Haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan tärkeys

Kun olen tutustunut transhoitoja katuvien/detrans-ihmisten tarinoihin, olen huomannut, kuinka monet heistä mainitsevat kärsineensä dissosiaatiosta. Olen sitä mieltä, ettei dissosiaation mahdollisuutta tulisi sivuuttaa, kun harkitaan transitiota. Tämän vuoksi halusin haastatella henkilöä, jolla on kokemusta dissosiaatiosta ja sukupuoliristiriidasta. Kyseinen henkilö on myös harkinnut transhoitoja, mutta ei lopulta koskaan hakeutunut niihin. 

Haastattelu alkaa tästä: 

Haastateltava:

”Minulle itselleni tässä transasiassa on tärkeää se, että ne transsukupuoliset, jotka ihan aidosti hyötyvät transhoidoista, voisivat saada niitä jatkossakin. Mutta nykyään politiikkaa ajetaan huolestuttavasti suuntaan, jossa terapiaa kaipaavia dissoilevia ihmisiä työnnetään transjunaan. Se tulee tuottamaan detrans-tapauksia lisää. Detrans-tapauksien lisääntyminen vaarantaa transsukupuolisten tarpeelliset hoidot. Seulaa ja portinvartijointia pitää tiukentaa, ei löyhentää. Dissoilevia pääsee jo hoitoihin saakka ja se on huolestuttavaa.”

Kuka olet? 

Käytän transkeskusteluissa nimeä A-DID. Olen reilu kolmekymppinen nainen ja traumaselviytyjä. Sairastan dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja oireilen siis laajan skaalan traumaoirein. 

Traumaoireiluihini sisältyy sukupuoliristiriidan kokemukset sekä sukupuolidysforia. Jälkimmäinen on helpottunut huomattavasti vuosien saatossa, ihan rehellisellä traumahoidolla sekä siedätyksellä/altistuksella. Olen kokenut nuoruudessani seksuaalista väkivaltaa, joten sukupuolestani (nainen) tuli minulle triggeri. Väkivalta kohdistui minuun naisena, joten reagoin siihen kieltämällä olevani nainen. Tämä ei ollut tietoista vaan alitajuista. Oireilin kauan ahdistuksella ulkoisia sukupuolipiirteitäni kuten rintojani ja genitaalejani kohtaan. 

En kyennyt muodostamaan tervettä suhdetta fyysisiin enkä mentaalisiin feminiinisiin piirteisiini, koska koin niiden altistavan minut hyväksikäytölle. Olen valmiiksi hieman tavallista maskuliinisemmin itseäni ilmaiseva naiseksi, mutta ahdistusoireiluni sai minut kieltämään lähes kokonaan feminiinisyyteni. Olin hyvin rikkinäinen nainen, jolle naissukupuoli alkoi edustaa traumaa. Kypsymättömänä selviytymismekanismina dissosioin ja menetin yhteyden kokemukseeni naisena.

Mitä tarkoittaa dissosiaatio ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö?

Dissosiaatio on sekä normaali, terve tapa reagoida kuormitukseen että mielen suojakeino äärimmäisissä kokemuksissa, jotka aiheuttavat yksilölle suurta psyykkistä tuskaa. Dissosiaatio on lohkomista. Toisinaan tämä lohkominen on kroonista, ja alkaa haitata ihmisen elämää, jolloin puhutaan dissosiaatiohäiriöstä. Mieli epäonnistuu integraatiossa eli kokemusten liittämisessä yhteen. Väliaikaisessa tai ei-häiriötasoisessa dissosiaatiossa tämä prosessi tapahtuu sujuvasti.

Mieli voi dissosioida tuskallisia kokemuksia tietoisuuden ulkopuolelle, jos ne uhkaavat olla yksilön käsityskyvylle liikaa. Traumaattiset kokemukset ovat usein tällaisia. Mieli siis lohkoo trauman tai osia siitä tietoisuuden ulkopuolelle, jotta yksilö voi jatkaa näennäisesti normaalia elämää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Trauma kyllä vaikuttaa edelleen henkilön elämässä, mutta ihminen itse ei välttämättä itse tiedosta näitä reaktioita trauman aiheuttamiksi. 

Ihminen voi esimerkiksi kokea itsensä tai ympäristönsä vieraaksi. Ihminen voi tuntea elävänsä kuin sumussa tai kokea vaikeaksi olla kosketuksissa tunteidensa kanssa. Ihmisellä voi olla vaikeuksia muistaa traumaattisia tapahtumia tai osia niistä. Lisää dissosiaatiosta voi lukea esimerkiksi Disso ry:n sivuilta.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö on dissosiaatiohäiriöistä vaikein. Se on usein seurausta jo lapsuudessa koetusta, jatkuvasta ja/tai vaikeasta traumatisaatiosta. Tällaisia voi olla esimerkiksi väkivaltaiset (koti)olosuhteet, koulukiusatuksi joutuminen, seksuaalinen hyväksikäyttö tai kaoottisen sekä laiminlyövän ympäristön keskellä kasvaminen. Koska lapsen selviytymismekanismit eivät ole vielä aikuisen vastaavien tasolla, saattaa lapsi turvautua dissosiaatioon selvitäkseen olosuhteissa, joita hän ei ymmärrä ja jotka ovat sietämättömät. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä mieli turvautuu äärimmäiseen mielen suojaamiseen ja lopputuloksena koko persoonallisuus lohkoutuu tavallaan omiin yksiköihinsä, jotka eivät saumattomasti toimi yhteen.

