Haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan tärkeys

Kun olen tutustunut transhoitoja katuvien/detrans-ihmisten tarinoihin, olen huomannut, kuinka monet heistä mainitsevat kärsineensä dissosiaatiosta. Olen sitä mieltä, ettei dissosiaation mahdollisuutta tulisi sivuuttaa, kun harkitaan transitiota. Tämän vuoksi halusin haastatella henkilöä, jolla on kokemusta dissosiaatiosta ja sukupuoliristiriidasta. Kyseinen henkilö on myös harkinnut transhoitoja, mutta ei lopulta koskaan hakeutunut niihin. 

Haastattelu alkaa tästä: 

Haastateltava:

”Minulle itselleni tässä transasiassa on tärkeää se, että ne transsukupuoliset, jotka ihan aidosti hyötyvät transhoidoista, voisivat saada niitä jatkossakin. Mutta nykyään politiikkaa ajetaan huolestuttavasti suuntaan, jossa terapiaa kaipaavia dissoilevia ihmisiä työnnetään transjunaan. Se tulee tuottamaan detrans-tapauksia lisää. Detrans-tapauksien lisääntyminen vaarantaa transsukupuolisten tarpeelliset hoidot. Seulaa ja portinvartijointia pitää tiukentaa, ei löyhentää. Dissoilevia pääsee jo hoitoihin saakka ja se on huolestuttavaa.”

Kuka olet? 

Käytän transkeskusteluissa nimeä A-DID. Olen reilu kolmekymppinen nainen ja traumaselviytyjä. Sairastan dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja oireilen siis laajan skaalan traumaoirein. 

Traumaoireiluihini sisältyy sukupuoliristiriidan kokemukset sekä sukupuolidysforia. Jälkimmäinen on helpottunut huomattavasti vuosien saatossa, ihan rehellisellä traumahoidolla sekä siedätyksellä/altistuksella. Olen kokenut nuoruudessani seksuaalista väkivaltaa, joten sukupuolestani (nainen) tuli minulle triggeri. Väkivalta kohdistui minuun naisena, joten reagoin siihen kieltämällä olevani nainen. Tämä ei ollut tietoista vaan alitajuista. Oireilin kauan ahdistuksella ulkoisia sukupuolipiirteitäni kuten rintojani ja genitaalejani kohtaan. 

En kyennyt muodostamaan tervettä suhdetta fyysisiin enkä mentaalisiin feminiinisiin piirteisiini, koska koin niiden altistavan minut hyväksikäytölle. Olen valmiiksi hieman tavallista maskuliinisemmin itseäni ilmaiseva naiseksi, mutta ahdistusoireiluni sai minut kieltämään lähes kokonaan feminiinisyyteni. Olin hyvin rikkinäinen nainen, jolle naissukupuoli alkoi edustaa traumaa. Kypsymättömänä selviytymismekanismina dissosioin ja menetin yhteyden kokemukseeni naisena.

Mitä tarkoittaa dissosiaatio ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö?

Dissosiaatio on sekä normaali, terve tapa reagoida kuormitukseen että mielen suojakeino äärimmäisissä kokemuksissa, jotka aiheuttavat yksilölle suurta psyykkistä tuskaa. Dissosiaatio on lohkomista. Toisinaan tämä lohkominen on kroonista, ja alkaa haitata ihmisen elämää, jolloin puhutaan dissosiaatiohäiriöstä. Mieli epäonnistuu integraatiossa eli kokemusten liittämisessä yhteen. Väliaikaisessa tai ei-häiriötasoisessa dissosiaatiossa tämä prosessi tapahtuu sujuvasti.

Mieli voi dissosioida tuskallisia kokemuksia tietoisuuden ulkopuolelle, jos ne uhkaavat olla yksilön käsityskyvylle liikaa. Traumaattiset kokemukset ovat usein tällaisia. Mieli siis lohkoo trauman tai osia siitä tietoisuuden ulkopuolelle, jotta yksilö voi jatkaa näennäisesti normaalia elämää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Trauma kyllä vaikuttaa edelleen henkilön elämässä, mutta ihminen itse ei välttämättä itse tiedosta näitä reaktioita trauman aiheuttamiksi. 

Ihminen voi esimerkiksi kokea itsensä tai ympäristönsä vieraaksi. Ihminen voi tuntea elävänsä kuin sumussa tai kokea vaikeaksi olla kosketuksissa tunteidensa kanssa. Ihmisellä voi olla vaikeuksia muistaa traumaattisia tapahtumia tai osia niistä. Lisää dissosiaatiosta voi lukea esimerkiksi Disso ry:n sivuilta.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö on dissosiaatiohäiriöistä vaikein. Se on usein seurausta jo lapsuudessa koetusta, jatkuvasta ja/tai vaikeasta traumatisaatiosta. Tällaisia voi olla esimerkiksi väkivaltaiset (koti)olosuhteet, koulukiusatuksi joutuminen, seksuaalinen hyväksikäyttö tai kaoottisen sekä laiminlyövän ympäristön keskellä kasvaminen. Koska lapsen selviytymismekanismit eivät ole vielä aikuisen vastaavien tasolla, saattaa lapsi turvautua dissosiaatioon selvitäkseen olosuhteissa, joita hän ei ymmärrä ja jotka ovat sietämättömät. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä mieli turvautuu äärimmäiseen mielen suojaamiseen ja lopputuloksena koko persoonallisuus lohkoutuu tavallaan omiin yksiköihinsä, jotka eivät saumattomasti toimi yhteen.

