Sateenkaarimedia
Kehrääjä julkaisi artikkelin transnuorten hoidoista ”Kuvaile minulle
miten masturboit?” – transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä.
Olen jo aikaisemmin blogissani tuonut ilmi,
ettei lapsen kohdalla transsukupuolisuutta voi diagnosoida luontevasti.
Suhtaudun varsin kriittisesti nuorten transhoitoihin, mutta tässä kohtaa luotan
minua fiksumpiin asiantuntijoihin.
Artikkelissa erään nuoren vanhemmat toteavat,
kuinka vaihtoehto, että transsukupuolisuus olisi synnynnäinen ominaisuus, jota
ei voi muuttaa, tulee vasta viimeisenä mahdollisuutena. Mielestäni on kyllä
ihan perusteltua selvittää mahdollisia syitä transkokemukselle, kun harkitaan
transhoitoja. Fakta on, että kaikki eivät hyödy transhoidoista toivotulla
tavalla, ja jotkut myös katuvat transhoitoja.
Nuoren mieli ei myöskään toimi samalla tavalla
kuin aikuisen mieli, eikä transhoidot korjaa henkilön muita ongelmia. Meillä ei
myöskään ole edelleenkään ehdottoman varmaa tietoa, mistä transsukupuolisuus
johtuu, vaikka joitakin teorioita on olemassa. Wikipedia toteaa
transsukupuolisuudesta seuraavasti:
”Transsukupuolisuudelle ei ole löydetty
yksiselitteistä aiheuttajaa. Vallitsevan käsityksen mukaan
sukupuoli-identiteetin kehittyminen ja muuttuminen on useiden sikiö- ja
nuoruusajan hormonaalisten, geneettisten sekä joidenkin psyykkisten ja
sosiaalisten tekijöiden summa. Varsinaista aikuisiän transsukupuolisuutta
selittänevät kuitenkin yksinomaan geneettiset ja sikiöajan hormonaaliset
tekijät eikä sosiaalisen kasvuympäristön yhteyttä transsukupuolisuuteen ole
pystytty osoittamaan.”
Tässä tarkoitetaan sitä, että joidenkin
tutkimuksien mukaan transsukupuolisen aivorakenne olisi joltain osin
samankaltainen kuin heidän oikeaksi kokemalla sukupuolella on. Toisaalta tähän
aivoteoriaan liittyy aukkoja, joista aion myöhemmin kirjoittaa oman aiheen.
Kuitenkaan transpolilla ei kuvata kenenkään aivoja, joten diagnosointi perustuu
siihen, mitä potilas kertoo itsestään.
Transsukupuolisuus on ns. erotusdiagnoosi, eli
toisin sanoen poissuljetaan muut tekijät, jotka voivat olla transkokemuksen
taustalla. Mainittakoon toki, että lääkärit ovat ihmisiä, joten inhimilliset
virheet ovat mahdollisia.
Lisäksi transhoitojen suhteen pitää olla
realistinen, koska koko sukupuolenkorjausprosessi on eräänlainen kompromissi
biologian ja lääketieteen välillä. Nuorten kohdalla diagnosointi on
haasteellista, koska nuorilla itsetuntemus on harvoin tarpeeksi kehittynyt. Ei
ole myöskään mitenkään tavatonta, että nuoret käyvät erilasia vaiheita ja
identiteettikokeiluja läpi.
Artikkelissa tuodaan ilmi, että nuorten kanssa
on keskusteltu seksuaalisuudesta ja kyselty masturboinnista. Ymmärrän, että
aiheesta on varsin haastavaa keskustella nuorten kanssa. Ei tarvitse olla edes
nuori, jos kokee ahdistavana kertoa omasta seksuaalisuudestaan ja
itsetyydytyksestä tuntemattomille ihmisille. Kuitenkaan näitä kysymyksiä ei
kysytä uteliaisuudesta.
Mielestäni transpolilla voisi myös seksuaalisuuden ohella käsitellä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ihmisen deittipooliin, ja millaisia ongelmia mahdolliseen seuranhakuun voi liittyä. Oman havaintoni mukaan erittäin moni ei tätä selkeästi ole miettinyt etukäteen kunnolla.