Henkilön on vaikeaa samaistua kokemuksiinsa, tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai ylipäätään edes itseensä. Radikaalein oire on nimensä mukaisesti se, että ihminen epäonnistuu yhtenäisen identiteettikokemuksen muodostamisessa ja hänellä on kokemus itsestään ikään kuin useana eri minänä, jotka eivät välttämättä ole edes tietoisia toistensa olemassaolosta. Tämä oire ei ole suinkaan ainoa, mutta se on tunnetuin. 

Kaikki identiteetit eivät välttämättä koe olevansa samaa sukupuolta kuin keho on. Itsellänikin on miesidentiteettejä, jotka aiheuttavat herkästi sukupuolihämmennystä. Omalla kohdallani nämä miesidentiteetit ovat minulle pakokeino sukupuolestani, joka edustaa minulle seksuaalisen väkivallan kokemuksia. En kärsi kuitenkaan enää sukupuolidysforiasta ja tulen aivan hyvin toimeen sen kanssa, että toisinaan oireilen miesidentiteettikokemuksin. 

On tärkeää ymmärtää, että nämä mielen prosessit ovat täysin alitajuisia, eikä henkilö tietoisesti luo mieleensä monimutkaisia selviytymismetodeja. Usein oireet ovat piilossa henkilöltä itseltäänkin, ja yksilö kokee lähinnä vain suurta hämmennystä kykenemättä hahmottamaan, mikä hämmennyksen aiheuttaa. Oikeanlaisella hoidolla voidaan oireita helpottaa ja yksilö voi oppia kypsempiä selviytymismekanismeja epäkypsän dissosiaation tilalle. Tämä vaatii usein pitkäjänteistä terapiatyöskentelyä.

Sanoit, että dissoilevia ihmisiä pääsee jo transhoitoihin saakka. Mistä tiedät tämän? Koetko, että psykiatrian alan ammattilaisten on vaikea tunnistaa dissosiaatiota? 

Olen pyörinyt traumavertaistukipiireissä jo yli 10 vuotta. Olen havainnut, että moni dissosiaatiohäiriöinen kipuilee oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tämä voi olla sekä oire dissosiaatiohäiriössä tai siitä irrallista. Joka tapauksessa olen havainnut tämän olevan melko yleistä vaikeasti traumatisoituneilla ihmisillä. Osa vertaisryhmien henkilöistä on avoimesti kertonut transpolin tutkimusjaksostaan. Moni oireilee samanaikaisesti vaikeilla dissosiaatio-oireilla, mutta silti he pääsevät etenemään transpolin hoidoissa ilman, että tarkempaa analyysia oireilun syistä olisi välttämättä kartoitettu perusteellisesti. Osa heistä on ilmaissut itsekin tyytymättömyytensä tämän kartoituksen puutteellisuuteen.

Jotkut ovat jättäneet hoitojakson itse kesken tai venyttäneet jaksoa minimiä pidempään, koska haluavat hoitaa ensin dissosiaatiohäiriönsä. Osa taas ei ole näin osannut toimia (usein he eivät ole olleet kunnolla tietoisia dissosiaatiohäiriön kaikista mahdollisista vaikutuksista). Netin kautta osa detrans-tapauksista kuvailee tilannettaan kertomalla, kuinka havahtuivat myöhemmin siihen todellisuuteen, että heidän transkokemuksensa johtuikin traumasta ja dissosiaatiosta. 

On totta, että myös traumatisoitunut ja dissosioiva henkilö voi olla transsukupuolinen, mutta on oleellisen tärkeää hoitaa ensin trauma ja dissosiaatio-oireilu, koska nämä saattavat vaikuttaa ulospäin hyvin samalta kuin transsukupuolisuus, joka taas ei nykyisen tutkimustiedon mukaan johdu traumasta. 

Mielestäni dissosiaatiota ei vieläkään kunnolla tunnisteta eikä ymmärretä ammattilaisten keskuudessa. Tietoisuus traumasta ja sen aiheuttamista reaktioista on kieltämättä lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana. Silti hoitoalalla on paljon ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa saati hoitaa dissosioivaa potilasta. Tämä on ongelma potilaan hoidon toteutumisen kannalta, koska se aikaansaa oikeanlaisen hoidon viivästymistä. Katastrofi se voi olla silloin, jos potilaan oireilu sekoitetaan johonkin toiseen tilaan, jonka hoito on pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta. Tällaista on esimerkiksi transsukupuolisille tarjottava kehollinen hoito sukupuolidysforiaan. 

Myös minut on haluttu useita kertoja ohjata transpolin tutkimusjaksolle mielenterveyspolin toimesta. Useat eri ammattilaiset ovat ehdottaneet lähetettä transtutkimuksiin, vaikka traumataustani sekä dissosiaatio-oireiluni on ollut tiedossa. Olen itse onneksi ollut tietoinen siitä, että traumareaktiot voivat muistuttaa transsukupuolisuutta, joten olen osannut ilmaista haluni hoitaa ensin traumaoireeni kuntoon. Koen, että tämä on oikea järjestys. Olisin ollut valmis jatkamaan transtutkimuksiin myöhemmin, mikäli traumahoito ei olisi saanut sukupuolidysforiaani ja hämmennystäni tasaantumaan. Nykyään ne ovat tasolla, millä ne eivät oleellisesti häiritse elämää. Jatkan edelleen traumojeni työstämistä terapiassa, mutta oireeni painottuvat nykyään muihin teemoihin kuin sukupuoleni kanssa kipuiluun. Edelleen minulla on myös mieskokemuksia, mutta invalidisoivaa dysforiaa ei enää ilmene.

Miksi et koskaan päätynyt hakeutumaan transhoitoihin, vaikka olit harkinnut niitä?