Henkilön on vaikeaa samaistua kokemuksiinsa, tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai ylipäätään edes itseensä. Radikaalein oire on nimensä mukaisesti se, että ihminen epäonnistuu yhtenäisen identiteettikokemuksen muodostamisessa ja hänellä on kokemus itsestään ikään kuin useana eri minänä, jotka eivät välttämättä ole edes tietoisia toistensa olemassaolosta. Tämä oire ei ole suinkaan ainoa, mutta se on tunnetuin. 

Kaikki identiteetit eivät välttämättä koe olevansa samaa sukupuolta kuin keho on. Itsellänikin on miesidentiteettejä, jotka aiheuttavat herkästi sukupuolihämmennystä. Omalla kohdallani nämä miesidentiteetit ovat minulle pakokeino sukupuolestani, joka edustaa minulle seksuaalisen väkivallan kokemuksia. En kärsi kuitenkaan enää sukupuolidysforiasta ja tulen aivan hyvin toimeen sen kanssa, että toisinaan oireilen miesidentiteettikokemuksin. 

On tärkeää ymmärtää, että nämä mielen prosessit ovat täysin alitajuisia, eikä henkilö tietoisesti luo mieleensä monimutkaisia selviytymismetodeja. Usein oireet ovat piilossa henkilöltä itseltäänkin, ja yksilö kokee lähinnä vain suurta hämmennystä kykenemättä hahmottamaan, mikä hämmennyksen aiheuttaa. Oikeanlaisella hoidolla voidaan oireita helpottaa ja yksilö voi oppia kypsempiä selviytymismekanismeja epäkypsän dissosiaation tilalle. Tämä vaatii usein pitkäjänteistä terapiatyöskentelyä.

Sanoit, että dissoilevia ihmisiä pääsee jo transhoitoihin saakka. Mistä tiedät tämän? Koetko, että psykiatrian alan ammattilaisten on vaikea tunnistaa dissosiaatiota? 

Olen pyörinyt traumavertaistukipiireissä jo yli 10 vuotta. Olen havainnut, että moni dissosiaatiohäiriöinen kipuilee oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tämä voi olla sekä oire dissosiaatiohäiriössä tai siitä irrallista. Joka tapauksessa olen havainnut tämän olevan melko yleistä vaikeasti traumatisoituneilla ihmisillä. Osa vertaisryhmien henkilöistä on avoimesti kertonut transpolin tutkimusjaksostaan. Moni oireilee samanaikaisesti vaikeilla dissosiaatio-oireilla, mutta silti he pääsevät etenemään transpolin hoidoissa ilman, että tarkempaa analyysia oireilun syistä olisi välttämättä kartoitettu perusteellisesti. Osa heistä on ilmaissut itsekin tyytymättömyytensä tämän kartoituksen puutteellisuuteen.

Jotkut ovat jättäneet hoitojakson itse kesken tai venyttäneet jaksoa minimiä pidempään, koska haluavat hoitaa ensin dissosiaatiohäiriönsä. Osa taas ei ole näin osannut toimia (usein he eivät ole olleet kunnolla tietoisia dissosiaatiohäiriön kaikista mahdollisista vaikutuksista). Netin kautta osa detrans-tapauksista kuvailee tilannettaan kertomalla, kuinka havahtuivat myöhemmin siihen todellisuuteen, että heidän transkokemuksensa johtuikin traumasta ja dissosiaatiosta. 

On totta, että myös traumatisoitunut ja dissosioiva henkilö voi olla transsukupuolinen, mutta on oleellisen tärkeää hoitaa ensin trauma ja dissosiaatio-oireilu, koska nämä saattavat vaikuttaa ulospäin hyvin samalta kuin transsukupuolisuus, joka taas ei nykyisen tutkimustiedon mukaan johdu traumasta. 

Mielestäni dissosiaatiota ei vieläkään kunnolla tunnisteta eikä ymmärretä ammattilaisten keskuudessa. Tietoisuus traumasta ja sen aiheuttamista reaktioista on kieltämättä lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana. Silti hoitoalalla on paljon ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa saati hoitaa dissosioivaa potilasta. Tämä on ongelma potilaan hoidon toteutumisen kannalta, koska se aikaansaa oikeanlaisen hoidon viivästymistä. Katastrofi se voi olla silloin, jos potilaan oireilu sekoitetaan johonkin toiseen tilaan, jonka hoito on pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta. Tällaista on esimerkiksi transsukupuolisille tarjottava kehollinen hoito sukupuolidysforiaan. 