On fakta, että transsukupuolisuus on ominaisuutena sellainen, että se rajaa aina jonkin verran deittipoolia. Toki toisilla transsukupuolisilla on enemmän vientiä kuin toisilla, eivätkä deittailu-vaikeudet ole pelkästään trans-liitännäinen ongelma.
Aikuisten puolella mahdollisesta itsetyydytyksestä
ja seksuaalisuudesta kysytään myös sen takia, koska halutaan selvittää, kuinka
paljon sukupuolidysforia vaikuttaa näihin seikkoihin. Todennäköisesti
nuortenkin kohdalla tätä halutaan selvittää. Tämän lisäksi nuorten kohdalla
halutaan selvittää, millainen käsitys heillä on seksuaalisuudesta. Ylilääkärit
vastineessa mainitsevatkin:
”Puhuttaessa mahdollisista
masturbaatiokyselyistä ylilääkärit esittävät näkemyksen, että asia olisi
esitetty ”tarkoitushakuisesti vääristellen” ja kyseenalaistavat sen
eettisyyden. Muotoilu pohjautuu usean perheen sekä nuoren toisistaan erillisinä
toteutettuihin haastatteluihin ja niissä annettuihin vastauksiin.
– Nuoren suhde omaan kehoonsa on nuoruusiän
kehityksen tärkeä osa-alue, josta keskusteleminen on normaali osa
nuorisopsykiatrista arviointia ja nuoruusikäisen terveyden laajaa arviointia
yleensä. Nuoret tutustuvat kehoonsa myös itsetyydytyksen kautta.
Itsetyydytyksestä keskustelu on normaali osa nuoruusikäisen terveyden
arviointia. Itsetyydytyshän on positiivinen ja turvallinen tapa tutustua omaan
seksuaalisuuteensa, ylilääkärit jatkavat.”
Mielestäni on myös varsin oleellista kysyä,
onko nuorella ollut kokemusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylilääkärit
mainitsevatkin vastineessaan seuraavasti:
” –
Lasten kanssa saattaa olla aihetta, erityisesti mielenterveyden kontekstissa,
selvittää mahdollisia kokemuksia vahingoittavista seksuaalisista
rajanylityksistä. Nuoruusikäisten kohdalla on kuitenkin aina terveydenhuollossa
tärkeää tarjota mahdollisuus seksuaalisuuden teemojen käsittelyyn, ylilääkärit
toteavat.”
Huomasin Kehrääjän artikkelissa erittäin hyvän
kommentin, jonka allekirjoitan täysin. Kopioin kommentin tänne:
”Kysymykset esimerkiksi raiskauksesta tai
seksuaalisesta hyväksikäytöstä ovat ihan relevantteja, sillä tuollainen trauma
voi vaikuttaa henkilöön hyvin eri tavoin. Raiskattu nainen voi esimerkiksi
omaksua miehisiä piirteitä estääkseen vastaavan tapahtumista uudestaan sekä
vihata omaa kehoaan, myöskin erilaiset dissosiaatiohäiriöt ovat seksuaalisen
väkivallan uhreilla yleisiä. Siksi kai näitä kysytään ja pitääkin kysyä.
Kyseessä on kuitenkin päätökset, jotka vaikuttavat henkilön loppuelämään. Ehkä
siinä esitystavassa olisi parannettavaa.”
Artikkelissa mainitaan, että ”transpoleilla
oli tapana kirjata vääriä kirjauksia potilaskertomuksiin – kirjauksia, jotka
olivat ristiriidassa tosiasioiden kanssa.” Tämä on kieltämättä ongelma
terveydenhuollossa, eikä ole yksinomaan transpolien ongelma.
Monella tutullani ja myös itselläni on kokemusta siitä, kuinka
Omakannassa on vääriä merkintöjä, ja näiden korjaaminen on ollut haastavaa tai mahdotonta. Joskus
potilas ei ilmaise itseään tarpeeksi selkeästi, minkä vuoksi hoitava taho tekee
väärän tulkinnan potilaan puheista. Myös hoitava taho voi joskus ymmärtää potilaan
puheet väärin. Joskus mahdolliset kirjoitusvirheet saattavat muuttaa jonkun
sanan merkitystä sen verran, että potilastiedoissa on väärää tietoa.