 

Olen oireillut sukupuolihämmennyksellä sekä dissosiaatiolla sekä dysforialla hyvin kauan. Kuitenkin ensisijaiset oireeni ovat aina olleet mielenterveyden ympärillä pyöriviä. Tämä osaltaan on hidastanut prosessiani hakeutua sukupuolen spesifeihin tutkimuksiin. Kuitenkin reilu 20-vuotiaana tilanteeni oli kärjistynyt hyvin voimakkaaksi. Luin noihin aikoihin paljon materiaalia myös transsukupuolisuuteen sekä muunsukupuolisuuteen liittyen. Onnekkaasti törmäsin lopulta Sametin blogiin. Sametti oli noihin aikoihin vielä miehenä elävä, mutta jakoi tietoa detrans-tapauksista. Sain silloin tietää, että kaikkien kohdalla transitio ei ole toimiva ratkaisu, vaikka oireilu näennäisesti muistuttaisi transsukupuolisuutta. Keskusteluissa Sametin blogissa ja muuallakin sain neuvoja vanhemmilta, jo aikaisemmin transitioituneilta henkilöiltä. He neuvoivat kääntämään jokaisen mahdollisen kiven, jotta voisi sopeutua syntymäkehoonsa. Vasta, jos tämä ei onnistuisi, olisi transitio todennäköisemmin oikea ratkaisu. Kuulin sanonnan: ”Jos et ole transsukupuolinen ennen sukupuolenkorjaushoitoja, olet sitä aivan varmasti niiden jälkeen.” 

Tällä tarkoitettiin nimenomaan sitä, miten on oltava varma, jottei huomaa myöhemmin olevansa detrans-hoitojen tarpeessa. Sain kannustusta hoitamaan ensin mielenterveysongelmani ja traumani (joista osasta olin tietoinen) ennen kuin tekisin keholleni mitään peruuttamatonta. Sain kannustusta, että jos löydän keinon pärjätä dysforiani kanssa ja viihtyä omassa sukupuolessani, olen se onnekas yksilö. Kaikesta tästä rohkaistuneena päätin antaa henkiselle prosessilleni kaiken mahdollisen ajan ja hoitaa ensin oman psyykkisen tilanteeni balanssiin, vaikka olikin hyvin tuskallista pärjätä hankalan sukupuolidysforian kanssa. Elättelin toiveita, että tilanteeni ratkeaa vielä ilman kehollisia hoitoja, mutta en oikeastaan uskonut niin käyvän. Sukupuoliristiriitani oli niin voimakasta, että ajattelin sen jäävän minulle, vaikka saisin mielenterveydelliset haasteeni muutoin hoidettua.

Olin väärässä. Noin 30-vuotiaana mielessäni viimein aukesi jonkinlainen umpisolmu. Olin työstänyt seksuaalisia traumojani jo pidempään. Eräänä iltana istuin kotonani kirjoituspöydän ääressä ja koin lyhyen hetken, jolloin samaistuin olevani nainen ja se tuntui hyvältä. Aiemmin olin vain tiennyt olevani nainen, mutta tuolloin koin pienen hetken samaistumista sukupuoleeni. Riemastuin tästä hämmentävästä kokemuksesta. Aloin työstää asiaa lisää. Kokemuksia alkoi tulla enemmän.

Amnesiani purkautui omaa historiaani kohtaan ja muistin elävästi, miten olin nuorena kokenut olevani tyttö. Olin unohtanut sen kokemuksen kipuillessani traumojani. Kun sain kokemuspohjaa siihen, miltä tuntuu olla nainen ja samaistuin uudelleen omaan naissukupuoleeni, ymmärsin pian, etten minä ole transsukupuolinen vaan vaikeasti traumatisoitunut. Tämän jälkeen oli helppoa keskittyä hoitamaan traumaa ratkaisuna sukupuolidysforiaan.

Miksi transsukupuolisuus on helppo sekoittaa dissosiaatioon/dissosiatiiviseen identtiteettihäiriöön? 

Trauma saattaa oireilla voimakkaalla kieltämisellä sekä välttämisreaktiolla kaikesta traumasta muistuttavaa kohtaan. Tämä on dissosiaatiota (myös PTSD on dissosiatiivista). Traumasta muistuttava asia voi olla myös oma keho tai kuten itselleni kävi; kehon sukupuolipiirteet sekä sukupuolityypilliset psyykkiset ominaisuudet. 

Selitän traumareaktiota hieman keksityllä esimerkillä:

Nainen kävelee pimeällä kadulla ja ohittaa punaisen auton parkkipaikalla. Auton takaa kävelee esiin mies, joka veitsellä uhaten ryöstää naisen arvotavarat.

• Nainen koki trauman, jossa hänen perusturvallisuutensa oli uhattuna. Hän pelkäsi terveytensä puolesta, kun häntä uhattiin veitsellä. Uhkaaja oli mies, eli lähtökohtaisesti häntä vahvempi. Nainen olisi voinut joutua myös pahoinpidellyksi, jopa raiskatuksi. 

• Nainen ei halua enää kokea vastaavaa tilannetta eikä kauhua uudelleen. Hänen mielensä on kuitenkin liittänyt pelon muutamaan triggeriin. Näitä voivat tässä tapauksessa olla mm. naisen päällä olleet vaatteet, parkkipaikat, illalla käveleminen, punaiset autot, miehet, miehen päällä olleet vaatteet, veitset, yksin oleminen, ulkona oleminen, naisen piirteet joiden vuoksi hän kuvittelee joutuneensa tilanteeseen, miehen piirteet joiden vuoksi nainen kuvittelee miehen olevan vahvempi. 