Myös minut on haluttu useita kertoja ohjata transpolin tutkimusjaksolle mielenterveyspolin toimesta. Useat eri ammattilaiset ovat ehdottaneet lähetettä transtutkimuksiin, vaikka traumataustani sekä dissosiaatio-oireiluni on ollut tiedossa. Olen itse onneksi ollut tietoinen siitä, että traumareaktiot voivat muistuttaa transsukupuolisuutta, joten olen osannut ilmaista haluni hoitaa ensin traumaoireeni kuntoon. Koen, että tämä on oikea järjestys. Olisin ollut valmis jatkamaan transtutkimuksiin myöhemmin, mikäli traumahoito ei olisi saanut sukupuolidysforiaani ja hämmennystäni tasaantumaan. Nykyään ne ovat tasolla, millä ne eivät oleellisesti häiritse elämää. Jatkan edelleen traumojeni työstämistä terapiassa, mutta oireeni painottuvat nykyään muihin teemoihin kuin sukupuoleni kanssa kipuiluun. Edelleen minulla on myös mieskokemuksia, mutta invalidisoivaa dysforiaa ei enää ilmene.

Miksi et koskaan päätynyt hakeutumaan transhoitoihin, vaikka olit harkinnut niitä?

 

Olen oireillut sukupuolihämmennyksellä sekä dissosiaatiolla sekä dysforialla hyvin kauan. Kuitenkin ensisijaiset oireeni ovat aina olleet mielenterveyden ympärillä pyöriviä. Tämä osaltaan on hidastanut prosessiani hakeutua sukupuolen spesifeihin tutkimuksiin. Kuitenkin reilu 20-vuotiaana tilanteeni oli kärjistynyt hyvin voimakkaaksi. Luin noihin aikoihin paljon materiaalia myös transsukupuolisuuteen sekä muunsukupuolisuuteen liittyen. Onnekkaasti törmäsin lopulta Sametin blogiin. Sametti oli noihin aikoihin vielä miehenä elävä, mutta jakoi tietoa detrans-tapauksista. Sain silloin tietää, että kaikkien kohdalla transitio ei ole toimiva ratkaisu, vaikka oireilu näennäisesti muistuttaisi transsukupuolisuutta. Keskusteluissa Sametin blogissa ja muuallakin sain neuvoja vanhemmilta, jo aikaisemmin transitioituneilta henkilöiltä. He neuvoivat kääntämään jokaisen mahdollisen kiven, jotta voisi sopeutua syntymäkehoonsa. Vasta, jos tämä ei onnistuisi, olisi transitio todennäköisemmin oikea ratkaisu. Kuulin sanonnan: ”Jos et ole transsukupuolinen ennen sukupuolenkorjaushoitoja, olet sitä aivan varmasti niiden jälkeen.” 

Tällä tarkoitettiin nimenomaan sitä, miten on oltava varma, jottei huomaa myöhemmin olevansa detrans-hoitojen tarpeessa. Sain kannustusta hoitamaan ensin mielenterveysongelmani ja traumani (joista osasta olin tietoinen) ennen kuin tekisin keholleni mitään peruuttamatonta. Sain kannustusta, että jos löydän keinon pärjätä dysforiani kanssa ja viihtyä omassa sukupuolessani, olen se onnekas yksilö. Kaikesta tästä rohkaistuneena päätin antaa henkiselle prosessilleni kaiken mahdollisen ajan ja hoitaa ensin oman psyykkisen tilanteeni balanssiin, vaikka olikin hyvin tuskallista pärjätä hankalan sukupuolidysforian kanssa. Elättelin toiveita, että tilanteeni ratkeaa vielä ilman kehollisia hoitoja, mutta en oikeastaan uskonut niin käyvän. Sukupuoliristiriitani oli niin voimakasta, että ajattelin sen jäävän minulle, vaikka saisin mielenterveydelliset haasteeni muutoin hoidettua.

Olin väärässä. Noin 30-vuotiaana mielessäni viimein aukesi jonkinlainen umpisolmu. Olin työstänyt seksuaalisia traumojani jo pidempään. Eräänä iltana istuin kotonani kirjoituspöydän ääressä ja koin lyhyen hetken, jolloin samaistuin olevani nainen ja se tuntui hyvältä. Aiemmin olin vain tiennyt olevani nainen, mutta tuolloin koin pienen hetken samaistumista sukupuoleeni. Riemastuin tästä hämmentävästä kokemuksesta. Aloin työstää asiaa lisää. Kokemuksia alkoi tulla enemmän.