Nuorten kohdalla ongelma on myös siinä, koska nuoren
omat puheet ja vanhempien puheet saattavat erota toisistaan. Vanhemmat eivät
välttämättä näe omaa lastaan täysin objektiivisesti. Tällainen ristiriita
todennäköisesti vaikuttaa siihen, mitä potilastietoihin kirjataan.
Seuraavaksi nostan esille artikkelissa olevia
kohtia, joita aion kommentoida.
Kehrääjä:
Keskustelun lomassa mieslääkäri kääntyy
tytön puoleen ja vaatii tätä selittämään, mitä tämä ajattelee alastomasta
kehostaan katsoessaan peiliin. Tyttö alkaa itkeä, ja tämä hämmentää henkilökunnan,
joka ei voi ymmärtää tytön reaktiota. Milla on tapahtuman ajankohtana
13-vuotias.
Henkilökunta ei myöhemminkään ymmärrä,
miksi Millan reaktio oli niin voimakas. Samoin henkilökunta ei voi ymmärtää,
miksi alle 15-vuotiasta tyttöä ahdistaa kertoa erektioistaan, peniksestään tai
virtsaamisestaan tuntemattomille aikuisille.
Oma kommentti:
Tämänkaltaisten kysymysten tarkoituksena on
selvittää sukupuoliristiriidan vakavuutta. Ymmärrän, että tuntemuksistaan on
epämukava puhua, mutta itkeminen ei riitä vastaukseksi. Itse kävin aikoinaan
transpolin tutkimukset aikuisten puolella, ja minuakin pyydettiin kuvailemaan
kehoani, ja millaisia tuntemuksia se herättää. Lisäksi minulta kysyttiin, millä
tavalla kehoni hankaloittaa elämääni, ja pystynkö peseytymään normaalisti.
Minulta
myös kysyttiin, olinko koskaan harrastanut seksiä ja masturboinko. Seksuaalista
suuntautumista kysyttiin myös, vaikka transsukupuolisuus ei kerro mitään
seksuaalisesta suuntautumisesta. Joskus aikoinaan transhoidoissa on ollut
vaatimus ”heteroseksuaalisuudesta”, eli toisin sanoen transmiehen täytyi pitää
naisista ja transnaisen miehistä. Nykyään tällaista vaatimusta ei ole enää.
Tiedän, että on eri asia kysyä vastaavia
kysymyksiä aikuiselta, mutta toisaalta tämä herättää kysymyksen, onko alle
15-vuotias tarpeeksi kypsä transhoitoihin? Tai ylipäätään alle 18-vuotias? Kun
lääketieteelliset transhoidot aloitetaan, kehostaan joutuu puhumaan jatkuvasti
hoitavalle taholle.
Kehrääjä:
-Miltä sinusta tuntuu kun joudut olemaan
aina oikeasti poika?
-Miltä sinusta tuntuu, kun et tule koskaan
olemaan yhtä hyvä kuin oikeat miehet?
Oma kommentti:
Kieltämättä on mielenkiintoista, että kysymykset
on muotoiltu tällä tavalla. Olen sosiaalisessa mediassa nähnyt pöyristyneitä
kommentteja, kuinka ihmiset ovat suuttuneet oikea mies-termistä. Kysymykset
eivät toki ole kaikista trans-sensitiivisimpiä, mutta transhoitojen suhteen
pitää olla realistinen. Jos näiden kysymysten sanamuotoihin takertuu liiaksi
sen sijaan, että vastaisi itse kysymyksiin, on melko selvää, ettei ole tarpeeksi
kypsä tai tasapainoinen aloittamaan transhoitoja.
Mielestäni näiden nuorten olisi hyvä tottua
sietämään kieltä, joka ei ole trans-sensitiivistä. Transsukupuoliset eivät voi
tuudittautua siihen, että muut ihmiset tietäisivät aina korrektit sanat. On
itsestään selvää, että transpoli tarkoittaa "oikealla sukupuolella"
biologista sukupuolta.
Fakta on, että biologinen sukupuoli ei muutu
transhoidoilla. Ei ole mahdollista rakentaa toimivaa vastakkaisen biologisen
sukupuolen lisääntymiselimistöä, eivätkä kromosomit muutu mihinkään.
Mielestäni
transpoli tekee oikein, kun painottaa nuorille, että heidän biologinen
sukupuolensa on muuttumaton. Jos tätä faktaa ei voi hyväksyä, tällöin ei ole
valmis transprosessiin. Artikkelissa kerrotaan myös, että transpoli oli
kertonut ”raadollisesti” leikkauksista ja niiden riskeistä. Mielestäni näin
kuuluukin toimia.