• Nainen alkaa vältellä noiden asioiden kohtaamista, koska ne muistuttavat häntä traumasta. Hän ei halua muistaa sitä kauheaa vaaran tunnetta, joten hän ei halua joutua tekemisiin asioiden kanssa, jotka triggeröivät traumatunteet elävästi mieleen.

Tämä sama reaktio voi tapahtua sukupuolipiirteitä kohtaan. Silloin henkilö pyrkii kuumeisesti välttämään muistuttajia sukupuolestaan, jonka hän on yhdistänyt alitajuisesti traumaan. Sukupuoli ahdistaa häntä, koska se muistuttaa häntä jostain minkä hän haluaa unohtaa. Tuloksena voi olla sukupuolidysforia, joka voi olla esimerkiksi mentaalinen, sosiaalinen ja/tai fyysinen. Henkilö voi pyrkiä kieltämään oman sukupuolensa, jolloin hän voi pyrkiä samaistumaan vastakkaiseen sukupuoleen tai vastaavasti hän voi kokea olevansa ”jotain muuta”. 

Huomautan jälleen, että kaikki tämä tapahtuu täysin alitajuisesti. Joskus kyseessä on myös pidemmän ajan prosessi, jossa kokemus ikään kuin ajan kanssa kärjistyy ja vaikeutuu. Henkilö ei välttämättä ole tietoinen siitä, että olisi kokenut trauman ja oireilisi traumaa. Hän huomaa kyllä oireilevansa jotakin, muttei kykene jäsentelemään, mitä hän tarkalleen ottaen oireilee.

Traumaoireilu sisältää usein itsensä kokemisen vieraaksi. Voi olla epämääräistä ahdistusta ja pahaa oloa. Voi olla ulkopuolisuuden kokemusta ja ettei kukaan voi ymmärtää. Voi olla vaikeuksia ymmärtää itsekään, mistä on kyse. Voi kokea vieraantuneisuutta tunteistaan, kehostaan, itsestään. Peilikuva voi tuntua jonkun toisen peilikuvalta. Tämä kaikki on dissosiaatiota.

Kuvauksissa transsukupuolisuuden kokemuksissa sekä vaikeassa trauma- ja dissosiaatio-oireilussa on usein paljon samaa. Joskus eroja ei voi äkkiseltään havaita lainkaan, sillä kuvaukset väärässä kehossa elämisestä ovat niin samankaltaisia ja kokemukset identiteetistä, joka ei vastaa ulkoista olemusta saattavat olla keskenään hyvin samankaltaisia.

Tässä on lista varomerkeistä, jotka aiemmin mainitsit olevan todennäköisiä piirteitä siitä, että transkokemus voi olla seurausta dissosiaatiosta. Anna mainituista piirteistä esimerkkejä, millä tavalla olet huomannut mainitsemisia piirteitä itselläsi tai muilla ihmisillä? 

• Traumatausta, joka on tiedossa. Etenkin seksuaalinen ja/tai hoitamaton

- Traumatisoitunut voi olla transsukupuolinen, mutta luotettavan erotusdiagnoosin aikaansaaminen vaatii trauman hoitamisen ensin. Trauma voi oireilla sukupuoliristiriidalla ja sukupuolidysforialla. Etenkin seksuaaliset traumat oireilevat usein näin. Kukaan tuskin haluaa ensin traumatisoitua, sen jälkeen käydä läpi transhoitoja ilman perusteellista erotusdiagnostiikkaa ja myöhemmin traumatisoitua uudelleen ymmärtäessään, ettei ollut transsukupuolinen alun perinkään.

• Jonkinlaisen kriisin jälkeen ulostulo, että on trans/muusu, varsinkin jos ilmaisee, ettei vain aiemmin ole tajunnut asiaa. (Sisältäen merkit, joissa aiemmin on ilmaissut itseään tyypillisen sukupuolen edustajan tavoin, mutta tämä radikaalisti muuttuu)

- Voimakas irtaantuminen aiemmasta sukupuolestaan ja ulostulo uudessa sukupuolessa on havaintojeni mukaan usein kytköksissä traumaan. Olen huomannut usein ihmisten tulevan ulos sukupuolikokemuksensa kanssa nimenomaan trauman jälkeen. Myös itselläni traumalinkki oli hyvin vahva. Trauman jälkeen lakkasin ilmaisemasta itseäni naistyypillisesti, vaikka aiemmin olin näin vielä tehnyt. Tämän muutoksen voi minussa havaita jo pelkästään valokuvia katsomalla.

• Kieltäytyminen myöntämästä, että biologinen ulottuvuus ei lakkaa olemasta, vaikka identiteettikokemus olisi mitä tahansa ja vaikka fyysisiä hoitoja kävisi läpi (ja ptsd-tyyppiset ylireaktiot, jos tästä asiasta joku mainitsee).