Amnesiani purkautui omaa historiaani kohtaan ja muistin elävästi, miten olin nuorena kokenut olevani tyttö. Olin unohtanut sen kokemuksen kipuillessani traumojani. Kun sain kokemuspohjaa siihen, miltä tuntuu olla nainen ja samaistuin uudelleen omaan naissukupuoleeni, ymmärsin pian, etten minä ole transsukupuolinen vaan vaikeasti traumatisoitunut. Tämän jälkeen oli helppoa keskittyä hoitamaan traumaa ratkaisuna sukupuolidysforiaan.

Miksi transsukupuolisuus on helppo sekoittaa dissosiaatioon/dissosiatiiviseen identtiteettihäiriöön? 

Trauma saattaa oireilla voimakkaalla kieltämisellä sekä välttämisreaktiolla kaikesta traumasta muistuttavaa kohtaan. Tämä on dissosiaatiota (myös PTSD on dissosiatiivista). Traumasta muistuttava asia voi olla myös oma keho tai kuten itselleni kävi; kehon sukupuolipiirteet sekä sukupuolityypilliset psyykkiset ominaisuudet. 

Selitän traumareaktiota hieman keksityllä esimerkillä:

Nainen kävelee pimeällä kadulla ja ohittaa punaisen auton parkkipaikalla. Auton takaa kävelee esiin mies, joka veitsellä uhaten ryöstää naisen arvotavarat.

• Nainen koki trauman, jossa hänen perusturvallisuutensa oli uhattuna. Hän pelkäsi terveytensä puolesta, kun häntä uhattiin veitsellä. Uhkaaja oli mies, eli lähtökohtaisesti häntä vahvempi. Nainen olisi voinut joutua myös pahoinpidellyksi, jopa raiskatuksi. 

• Nainen ei halua enää kokea vastaavaa tilannetta eikä kauhua uudelleen. Hänen mielensä on kuitenkin liittänyt pelon muutamaan triggeriin. Näitä voivat tässä tapauksessa olla mm. naisen päällä olleet vaatteet, parkkipaikat, illalla käveleminen, punaiset autot, miehet, miehen päällä olleet vaatteet, veitset, yksin oleminen, ulkona oleminen, naisen piirteet joiden vuoksi hän kuvittelee joutuneensa tilanteeseen, miehen piirteet joiden vuoksi nainen kuvittelee miehen olevan vahvempi. 

• Nainen alkaa vältellä noiden asioiden kohtaamista, koska ne muistuttavat häntä traumasta. Hän ei halua muistaa sitä kauheaa vaaran tunnetta, joten hän ei halua joutua tekemisiin asioiden kanssa, jotka triggeröivät traumatunteet elävästi mieleen.

Tämä sama reaktio voi tapahtua sukupuolipiirteitä kohtaan. Silloin henkilö pyrkii kuumeisesti välttämään muistuttajia sukupuolestaan, jonka hän on yhdistänyt alitajuisesti traumaan. Sukupuoli ahdistaa häntä, koska se muistuttaa häntä jostain minkä hän haluaa unohtaa. Tuloksena voi olla sukupuolidysforia, joka voi olla esimerkiksi mentaalinen, sosiaalinen ja/tai fyysinen. Henkilö voi pyrkiä kieltämään oman sukupuolensa, jolloin hän voi pyrkiä samaistumaan vastakkaiseen sukupuoleen tai vastaavasti hän voi kokea olevansa ”jotain muuta”. 

Huomautan jälleen, että kaikki tämä tapahtuu täysin alitajuisesti. Joskus kyseessä on myös pidemmän ajan prosessi, jossa kokemus ikään kuin ajan kanssa kärjistyy ja vaikeutuu. Henkilö ei välttämättä ole tietoinen siitä, että olisi kokenut trauman ja oireilisi traumaa. Hän huomaa kyllä oireilevansa jotakin, muttei kykene jäsentelemään, mitä hän tarkalleen ottaen oireilee.

Traumaoireilu sisältää usein itsensä kokemisen vieraaksi. Voi olla epämääräistä ahdistusta ja pahaa oloa. Voi olla ulkopuolisuuden kokemusta ja ettei kukaan voi ymmärtää. Voi olla vaikeuksia ymmärtää itsekään, mistä on kyse. Voi kokea vieraantuneisuutta tunteistaan, kehostaan, itsestään. Peilikuva voi tuntua jonkun toisen peilikuvalta. Tämä kaikki on dissosiaatiota.

Kuvauksissa transsukupuolisuuden kokemuksissa sekä vaikeassa trauma- ja dissosiaatio-oireilussa on usein paljon samaa. Joskus eroja ei voi äkkiseltään havaita lainkaan, sillä kuvaukset väärässä kehossa elämisestä ovat niin samankaltaisia ja kokemukset identiteetistä, joka ei vastaa ulkoista olemusta saattavat olla keskenään hyvin samankaltaisia.

Tässä on lista varomerkeistä, jotka aiemmin mainitsit olevan todennäköisiä piirteitä siitä, että transkokemus voi olla seurausta dissosiaatiosta. Anna mainituista piirteistä esimerkkejä, millä tavalla olet huomannut mainitsemisia piirteitä itselläsi tai muilla ihmisillä? 