Aikoinaan, kun itse hakeuduin transprosesiin
aikuisten puolelle, äitini totesi minulle, että eihän minusta oikeaa miestä
tule. Hän kyseenalaisti muutenkin erittäin vahvasti minua. Olin kuitenkin jo
miettinyt transprosessin haittapuolia varsin perusteellisesti. Minä tiesin,
että tulen aina olemaan biologisesti nainen, ja suhtauduin transprosessiin
varsin inhorealistisesti.
Mietin jopa, että vaikka koko maailma pitäisi
minua oikeasti naisena ja olisin sinkku loppuelämäni, niin kuitenkin haluan
elää sellaisessa kehossa, jossa minulla on parempi olla. Olen myös aina ollut
varma, etten halua lapsia, koska en erityisemmin pidä lapsista, eikä minulla
ole hoivaviettiä.
Lisäksi ajatus, että olisin ollut raskaana, on
jotain sellaista, mitä en kykene ymmärtämään mitenkään. Ylipäätään jos minulla
olisi biologinen lapsi, olisin biologisesti lapsen äiti. Kun edes mietin tätä,
niin pää lyö tyhjää.
Lisäksi
seksuaalinen suuntautumiseni estää sen, että olisin voinut saada lapsia
perinteisellä tavalla. Mietin tuolloin, että jos mieleni muuttuisikin, ja
haluaisinkin lapsia, niin adoptio olisi ainoa vaihtoehto tai vaihtoehtoisesti
kumppanini voisi synnyttää lapsen luovuttajan sukusoluilla. Tällöin en
kuitenkaan olisi biologisesti lapsen isä, vaikka toki voisin toimia isän sosiaalisessa
roolissa.
En tarkoita, että adoptiovanhemmat tai muuten
ei-biologiset vanhemmat olisivat biologisia vanhempia huonompia. Monet
kuitenkin kokevan oman biologisen lapsen korvaamattomaksi.
Mieleni
ei toki ole edelleenkään muuttunut lapsen haluamisen suhteen, ja tuskin tulee
koskaan muuttumaankaan. Ymmärrän kuitenkin, että joidenkin mieli saattaa
muuttua, ja tätä mahdollisuutta olisi hyvä miettiä, kun suunnitellaan transhoitoja.
Vaikka kuinka olisi varma, ettei halua lapsia, niin olisi hyvä edes ajatuksen
tasolla pohtia, entä jos mieli muuttuukin.
Tietysti nykyään on mahdollista tallettaa
sukusoluja ennen transhoitojen aloittamista. Epäilen kuitenkin hyvin vahvasti,
ovatko alaikäiset tällaiseen touhuun tarpeeksi kypsiä. Toisekseen jos
aloitetaan mahdolliset blokkerihoidot, niin sukusolut eivät ehdi edes kehittyä.
Muistan myös, kuinka lääkäri kysyi minulta transpolin
ensimmäisellä käynnillä:
”Olet kuitenkin edelleen nuori, niin oletko
miettinyt, että joskus 40-vuotiaana saattaisit haluta olla nainen?”
Mielestäni kysymys oli erittäin hyvä. En
takertunut sanaan haluta, koska koin, ettei oma transkokemukseni ollut
valinta. Ymmärsin kuitenkin, mitä kysymyksellä haettiin takaa, ja vastasin
siihen. Tällaisella kysymyksellä todennäköisesti haluttiin selvittää, kuinka kauaskantoisesti
olen harkinnut transhoitoja, ja miettinyt sitä, voisiko mieleni muuttua.
Olen toki sitä mieltä, että kun transhoidot
aloitetaan, täytyy olla ehdottoman varma. Kuitenkin ehdottomaan varmuuteen sisältyy
se, että on pohdittu, jos asiat eivät menekään niin kuin on alun perin ajatellut.
Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että sukupuolenkorjauksella on myös sosiaaliset
seuraukset, joita ei aina voi etukäteen tietää.
Kehrääjä:
Toinen lääkäri taas kysyi Mikon vanhemmalta
tapaamisessa, onko Mikko ajatellut sitä, että ”hän olisi aika lyhyt mieheksi.