- Olen havainnut, että usein ne henkilöt, jotka ovat prosessoineet kauan omaa sukupuoliristiriitaansa sekä sen eri ulottuvuuksia ja ovat tehneet sen perusteellisesti, suhtautuvat rauhallisesti siihen, että biologiaa ei voi täysin hoidoilla muuttaa. He ovat hyväksyneet tämän eikä se ole kielletty puheenaihe. He selvittäneet suhteensa sekä naisiin että miehiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. He ymmärtävät realiteetit ja ovat niiden kanssa sujut. Vastaavasti henkilöt, jotka eivät ole näin tehneet, eivät kykene hyväksymään, ettei biologiaa voi täysin muovailla uudelleen edes fyysisiä hoitoja läpikäymällä. He eivät ole selvittäneet välejään miehiin, naisiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Heille sukupuoli on hyvin tunnelatautunut asia. Heille on sietämätöntä käydä läpi realiteetteja. On vielä avonaisia haavoja, joihin koskeminen on tuskallisen sietämätöntä. He reagoivat tunteella, jopa PTSD-tasoisesti, jos joku osuu heidän kipupisteisiinsä. Pidän tätä red flagina. Jos on käsittelemättömiä teemoja sukupuoliasioissa, on suuri riski, että on käsittelemättömiä umpisolmuja, joiden aukaiseminen olisi järkevää ennen etenemistä hoitoihin. Joskus transhoitoja ei tarvita, kun käsitellään ensin psyykkiset kipupisteet. Jos tarvitaan, ollaan silti varmemmalla pohjalla, kun on ensin käsitelty haavoja.

• Kaikki ptsd-oireet, persoonallisuushäiriöt ja päihdeongelmat, koska hyvin usein nämä kaikki linkittyvät traumataustaan, joka taas linkittyy dissosiaatioon. 

-Usein persoonallisuushäiriöiden kehityksessä oleellisessa osassa on trauma. Persoonallisuushäiriöinen toki voi olla transsukupuolinen, mutta suosittelen olemaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikassa, jos persoonallisuushäiriö jo on. Jälkimmäisen olisi oltava ainakin hyvässä hoitotasapainossa ennen kuin kehoon tehdään pysyviä muutoksia. Perustelen tätä potilasturvallisuudella.

-PTSD:tä ei voi olla ilman traumaa. Siksi PTSD olisi hyvä hoitaa ensin pois ja vasta sitten pohtia muita asioita, mitkä saattavat elämässä aiheuttaa oireilua. PTSD on traumahäiriö ja se aiheuttaa usein tunnepitoista reaktiota traumasta muistuttaviin triggereihin. Triggeri aiheuttaa tunnekokemuksen, missä tavallaan eletään uudelleen alkuperäistä traumaa. Tämä hankaloittaa oleellisesti rationaalista ajattelua. Puhun kokemuksesta. Traumareaktiot kapeuttavat ajattelua. Se on yksi oireista. 

-Päihdeongelmilla on usein linkki traumaan. On hämmästyttävää, miten moni addiktio juontaa juurensa välttelyyn ja torjuntaan. Toisinaan tämänkin takana on trauma, usein vähintäänkin käsittelemättömiä tunteita. Jos henkilöllä on päihdeongelma, hän usein pakenee jotakin. Mitä?

• Kaikenlaiset depersonalisaatio/derealisaatio-kokemusten kuvaamiset, joissa ilmaistaan esim. "Kuin eläisin sumussa, kuin katsoisin kaikkea lasin takaa, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin maailma ei olisi todellinen, kuin en olisi todellinen, kuin kaikki olisi unta" tms. 

-Nämä ovat dissosiaatio-oireita. On mahdollista kärsiä dissosiaatio-oireista esimerkiksi väsyneenä tai kovan stressin alaisena ilman, että se on häiriö. Jos kokemus on kuitenkin jatkuvaa, se ei ole enää normaalia dissosiaatiota vaan sen syy täytyy selvittää. Useisiin mielenterveyden häiriöihin kuuluu dissosiaatio-oireilu, ja mielenterveyshäiriöt on hyvä olla selvillä ennen kuin lähdetään peruuttamattomiin hoitoihin. Tämä on potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Henkilön on oltava riittävässä tasapainossa ja jos jokin häiriö saattaa heikentää henkilön kykyä arvioida omaa tilannettaan realistisesti, tämä häiriö täytyy ensin hoitaa. En sano tätä pahalla, olen itsekin mielenterveysongelmainen eikä se tee minusta tyhmää. Se tekee minusta kuitenkin tietyllä tavalla alttiin tehdä hätiköityjä päätöksiä, ellen ole hyvässä hoitobalanssissa.

• Mustavalkoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin. Etenkin näen hälyttävänä, jos suhde omaan biologiseen sukupuoleen on hyvin vinoutunut samaan aikaan kuin vastakkaisen sukupuolen edustajat nostetaan jalustalle. Ymmärrän henkilökohtaisia kipuiluja varsin hyvin. Kuitenkin jos oma dysforia ja ristiriita sumentaa ajattelun tasolla, jossa "huonoja" ominaisuuksia yleistetään omaan biologiseen sukupuoleen ja "hyviä" taas vastakkaiseen, voi se olla merkki, että taustalla on muutakin kuin oma ristiriitakokemus. 

-Tein itse juuri näin hyvin kauan. Liitin mielessäni naiseuden ja feminiinisyyden heikkouteen. Miesten koin olevan vuorotellen joko aggressiivisia tai vahvoja. Halveksin herkkyyttä kaikissa sukupuolissa, mutta tein sen salaa. Koin omat feminiiniset piirteeni asiaksi, jotka tekivät minusta potentiaalisen uhrin kaikenlaiselle hyväksikäytölle. Minulta puuttui vahvan naisen malli. En ollut prosessoinut feminiinisyyden hyviä puolia. Olin oikeastaan misogyyninen, mutten ymmärtänyt olevani, koska tämä ilmeni pikemminkin niin, että näin naiset avuttomina ja suojeltavina olentoina. Niinpä kohtelin naisia hyvin lempeästi. En ymmärtänyt, että feminiinisyydessä on paljon voimaa. Kun korjasin käsitykseni kuntoon, aloin hahmottaa oman herkkyyteni olevan voimavara. Ymmärsin olevani yhdistelmä maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä ilman, että tällä oli mitään tekemistä sukupuolikokemukseni kanssa. Aloin arvostaa myös miehissä heidän herkempiä puoliaan. Aloin ymmärtää, että maskuliinisuus ja feminiinisyys täydentävät toisiaan. Tämä itsessään ei vielä korjannut pelkoani omaa naiskokemustani kohtaan, mutta oli tärkeää, että korjasin suhtautumiseni naiseuteen sekä mieheyteen ja jokaisen uniikkiin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden yhdistelmään. Aloin nähdä tämän kaiken rikkautena.