• Traumatausta, joka on tiedossa. Etenkin seksuaalinen ja/tai hoitamaton

- Traumatisoitunut voi olla transsukupuolinen, mutta luotettavan erotusdiagnoosin aikaansaaminen vaatii trauman hoitamisen ensin. Trauma voi oireilla sukupuoliristiriidalla ja sukupuolidysforialla. Etenkin seksuaaliset traumat oireilevat usein näin. Kukaan tuskin haluaa ensin traumatisoitua, sen jälkeen käydä läpi transhoitoja ilman perusteellista erotusdiagnostiikkaa ja myöhemmin traumatisoitua uudelleen ymmärtäessään, ettei ollut transsukupuolinen alun perinkään.

• Jonkinlaisen kriisin jälkeen ulostulo, että on trans/muusu, varsinkin jos ilmaisee, ettei vain aiemmin ole tajunnut asiaa. (Sisältäen merkit, joissa aiemmin on ilmaissut itseään tyypillisen sukupuolen edustajan tavoin, mutta tämä radikaalisti muuttuu)

- Voimakas irtaantuminen aiemmasta sukupuolestaan ja ulostulo uudessa sukupuolessa on havaintojeni mukaan usein kytköksissä traumaan. Olen huomannut usein ihmisten tulevan ulos sukupuolikokemuksensa kanssa nimenomaan trauman jälkeen. Myös itselläni traumalinkki oli hyvin vahva. Trauman jälkeen lakkasin ilmaisemasta itseäni naistyypillisesti, vaikka aiemmin olin näin vielä tehnyt. Tämän muutoksen voi minussa havaita jo pelkästään valokuvia katsomalla.

• Kieltäytyminen myöntämästä, että biologinen ulottuvuus ei lakkaa olemasta, vaikka identiteettikokemus olisi mitä tahansa ja vaikka fyysisiä hoitoja kävisi läpi (ja ptsd-tyyppiset ylireaktiot, jos tästä asiasta joku mainitsee).

- Olen havainnut, että usein ne henkilöt, jotka ovat prosessoineet kauan omaa sukupuoliristiriitaansa sekä sen eri ulottuvuuksia ja ovat tehneet sen perusteellisesti, suhtautuvat rauhallisesti siihen, että biologiaa ei voi täysin hoidoilla muuttaa. He ovat hyväksyneet tämän eikä se ole kielletty puheenaihe. He selvittäneet suhteensa sekä naisiin että miehiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. He ymmärtävät realiteetit ja ovat niiden kanssa sujut. Vastaavasti henkilöt, jotka eivät ole näin tehneet, eivät kykene hyväksymään, ettei biologiaa voi täysin muovailla uudelleen edes fyysisiä hoitoja läpikäymällä. He eivät ole selvittäneet välejään miehiin, naisiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Heille sukupuoli on hyvin tunnelatautunut asia. Heille on sietämätöntä käydä läpi realiteetteja. On vielä avonaisia haavoja, joihin koskeminen on tuskallisen sietämätöntä. He reagoivat tunteella, jopa PTSD-tasoisesti, jos joku osuu heidän kipupisteisiinsä. Pidän tätä red flagina. Jos on käsittelemättömiä teemoja sukupuoliasioissa, on suuri riski, että on käsittelemättömiä umpisolmuja, joiden aukaiseminen olisi järkevää ennen etenemistä hoitoihin. Joskus transhoitoja ei tarvita, kun käsitellään ensin psyykkiset kipupisteet. Jos tarvitaan, ollaan silti varmemmalla pohjalla, kun on ensin käsitelty haavoja.

• Kaikki ptsd-oireet, persoonallisuushäiriöt ja päihdeongelmat, koska hyvin usein nämä kaikki linkittyvät traumataustaan, joka taas linkittyy dissosiaatioon. 

-Usein persoonallisuushäiriöiden kehityksessä oleellisessa osassa on trauma. Persoonallisuushäiriöinen toki voi olla transsukupuolinen, mutta suosittelen olemaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikassa, jos persoonallisuushäiriö jo on. Jälkimmäisen olisi oltava ainakin hyvässä hoitotasapainossa ennen kuin kehoon tehdään pysyviä muutoksia. Perustelen tätä potilasturvallisuudella.

-PTSD:tä ei voi olla ilman traumaa. Siksi PTSD olisi hyvä hoitaa ensin pois ja vasta sitten pohtia muita asioita, mitkä saattavat elämässä aiheuttaa oireilua. PTSD on traumahäiriö ja se aiheuttaa usein tunnepitoista reaktiota traumasta muistuttaviin triggereihin. Triggeri aiheuttaa tunnekokemuksen, missä tavallaan eletään uudelleen alkuperäistä traumaa. Tämä hankaloittaa oleellisesti rationaalista ajattelua. Puhun kokemuksesta. Traumareaktiot kapeuttavat ajattelua. Se on yksi oireista. 