Oma kommentti:
Ymmärrän, että kyseinen kommentti tuntuu
karulta. Pituus kuitenkin on asia, johon ei itse voi vaikuttaa. Mielestäni on
kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että transhoitojen lopputulokseen vaikuttaa
hyvin paljon lähtökohdat, eli ulkonäkö ennen transhoitoja.
On
fakta, että osa transsukupuolista ei tule koskaan olemaan läpimeneviä, ja
heidät tunnistaa transsukupuolisiksi tai heitä pidetään syntymäsukupuolen
edustajina. Havaintoni mukaan tämä ongelma on yleisempi transnaisilla kuin
transmiehillä.
Tämän vuoksi ymmärrän, miksi jotkut puhuvat blokkerihoitojen
puolesta, ja siitä, että transhoidot voisi ylipäätään aloittaa alle
18-vuotiaana. Kuitenkin blokkerit eivät ole ongelmattomia, ja alaikäisten
transhoitoihin liittyy muitakin ongelmia, mutta en mene tähän syvällisemmin
nyt.
Mitä
tulee miesten pituuteen, niin valitettavasti yhteiskunnassamme miehen pituutta
arvostetaan paljon. Miehen pituudella on merkitystä sen suhteen, kuinka häneen
suhtaudutaan. Monet lyhyet miehet kärsivät lyhyydestään.
Transmiehet eivät yleensä ole kovin pitkiä,
vaikka toki poikkeuksia aina on. Itse olen 170 cm paikkeilla, eli olen itsekin
lyhyt, mutta en niin lyhyt, että minuun kiinnitettäisiin huomiota. Kuitenkin
naisystäväni on minua hieman pidempi, ja koska olemme sosiaalisesti heteropari,
niin muutaman kerran olen saanut kuulla, että minulla on kyllä hyvä itsetunto,
kun seurustelen itseäni pidemmän naisen kanssa.
Eräs kaverini on kertonut, kuinka hänen
sukulaisensa oli kysynyt kaverini veljeltä, miksi tämä oli jäänyt niin
lyhyeksi. Mainittakoon, ettei kaverini veli ole todellisuudessa lyhyt, mutta
verrattuna kaverini toiseen veljeen, joka on keskiverto miestä pidempi, niin
onhan ero huomattavissa. Kaverini lyhyeksi kutsuttu veli loukkaantui kyseisestä
kommentista ihan ymmärrettävästi.
En todellakaan puolusta tällaista ulkonäön
kommentointia. Olen sitä mieltä, että jos toisen ulkonäössä ei ole mitään
positiivista sanottavaa, niin parempi olla hiljaa. Tiedän kyllä, ettei
yhteiskuntamme toimi tällä tavalla, ja ihmiset saavat kuulla ilkeitäkin
kommentteja ulkonäöstään sukupuolesta riippumatta.
Kehrääjä:
Lopuksi
vuosien diagnostinen prosessi päätettiin siihen, että Mikolle kerrottiin, ettei
tämä voi saada diagnoosia, sillä hänen harrastuksensa olivat liian
”tyttömäisiä” ja koska hänellä ei ollut saman ikäisiä poikia kavereina.
Oma kommentti:
Tämä on kieltämättä ongelma transpolin
psykiatrisissa tutkimuksissa. Itse kannatan transpolin psykiatrisia
tutkimuksia, mutta ne eivät ole täydelliset, ja niitä voisikin mielestäni
kehittää.
On totta, että ihmiset odottavat transsukupuolisten ilmaisevan
sukupuoltaan muita ihmisiä stereotyyppisemmin. Usein tähän syyllistyvät myös
sellaiset ihmiset, jotka puhuvat sukupuoliroolien väljentämisen puolesta.
Toisaalta tässä pitäisi ottaa huomioon, että
sukupuoliroolit ovat nykyään väljemmät (länsimaissa ainakin) kuin aikaisemmin,
ja todellisuudessa perinteisillä sukupuoliristiriidasta kärsivillä
transsukupuolisilla itsensä ilmaisu ja mielenkiinnonkohteet ovat yhtä
moninaista kuin muillakin ihmisillä.