• Itsensä rajoittaminen ja typistäminen minkään sukupuolen stereotyyppisiin muotteihin. Tarkoitan tällä sitä, että jos on ennen rakastanut vaikkapa pitsinnypläystä ja yhtäkkiä ei transina tai muusuna voi enää nypläillä vaan on pakko alkaa rassata autoja juoden Karjalaa, vaikka kiinnostusta on nolla, jotakin on pielessä. Sukupuoli on laajennettu merkitsemään enemmän, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja sen annetaan rajoittaa ja ohjata oman itsensä ilmaisua. Kysymys kuuluu: miksi?

- Myös tämän kanssa minulla oli hankaluuksia ennen kuin korjasin näkemykseni siitä, kuinka voi olla mies tai nainen myös stereotypioiden ulkopuolelta. Osa harrastuksistani oli säilynyt koko identiteettikriisini ajan. Olen esimerkiksi aina kirjoittanut runoja, vaikka koin tämän yhdessä vaiheessa kiusalliseksi piirteeksi itsessäni. Pidin myös esimerkiksi leipomisesta ja hoivaviettini on aina ollut vahva. Kompensoin näitä kiusallisiksi kokemiani piirteitäni paneutumalla erityisellä innolla urheiluun, rakenteluun, ampumaharrastukseen sekä muuhun maskuliinisemmaksi kokemaani. Kun etenin henkisissä prosesseissani, palautin vaiheittain loputkin kiinnostuksenkohteeni elämääni. Aloin harrastaa käsitöitä enemmän. Muistin pitäväni tanssista erityisen paljon. Ei miestyypilliseksi mielletyt harrastukset ole minulta minnekään kadonneet. Suunnittelen nytkin kalareissua ja edelleen kamppailulajit kiinnostavat minua. Ne eivät vain enää millään tavoin määritä sitä, mitä sukupuolta olen. Suhteeni on siis nykyään balanssissa ja koen, että tämä on se terve tapa.

...........................................................

Haastattelu jatkuu:

Sanoin aiemmin huomanneeni, kuinka dissosiaatio on varsin yleinen piirre detrans-ihmisten kokemuksissa. Olen myös huomannut, kuinka monet tällaiset ihmiset ovat kertoneet, että siinä vaiheessa, kun heidän dissosiaatio alkoi hälventyä, he kokivat transsukupuolisena elämisen valheellisena. Aiemmin minä sekä monet tuttuni olemme ajatelleet, että näillä detrans-ihmisillä on ollut epärealistiset käsitykset transitiosta, mikä olisi syy valehtelun tunteeseen. Toisaalta jälkikäteen olen käynyt miettimään, että kun näiden ihmisten transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa, niin tavallaan olisi luonnollista, että dissosiaation hälvetessä transsukupuolisena eläminen tuntuu valheelliselta. Olenko mielestäsi oikeilla jäljillä?

Uskon itse, että detrans-ihmisillä on saattanut olla aivan realistinen kuva siitä, mitä transitiolla voisi olla tarjottavana. He ovat epäonnistuneet siinä, että olisivat tunnistaneet kuuluvansa toiseen potilasryhmään ja kaipaavansa aivan erilaista hoitoa ongelmiinsa. Tässä hoitotahon merkitys korostuu, sillä on kohtuutonta odottaa, että perustallaajan täytyisi ymmärtää mutkikkaita teorioita sekä psyykkisestä oireilusta että transsukupuolisuuden erotusdiagnostiikasta. 

Uskon, että detrans-ihmiset ovat kyenneet käsittelemään traumaansa siinä vaiheessa, kun ovat saaneet etäisyyttä sukupuolensa triggeriin. He ovat saaneet ikään kuin turvalliset olosuhteet, jolloin heidän mielensä on ollutkin valmis kohtaamaan haudattuja traumoja. Uskon, että joskus valheellinen kokemus juontaa juurensa siitä, että he eivät ole kokonaisia itsejään, koska eivät ole käsitelleet historiaansa. He tietävät alitajuisesti, että jotain on pielessä ja elämä tuntuu tämän takia edelleen valheelliselta. Voin vain arvailla, miten raskasta on, kun sekä ymmärrys omasta traumasta että oman transition virheellisyys alkaa pyrkiä tietoisuuteen. Uskon, että tässä kohtaa mieli lyö helposti lukkoon, ja asian kohtaaminen on hidas ja tuskallinen prosessi. Koen voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka ovat tällaisesta tilanteesta itsensä löytäneet.