-Päihdeongelmilla on usein linkki traumaan. On hämmästyttävää, miten moni addiktio juontaa juurensa välttelyyn ja torjuntaan. Toisinaan tämänkin takana on trauma, usein vähintäänkin käsittelemättömiä tunteita. Jos henkilöllä on päihdeongelma, hän usein pakenee jotakin. Mitä?

• Kaikenlaiset depersonalisaatio/derealisaatio-kokemusten kuvaamiset, joissa ilmaistaan esim. "Kuin eläisin sumussa, kuin katsoisin kaikkea lasin takaa, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin maailma ei olisi todellinen, kuin en olisi todellinen, kuin kaikki olisi unta" tms. 

-Nämä ovat dissosiaatio-oireita. On mahdollista kärsiä dissosiaatio-oireista esimerkiksi väsyneenä tai kovan stressin alaisena ilman, että se on häiriö. Jos kokemus on kuitenkin jatkuvaa, se ei ole enää normaalia dissosiaatiota vaan sen syy täytyy selvittää. Useisiin mielenterveyden häiriöihin kuuluu dissosiaatio-oireilu, ja mielenterveyshäiriöt on hyvä olla selvillä ennen kuin lähdetään peruuttamattomiin hoitoihin. Tämä on potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Henkilön on oltava riittävässä tasapainossa ja jos jokin häiriö saattaa heikentää henkilön kykyä arvioida omaa tilannettaan realistisesti, tämä häiriö täytyy ensin hoitaa. En sano tätä pahalla, olen itsekin mielenterveysongelmainen eikä se tee minusta tyhmää. Se tekee minusta kuitenkin tietyllä tavalla alttiin tehdä hätiköityjä päätöksiä, ellen ole hyvässä hoitobalanssissa.

• Mustavalkoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin. Etenkin näen hälyttävänä, jos suhde omaan biologiseen sukupuoleen on hyvin vinoutunut samaan aikaan kuin vastakkaisen sukupuolen edustajat nostetaan jalustalle. Ymmärrän henkilökohtaisia kipuiluja varsin hyvin. Kuitenkin jos oma dysforia ja ristiriita sumentaa ajattelun tasolla, jossa "huonoja" ominaisuuksia yleistetään omaan biologiseen sukupuoleen ja "hyviä" taas vastakkaiseen, voi se olla merkki, että taustalla on muutakin kuin oma ristiriitakokemus. 

-Tein itse juuri näin hyvin kauan. Liitin mielessäni naiseuden ja feminiinisyyden heikkouteen. Miesten koin olevan vuorotellen joko aggressiivisia tai vahvoja. Halveksin herkkyyttä kaikissa sukupuolissa, mutta tein sen salaa. Koin omat feminiiniset piirteeni asiaksi, jotka tekivät minusta potentiaalisen uhrin kaikenlaiselle hyväksikäytölle. Minulta puuttui vahvan naisen malli. En ollut prosessoinut feminiinisyyden hyviä puolia. Olin oikeastaan misogyyninen, mutten ymmärtänyt olevani, koska tämä ilmeni pikemminkin niin, että näin naiset avuttomina ja suojeltavina olentoina. Niinpä kohtelin naisia hyvin lempeästi. En ymmärtänyt, että feminiinisyydessä on paljon voimaa. Kun korjasin käsitykseni kuntoon, aloin hahmottaa oman herkkyyteni olevan voimavara. Ymmärsin olevani yhdistelmä maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä ilman, että tällä oli mitään tekemistä sukupuolikokemukseni kanssa. Aloin arvostaa myös miehissä heidän herkempiä puoliaan. Aloin ymmärtää, että maskuliinisuus ja feminiinisyys täydentävät toisiaan. Tämä itsessään ei vielä korjannut pelkoani omaa naiskokemustani kohtaan, mutta oli tärkeää, että korjasin suhtautumiseni naiseuteen sekä mieheyteen ja jokaisen uniikkiin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden yhdistelmään. Aloin nähdä tämän kaiken rikkautena.

• Itsensä rajoittaminen ja typistäminen minkään sukupuolen stereotyyppisiin muotteihin. Tarkoitan tällä sitä, että jos on ennen rakastanut vaikkapa pitsinnypläystä ja yhtäkkiä ei transina tai muusuna voi enää nypläillä vaan on pakko alkaa rassata autoja juoden Karjalaa, vaikka kiinnostusta on nolla, jotakin on pielessä. Sukupuoli on laajennettu merkitsemään enemmän, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja sen annetaan rajoittaa ja ohjata oman itsensä ilmaisua. Kysymys kuuluu: miksi?