Itse koen, että sukupuoli on kehollinen
ominaisuus, ja mielenkiinnon kohteet ovat persoonallisuutta. Sukupuolen
kehollisen ominaisuuden vuoksi transsukupuolinen kokee sukupuolidysforiaa. Tämän
vuoksi vastustan vahvasti näkemystä, että voisi olla trans ilman dysforiaa.
Jos
olen rehellinen, niin puheet sukupuolen moninaisuuden ilosanomasta tai
käsitykset siitä, että voi olla trans ilman dysforiaa, aiheuttavat vahinkoa perinteisille
transsukupuolisille.
Koen, että nykyinen sukupuolen moninaisuuden ilosanoma
hämärtää käsitystä siitä, mitä transsukupuolisuus edes on. Trans ilman
dysforiaa-konsepti vahvistaa näkemystä, että transsukupuolisuus olisi vain
sukupuoliroolien rikkomista.
Olen toki miettinyt, ajatellaanko transpolilla,
että transsukupuolinen sopeutuisi paremmin yhteiskuntaan, mitä normatiivisemmin
hän ilmaisee itseään. Lisäksi transhoidoissa on kyse sosiaalisen ja juridisen
sukupuolen korjauksesta, sillä biologinen sukupuoli ei muutu transhoidoilla.
Kenties
transpolilla ajatellaan, että transsukupuolinen on ”uskottavampi” mitä
normatiivisemmin hän ilmaisee itseään. Toki jos olen rehellinen, niin itsekin
oudoksun sellaisia transmiehiä, jotka valittavat jatkuvasti toksisesta
maskuliinisuudesta ja kuinka he kokevat ahdistusta, kuinka ihmiset suhtautuvat
heihin eri tavalla kuin aiemmin.
En myöskään ymmärrä sellaisia transmiehiä,
jotka valittavat ”liiallisesta” karvankasvusta. Näiden tyyppien kohdalla herää
kysymys, miksi olet transmies, kun kerran miehenä oleminen on noin ahdistavaa?
Kun aikoinaan itse kävin transpolilla
aikuisten puolella, olemustani kuvailtiin maskuliiniseksi, ja kehonkieltäni
luonnehdittiin miesmäiseksi. En kuitenkaan koskaan ole ollut kiinnostunut
autojen rassaamisesta, enkä ole mikään macho. Lisäksi tuohon aikaan paras
ystäväni oli nainen.
Sairaanhoitajani joskus kysyi minulta, onko
minulla mitään huolia liittyen tutkimusjaksoon. Vastasin, että ei oikeastaan,
paitsi se, että jos en saisi diagnoosia, ja jäisin tyhjän päälle.
Sairaanhoitaja selitti sitten, millaiset seikat saattavat olla transdiagnoosin
esteenä.
Tiesin kyllä etukäteen, että akuutit
mielenterveysongelmat voivat olla esteenä diagnoosille. Tiesin myös, että jos
transkokemuksen todetaan olevan trauman seurausta, niin tämä on luonnollisesti
esteenä diagnoosille, koska tällöin tarvitaan muuta apua. Aluksi sairaanhoitaja
vastasi myös nämä samaiset syyt, jotka tiesin itse etukäteen.
Tämän lisäksi sairaanhoitaja lisäsi, että
tutkittavan ristiriitaiset puheet voivat olla merkki siitä, että potilas on
epävarma tai potilaalla ei ole realistista käsitystä itsestään tai hoidoista. Sairaanhoitaja
selitti, että joskus polilla on ollut sellaisia tapauksia, jotka ovat tyyliltään,
maneereiltaan ja mielenkiinnon kohteiltaan varsin feminiinisiä, mutta samaan
aikaan nämä ihmiset pitävät itseään todella maskuliinisina. Toisin sanoen näillä
ihmisillä ei ole ollut realistinen käsitys itsestään.
Kysyin naisystäväni mielipidettä Kehrääjän
artikkelista, ja hän vastasi näin:
”Olen sitä mieltä, että jokaiselle
kysymykselle on peruste, miksi se kysytään. Silloin pitää pystyä vastaamaan.
Jos ei pysty niitä kysymyksiä miettimään, herää epäilys, onko sitä prosessia
pohdittu alkujaankaan. Olen tyly ja vastaan, että jos ei kykene tarkastelemaan
omaa kehoaan edes pakon edessä ja kuvailemaan tuntemuksiaan, ei ole valmis
transprosessiin.