Transaktivistit ja toisaalta myös monet transsukupuoliset helposti ajattelevat, että transhoitojen katuminen ja detransitio on ihmisen omalla vastuulla. Asenne on helposti ”no mitäs läksit!” Itse ajattelen, ettei nykyisessä tilanteessa asia ole lainkaan noin yksinkertainen, vaikka toki aikuisella täysivaltaisella ihmisellä on jonkinlainen oma vastuu. Valitettavasti nykyinen transaktivismi luo transitiosta helposti epärealistisia käsityksiä, ja ihmisten kynnys hakeutua transitioon on aiempaa pienempi. Lisäksi transihmisten vertaistukiryhmät ovat varsin ongelmallisia; transpolilla kehotetaan valehtelemaan ja ihmisiä kannustetaan hankkimaan hormoneita pimeästi. Transpolit ovat ruuhkautuneet ja transaktivistit painostavat transpoleja. Mielestäni näitä seikkoja ei voi väheksyä siinä, kun pohdimme, kuka on detrans-ihmisistä vastuussa. Mitä ajattelet tästä, kun pohdimme detrans-ihmisiä, joiden transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa? Kuinka paljon tällaisilla ihmisillä oma vastuu vaikuttaa verrattuna muihin tekijöihin, jotka aiemmin mainitsin? 

Koen, että erotusdiagnostiikka ei voi olla ainoastaan potilaan itsensä vastuulla. Potilaan vastuulla on puhua totta. Tämäkin on jossain määrin ongelmallista trauman ja dissosiaation kohdalla, sillä trauman luonne on piiloutuva. Dissosiaatio mielen suojamekanismina toimii siten, että trauma pysyy piilossa yksilöltä itseltään. On siis kohtuutonta odottaa, että ihminen, joka ei sisäistä olevansa traumatisoitunut, osaisi kertoa olevansa traumaansa oireileva. Traumapotilaiden tunnistamisen vastuu on siis hoitotaholla. 

Huolestuttavaa on ilmiö, missä vertaistuen ja auttamisen nimissä kannustetaan valehtelemaan transpolilla. Tämä luo tilanteen, missä hoitotahojen ei ole mahdollista arvioida potilasta ja tehdä erotusdiagnostiikkaa luotettavasti. He arvioivat annettua valheellista kuvaa ja tekevät erotusdiagnostiikkaa tälle valheelliselle kuvalle. On sanomattakin selvää, että tämä tulee lisäämään detrans-tapauksia. Vastuu tietoisesta valehtelusta on potilaalla itsellään. On mahdotonta auttaa, jos ei halua apua. -> Jos ei halua olla turvassa hoitovirheiltä, ei mikään ennaltaehkäisevä toimi hoitotahoilta ole riittävää.

Jos ihminen on joskus kärsinyt dissosiaatiosta tai hänellä on diagnosoitu dissosiatiivinen identiteettihäiriö, pitäisikö tämän mielestäsi olla loppuelämän este transitiolle vai pitääkö arvioida tapauskohtaisesti? 

Mielestäni diagnoosien ei pitäisi olla loppuelämää rajoittavia. Dissosiaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö ovat molemmat hoidettavissa olevia. Hyvällä hoidolla voidaan tilanne saada yksilöllä siihen pisteeseen, että on mahdollista tehdä luotettava erotusdiagnostiikka. Tiedän itse yhden tapauksen, jossa dissosiaatiohäiriö hoidettiin kuntoon pitkällä terapialla ja sen jälkeen henkilö transitioitui eikä viimeisten tietojeni mukaan ole tätä katunut. Näitä tilanteita tulisi siis arvioida tapauskohtaisesti. Mikään sairaus tai vamma ei yksinään voi olla este transitiolle (ellei kyse ole somaattisesti hoidot estävästä vaivasta), mutta saattaa vaatia erityistä huolellisuutta erotusdiagnostiikan kannalta ja malttia hoitaa asioita tietyssä järjestyksessä. 

Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille? Entä transpoleille?

Te transaktivistit vaikuttatte uskovan olevan oikealla asialla, mutta toivoisin teidän pysähtyvän miettimään hintaa, millä ajatte tärkeäksi kokemaanne asiaa. Ei ole oikein ajaa yhden vähemmistöryhmän asiaa niin, että heittää muita haavoittuvassa asemassa olevia junan alle. En myöskään voi hyväksyä sitä, miten eri tavalla ajattelevat transsukupuoliset ollaan valmiita vaientamaan, vaikka muka ajetaan heidänkin asiaansa. Myös detransitioituneet ihmiset tulisi ottaa huomioon. On ristiriitaista ensin huutaa marginaalisen vähemmistön oikeuksia, mutta kuitata detrans-tapauksien ”olevan niin pieni vähemmistö, ettei heillä ole aidosti merkitystä." 

Homot, lesbot ja biseksuaalit eivät ole sivuutettavissa hekään. Seta on tehnyt virheen, kun on alkanut ajaa ensisijaisesti sukupuolivähemmistöjen asiaa. Autisminkirjolla olevat ovat myös suuressa riskissä tehdä transhoitojen suhteen hätiköityjä päätöksiä, jotka eivät perustu riittävään tietoon (autisminkirjolaiset ovat yksi potilasryhmä, missä sukupuoliristiriidan kokemukset korostuvat vrt. muu väestö). Ja traumatisoituneet… Ihanko oikeasti olette valmiita uhraamaan myös traumatisoituneet? Entäpä alaikäiset ja heidän kohdallaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikka sekä turvallisten, tutkittujen hoitomuotojen tarjoaminen? Herää väkisinkin kysymys, että onko mikään teille pyhää ja kenenkään turvallisuudella aidosti väliä?

Transpolille sellaisia terveisiä, että seulaa hoitoihin pääsyyn tulee tiukentaa eikä höllentää. Erotusdiagnostiikkaan enemmän resursseja. Päästäkää detrans-ihmiset kokemusasiantuntijoina puhumaan ja kouluttamaan. He osaavat kertoa, miten voidaan tunnistaa henkilöt, joiden ei kuuluisi päästä transitioon saakka vaan karsiutua pois tutkimusjakson aikana! Älkää taipuko transaktivistien paineen alla. Meillä on Suomessa ollut edistyksellisen hyvä ja toimiva hoitosysteemi. Annetaan sen toimia jatkossakin.