- Myös tämän kanssa minulla oli hankaluuksia ennen kuin korjasin näkemykseni siitä, kuinka voi olla mies tai nainen myös stereotypioiden ulkopuolelta. Osa harrastuksistani oli säilynyt koko identiteettikriisini ajan. Olen esimerkiksi aina kirjoittanut runoja, vaikka koin tämän yhdessä vaiheessa kiusalliseksi piirteeksi itsessäni. Pidin myös esimerkiksi leipomisesta ja hoivaviettini on aina ollut vahva. Kompensoin näitä kiusallisiksi kokemiani piirteitäni paneutumalla erityisellä innolla urheiluun, rakenteluun, ampumaharrastukseen sekä muuhun maskuliinisemmaksi kokemaani. Kun etenin henkisissä prosesseissani, palautin vaiheittain loputkin kiinnostuksenkohteeni elämääni. Aloin harrastaa käsitöitä enemmän. Muistin pitäväni tanssista erityisen paljon. Ei miestyypilliseksi mielletyt harrastukset ole minulta minnekään kadonneet. Suunnittelen nytkin kalareissua ja edelleen kamppailulajit kiinnostavat minua. Ne eivät vain enää millään tavoin määritä sitä, mitä sukupuolta olen. Suhteeni on siis nykyään balanssissa ja koen, että tämä on se terve tapa.

...........................................................

Haastattelu jatkuu:

Sanoin aiemmin huomanneeni, kuinka dissosiaatio on varsin yleinen piirre detrans-ihmisten kokemuksissa. Olen myös huomannut, kuinka monet tällaiset ihmiset ovat kertoneet, että siinä vaiheessa, kun heidän dissosiaatio alkoi hälventyä, he kokivat transsukupuolisena elämisen valheellisena. Aiemmin minä sekä monet tuttuni olemme ajatelleet, että näillä detrans-ihmisillä on ollut epärealistiset käsitykset transitiosta, mikä olisi syy valehtelun tunteeseen. Toisaalta jälkikäteen olen käynyt miettimään, että kun näiden ihmisten transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa, niin tavallaan olisi luonnollista, että dissosiaation hälvetessä transsukupuolisena eläminen tuntuu valheelliselta. Olenko mielestäsi oikeilla jäljillä?

Uskon itse, että detrans-ihmisillä on saattanut olla aivan realistinen kuva siitä, mitä transitiolla voisi olla tarjottavana. He ovat epäonnistuneet siinä, että olisivat tunnistaneet kuuluvansa toiseen potilasryhmään ja kaipaavansa aivan erilaista hoitoa ongelmiinsa. Tässä hoitotahon merkitys korostuu, sillä on kohtuutonta odottaa, että perustallaajan täytyisi ymmärtää mutkikkaita teorioita sekä psyykkisestä oireilusta että transsukupuolisuuden erotusdiagnostiikasta. 

Uskon, että detrans-ihmiset ovat kyenneet käsittelemään traumaansa siinä vaiheessa, kun ovat saaneet etäisyyttä sukupuolensa triggeriin. He ovat saaneet ikään kuin turvalliset olosuhteet, jolloin heidän mielensä on ollutkin valmis kohtaamaan haudattuja traumoja. Uskon, että joskus valheellinen kokemus juontaa juurensa siitä, että he eivät ole kokonaisia itsejään, koska eivät ole käsitelleet historiaansa. He tietävät alitajuisesti, että jotain on pielessä ja elämä tuntuu tämän takia edelleen valheelliselta. Voin vain arvailla, miten raskasta on, kun sekä ymmärrys omasta traumasta että oman transition virheellisyys alkaa pyrkiä tietoisuuteen. Uskon, että tässä kohtaa mieli lyö helposti lukkoon, ja asian kohtaaminen on hidas ja tuskallinen prosessi. Koen voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka ovat tällaisesta tilanteesta itsensä löytäneet.

Transaktivistit ja toisaalta myös monet transsukupuoliset helposti ajattelevat, että transhoitojen katuminen ja detransitio on ihmisen omalla vastuulla. Asenne on helposti ”no mitäs läksit!” Itse ajattelen, ettei nykyisessä tilanteessa asia ole lainkaan noin yksinkertainen, vaikka toki aikuisella täysivaltaisella ihmisellä on jonkinlainen oma vastuu. Valitettavasti nykyinen transaktivismi luo transitiosta helposti epärealistisia käsityksiä, ja ihmisten kynnys hakeutua transitioon on aiempaa pienempi. Lisäksi transihmisten vertaistukiryhmät ovat varsin ongelmallisia; transpolilla kehotetaan valehtelemaan ja ihmisiä kannustetaan hankkimaan hormoneita pimeästi. Transpolit ovat ruuhkautuneet ja transaktivistit painostavat transpoleja. Mielestäni näitä seikkoja ei voi väheksyä siinä, kun pohdimme, kuka on detrans-ihmisistä vastuussa. Mitä ajattelet tästä, kun pohdimme detrans-ihmisiä, joiden transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa? Kuinka paljon tällaisilla ihmisillä oma vastuu vaikuttaa verrattuna muihin tekijöihin, jotka aiemmin mainitsin? 

