meidän transfoobinen maamme". Ei kuulosta liberaalilta ja vapaamieliseltä tulevaisuudelta, että nimenomaan aktivismi saa hyvää tarkoittavan liikkeen lopulta kannibalisoimaan itsensä.

Tunnen onneksi myös fiksuja ihmisiä, jotka sattuvat olemaan trans ja arvostan heitä suuresti. Kuitenkin se maine, jota te aktivistit transsukupuolisista olette levittäneet viime vuosien aikana on saanut jopa minut lopulta välttämään kohtaamasta uusia transihmisiä sekä erilaisia viime vuosina omasta päästä keksittyjä "vaihtoehtosukupuolisia". Kun touhu on tämän woke-aikakauden ajan vain kiihtynyt, lopulta on ollut pakko todeta, etten yksinkertaisesti jaksa katsella sitä tiedevastaista fantasiaa, absoluuttista oikeassa olemisen pakkoa, muihin kohdistuvia infantiileja vaatimuksia sekä kyvyttömyyttä itsereflektioon. Kenenkään ei tarvitse loputtomasti jaksaa sellaista ihmistä, joka toistuvasti heijastaa omat käsitelemättömät ongelmansa muihin, eikä suostu ottamaan asioistaan minkäänlaista vastuuta. En pitäisi elämässäni sellaista energiavampyyria oli hän sitten mitä sukupuolta tahansa, sateenkaariporukkaa tai ei. Trans-nimikkeellä ei valitettavasti irtoa tässä asiassa erityiskohtelua.

Jos saatte jopa transitioituneen transihmisen kokemaan näin, miten suhtautuvat ne, joilla ei lähtökohtaisesti edes ole mitään kosketusta transihmisten maailmaan, mutta joka todennäköisesti tulee yhteiskunnassa meitä silti kohtaamaan? Tässä on nyt mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä meistä ajatellaan. Jos haluatte, että transihmisistä pidetään, kokeilkaa kauppatavarana jotain muuta kuin vihaa ja yksipuolisia vaatimuksia.

Jos teillä on taipumusta ahdistuneisuuteen, asiat tuppaavat paisumaan jättimäisiin mittasuhteisiin ja taistelu on iso osa elämää, suosittelen ihan aidosti hakemaan apua. Terapiassa voi päästä käsittelemään tunteita, jotka vievät jokapäiväisessä elämässä kohtuuttoman paljon energiaa. Tämä ei ole mikään syytös ja loukkaus, vaan tarkoitan sitä vilpittömästi. Avun tarvitsemisessa ja hakemisessa ei ole mitään hävettävää, ja arvostan suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät tunnistamaan ongelmansa ja lähtevät työstämään niitä konkreettisesti. Se on selkärangallisuutta. Esimerkiksi tietoisuustaitojen harjoittelu auttaa käsittelemään omia ajatuksia rakentavammin ja huomaamaan haitalliset ajatuskierteet ajoissa ennen kuin ne paisuvat taistelustressiksi. Eriyttämisharjoituksilla opitaan huomaamaan, että tunteet ja ajatukset ovat vain tunteita ja ajatuksia; ne ovat olemassa, mutta ne eivät ole aina perusteltuja, loogisia tai todellisia. Twitter-raivon käsitettä ei varmaan edes olisi, jos ihmiset olisivat yhtään tiedostavampia omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Jatkuvasta uhattuna olemisen tunteesta voi päästä eroon.

Tätä ei ole helppo sanoa, koska julkinen terveydenhuolto ei tällä hetkellä todellakaan tee parastaan kasvavasta terapian tarpeesta huolimatta, ja moni terapiaan hakeva väsyy vaikeaan prosessiin ennen kuin saa apua. Se on törkeää. Suosittelen kuitenkin vakavasti yrittämään tai testaamaan edes kokeilumielessä, ja toki avun saantia voi selvittää myös muita reittejä. 

Monelle aktivismista vaikuttaa tulevan synkkä uhkakuvatunneli, josta tulee koko elämän itsetarkoitus, ja jos se ei toteudu halutulla tavalla, koko elämä on "pilalla". Terapia voi antaa perspektiiviä ja auttaa huomaamaan, että elämässä on paljon muitakin arvoja, energiaa jää muuhunkin kuin taistelemiseen, koko maailma ei olekaan sinua vastaan, ja yllättävän moni asia on oikeastaan aika hyvin.

Suosittelen kaikille myös kunnollista sometaukoa, jonka aikana suunnataan huomio vaikkapa johonkin konkeettiseen harrastukseen, eikä siitä raportoida someen tai muutenkaan haeta kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää. Käy kokemassa jotain ihan vain itsesi vuoksi. Tapaa kasvotusten ihmisiä, jotka eivät kuulu tiettyyn pieneen ideologiseen piiriin, ja yritä tulla heidän kanssaan toimeen vaikket olisikaan kaikesta samaa mieltä. Osallistu esimerkiksi kiinnostuksen kohteen tai aktiviteetin ympärille järjestettävään kokoontumiseen, joka ei mitenkään liity sateenkaariteemoihin. Ole osallistuva ihminen tekemisen kautta, älä sen kautta, kuka sinä tai joku muu sattuu olemaan.

Sosiaalisessa tilanteessa ota haasteeksi olla puhumatta ollenkaan politiikasta, ja pidättäydy hetkeksi arvostelemasta toisen ajatuksia tai pyrkimästä antamaan hänelle jonkinlaisia opetuksia. Jos joku sanoo jotakin mistä et pidä, älä ryhdy suoraan vastahyökkäykseen vaan pysy rauhallisena ja hyväksy, että olette asiasta eri mieltä. Kokeile miltä tällainen neutraalimpi, hyväksyvämpi vuorovaikutus tuntuu. Saatat huomata, että tulet toimeen yllättävän monenlaisten ihmisten kanssa, eivätkä he halua sinulle pahaa. Eri mieltä oleminen on osa tervettä yhteiskuntaa, mutta voimme silti keskustella, tulla toimeen, ja kunnioittaa toisiamme.