Se, että tuntemus omasta väärästä
sukupuolesta on vahva, ei vielä kerro sitä, onko valmis toteuttamaan raskaan
prosessin. Kyllä, uskon että oma vartalo on vieras, kuvottava, ahdistava jne.
Mutta en käsitä sitä, että miksi ei voi kuvata sitä, miltä se tuntuu. Uskon
siihen, että jokaiselle kysymykselle on tutkittu tausta, miksi se kysytään ja
mitä sillä halutaan selvittää.
Ymmärrän kyllä sen, että vanhemmat ovat
huolissaan. Ja silloin ei nähdä sitä, että kysymyksen asettelulla on joku
tausta. Ollaan vaan helisemässä ja kinuamassa sitä apua. Mielestä oli ihan
loogista, että tekstissäkin mainittu ”etsitään syitä, miksi ei ole trans”
-agenda on käytössä. Jos transsukupuolisuus on tila, joka vaatii hoitoa,
täytyyhän se selvittää, että hoidetaan oikeaa tilaa.
Olen sitä mieltä, ettei lapsia ja nuoria
voi kohdella samoin kuin aikuisia. Eli tiettyä hienovaraisuutta täytyy käyttää.
Mitä nuorempi, sen enemmän silkkihanskoja. MUTTA, tässä trans-asiassa
nuoriltahan koitetaan selvittää, ymmärtävätkö he transprosessin ja siihen
liittyvät haitat, eli vaaditaan realistista asennetta ja kypsyyttä ymmärtää,
että kyse on totuudesta.
Minulla
nosti kierroksia tunteisiin vetoaminen tuossa artikkelissa. Tuntui, että faktat
oli syrjäytetty ja lääkärit yritettiin näyttää huonossa valossa, eikä artikkeli
oltu oikeasti tehty tasapainossa niin sanotun vastapuolten kesken.”
Itsekin koin, että artikkeli oli luonteeltaan
varsin tunteisiin vetoava. Poimin tekstistä muutaman kohdan, ja tummennan
tunteisiin vetoavat kohdat.
-
Nykyinen Transpolien toiminta
on lasten- ja ihmisoikeuksien vastaista. Ihmettelen suuresti, miten
2000-luvun sivistysvaltiossa annetaan nuoriamme kohdella näin? Se lisää syrjäytymisen
ja itsemurhien riskiä. Suomalainen transpolisysteemi on verrattavissa kidutukseen.
-
Lisäksi Millan äitiä oli
peloteltu Millan lapsettomuudella, johon äiti oli vastannut olevansa tietoinen
asiasta, erityisesti koska valtio vaatii transihmisiltä yhä
lisääntymiskyvyttömyyttä juridisen sukupuolen korjauksen yhteydessä.
-
Toisten vanhempien mukaan
transpolin toiminta johtaa siihen, että hoitoja hankitaan epävirallisia
reittejä pitkin, jotka eivät ole yhtä turvallisia kuin viralliset. Eräs äiti
rinnasti tilanteen abortteihin, joiden kieltäminen ei ole poistanut niitä,
mutta on johtanut turvattomien käytänteiden yleistymiseen.
Oma komentti:
Ihmisoikeudet, syrjäytyminen, itsemurha,
kidutus, pakollinen viittaus transihmisten ”pakkosterilisaatioon” ja rinnastus
aborttien kieltämiseen. Kuulostaa kieltämättä dramaattiselta. Mainittakoon, että
transhoidot tekevät ihmisestä lisääntymiskyvyttömän.
Eräs kaverini kuvaili nuorten transpolien kielenkäyttöä varsin karkeaksi, ja että osan kysymyksistä olisi voinut muotoilla eri tavalla. Kaverini mielestä on kuitenkin hyvä, että nuorille ollaan realistisia transhoitojen suhteen.
Kehrääjän artikkelista mainitaan myös, kuinka
nuorten vanhemmilta on kysytty, miksi nykyään transpolille hakeutuu enemmän transpoikia
kuin transtyttöjä. Aiemmin tilanne on ollut toisin päin, eli tilastot ovat
muuttuneet. Minun oli tarkoitus käsitellä tätä aihetta tässä tekstissä, mutta palaan siihen lähitulevaisuudessa. Aihe on sen verran laaja, ja tämä teksti on
muutenkin pitkä.