Koen, että erotusdiagnostiikka ei voi olla ainoastaan potilaan itsensä vastuulla. Potilaan vastuulla on puhua totta. Tämäkin on jossain määrin ongelmallista trauman ja dissosiaation kohdalla, sillä trauman luonne on piiloutuva. Dissosiaatio mielen suojamekanismina toimii siten, että trauma pysyy piilossa yksilöltä itseltään. On siis kohtuutonta odottaa, että ihminen, joka ei sisäistä olevansa traumatisoitunut, osaisi kertoa olevansa traumaansa oireileva. Traumapotilaiden tunnistamisen vastuu on siis hoitotaholla. 

Huolestuttavaa on ilmiö, missä vertaistuen ja auttamisen nimissä kannustetaan valehtelemaan transpolilla. Tämä luo tilanteen, missä hoitotahojen ei ole mahdollista arvioida potilasta ja tehdä erotusdiagnostiikkaa luotettavasti. He arvioivat annettua valheellista kuvaa ja tekevät erotusdiagnostiikkaa tälle valheelliselle kuvalle. On sanomattakin selvää, että tämä tulee lisäämään detrans-tapauksia. Vastuu tietoisesta valehtelusta on potilaalla itsellään. On mahdotonta auttaa, jos ei halua apua. -> Jos ei halua olla turvassa hoitovirheiltä, ei mikään ennaltaehkäisevä toimi hoitotahoilta ole riittävää.

Jos ihminen on joskus kärsinyt dissosiaatiosta tai hänellä on diagnosoitu dissosiatiivinen identiteettihäiriö, pitäisikö tämän mielestäsi olla loppuelämän este transitiolle vai pitääkö arvioida tapauskohtaisesti? 

Mielestäni diagnoosien ei pitäisi olla loppuelämää rajoittavia. Dissosiaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö ovat molemmat hoidettavissa olevia. Hyvällä hoidolla voidaan tilanne saada yksilöllä siihen pisteeseen, että on mahdollista tehdä luotettava erotusdiagnostiikka. Tiedän itse yhden tapauksen, jossa dissosiaatiohäiriö hoidettiin kuntoon pitkällä terapialla ja sen jälkeen henkilö transitioitui eikä viimeisten tietojeni mukaan ole tätä katunut. Näitä tilanteita tulisi siis arvioida tapauskohtaisesti. Mikään sairaus tai vamma ei yksinään voi olla este transitiolle (ellei kyse ole somaattisesti hoidot estävästä vaivasta), mutta saattaa vaatia erityistä huolellisuutta erotusdiagnostiikan kannalta ja malttia hoitaa asioita tietyssä järjestyksessä. 

Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille? Entä transpoleille?

Te transaktivistit vaikuttatte uskovan olevan oikealla asialla, mutta toivoisin teidän pysähtyvän miettimään hintaa, millä ajatte tärkeäksi kokemaanne asiaa. Ei ole oikein ajaa yhden vähemmistöryhmän asiaa niin, että heittää muita haavoittuvassa asemassa olevia junan alle. En myöskään voi hyväksyä sitä, miten eri tavalla ajattelevat transsukupuoliset ollaan valmiita vaientamaan, vaikka muka ajetaan heidänkin asiaansa. Myös detransitioituneet ihmiset tulisi ottaa huomioon. On ristiriitaista ensin huutaa marginaalisen vähemmistön oikeuksia, mutta kuitata detrans-tapauksien ”olevan niin pieni vähemmistö, ettei heillä ole aidosti merkitystä." 

Homot, lesbot ja biseksuaalit eivät ole sivuutettavissa hekään. Seta on tehnyt virheen, kun on alkanut ajaa ensisijaisesti sukupuolivähemmistöjen asiaa. Autisminkirjolla olevat ovat myös suuressa riskissä tehdä transhoitojen suhteen hätiköityjä päätöksiä, jotka eivät perustu riittävään tietoon (autisminkirjolaiset ovat yksi potilasryhmä, missä sukupuoliristiriidan kokemukset korostuvat vrt. muu väestö). Ja traumatisoituneet… Ihanko oikeasti olette valmiita uhraamaan myös traumatisoituneet? Entäpä alaikäiset ja heidän kohdallaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikka sekä turvallisten, tutkittujen hoitomuotojen tarjoaminen? Herää väkisinkin kysymys, että onko mikään teille pyhää ja kenenkään turvallisuudella aidosti väliä?

Transpolille sellaisia terveisiä, että seulaa hoitoihin pääsyyn tulee tiukentaa eikä höllentää. Erotusdiagnostiikkaan enemmän resursseja. Päästäkää detrans-ihmiset kokemusasiantuntijoina puhumaan ja kouluttamaan. He osaavat kertoa, miten voidaan tunnistaa henkilöt, joiden ei kuuluisi päästä transitioon saakka vaan karsiutua pois tutkimusjakson aikana! Älkää taipuko transaktivistien paineen alla. Meillä on Suomessa ollut edistyksellisen hyvä ja toimiva hoitosysteemi. Annetaan sen toimia jatkossakin.