Transsukupuolisuus tulee määritellä, jotta siitä voi keskustella järkevästi

Pidän transideologia-termiä jokseenkin ärsyttävänä. Tämä johtuu siitä, että transsukupuoliset tai laajemmin katsottuna erilaiset trans-sateenvarjon alle menevät ihmiset ovat ideologisesti hyvin hajanainen joukko. Media haluaa toki käsitellä transaiheita helposti varsin polarisoituneesta näkökumasta, minkä takia transsukupuolisten moninaiset näkemykset eivät välttämättä tule tutuiksi, jos ei etenkään omassa elämässä ole kosketusta transjuttuihin. 

Kun puhun perinteisistä transsukupuolisista, tarkoitan tällä sukupuolidysforiasta kärsiviä ja transhoitoja tarvitsevia/läpikäyviä yksilöitä. Tämä porukka on oma viiteryhmäni, sillä olen itse perinteinen transsukupuolinen.Tässä kontekstissa transsukupuolisuuden määritelmä on siis rajattu yksilöihin, jotka kärsivät sukupuolidysforiasta ja tarvitsevat transhoitoja. Oleellista on pitää mielessä, että vaikka perinteinen transsukupuolisuus on objektiivisin transsukupuolisuuden määritelmä, niin tästä huolimatta myös perinteiset transsukupuoliset voivat olla eri mieltä transaktivismin tavoitteista. 

Kuitenkaan nykyinen transaktivismi ei keskity kovin paljon perinteisten transsukupuolisten asioihin. Transsukupuolisuuden määritelmä on kokonaan riisuttu sukupuolidysforiasta ja transhoitojen tarpeesta. Lisäksi meillä on vastikään astunut voimaan laki, jossa juridisen sukupuolimerkinnän saa vaihtaa käytännössä ilman mitään ehtoja, eikä diagnoosia sukupuolidysforiasta/transsukupuolisuudesta tarvita, puhumattakaan transhoitojen aloituksesta.

Tässä kirjoituksessa käsittelen transsukupuolisuuden määritelmää yhdessä transnaisen Tinan kanssa (Twitterissä tinaorkidea). 

Millaisia ongelmia “true trans”-ajatteluun liittyy? 

Tulenhenki: Mikä sinua siinä "true trans" -ajattelussa tökkii?

Tina: Ehkä eniten se, että siinä transition "toimivuus" olisi kaikilla ihmisillä ehdoton kyllä tai ehdoton ei, vaikka tosiasiassa minusta siinä tulee ottaa huomioon muitakin asioita kuin se, että olet jollain tavalla "syntynyt transsukupuoliseksi". Olemme puhuneet tästä aiemmin, mutta tosiaan transitiosta pitäisi myös olla realistinen käsitys ja jollain tavalla valmis elämään niiden sosiaalisten haasteiden ja rajoitteidenkin kanssa. Olen sitä mieltä, että ei ole 100% varmaa tapaa selvittää sitä, kuka hyötyy transitiosta (eli on joidenkin mielestä sellainen "true trans"). Siinä on liian paljon asioita, jotka tulee ottaa huomioon.

Tulenhenki: Ihmisillä on ensinnäkin erilainen kyky sopeutua uusiin tilanteisiin. Lisäksi pakko sanoa varsin epämukava fakta siihen liittyen, kuinka transitiota edeltävä ulkonäkö vaikuttaa vahvasti transition lopputulokseen. Kaikkea ei voi tietenkään ennustaa etukäteen, mutta jos transmiehen lähtökohta on sironaamainen, pituudeltaan 150 cm ja vartalon muodoltaan päärynä, niin tällaisesta transmiehestä ei suurella todennäköisyydellä tule niin miehekästä kuin sellaisesta, jonka kehon piirteet ovat alkujaan olleet vähemmän naiselliset. Tällaiset seikat automaattisesti vaikuttavat siihen, kuinka tyytyväinen transitioon tulee olemaan. 

Mielestäni transsukupuolisena eläminen vaatii tietynlaista luonnetta. Transsukupuolisen on kyettävä tekemään kompromiseja, mutta toisaalta kynnysmattokaan ei saa olla. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät “hyväksy” transsukupuolisia. Lainausmerkit siksi, koska on jossain määrin tulkinnanvaraista mikä lasketaan hyväksynnäksi. Esimerkiksi toiset katsovat tulevansa hyväksytyksi, kun eivät koe transsukupuolisuutensa takia häirintää arkielämässä. Toiset puolestaan kokevat tulevansa hyväksytyksi vasta, jos heidän ulkonäköään kehutaan aktiivisesti tai he saavat paljon treffipyyntöjä. On myös eri asia hyväksyä jonkun transsukupuolisuus kuin pitää jonkun transsukupuolisuudesta.

Transitio vaatii kärsivällisyyttä. Erityisesti muuntohormonien vaikutusten näkymiseen menee oma aikansa. Sen lisäksi, että transsukupuolisen pitäisi ymmärtää tämä, niin myös transsukupuolisen lähipiirin olisi hyvä tiedostaa asia. Vaikka transmiehillä testosteronihoidon vaikutukset näkyvät olemuksessa nopeammin ja voimakkaammin kuin mitä estrogeeni ja anti-androgeeni transnaisten kohdalla, niin tästä huolimatta transmiehen olemuksen kunnolliseen miehistymiseen menee vuosia.

On myös erittäin tärkeä pitää mielessä, ettei transitio ole mikään kaikkivoipa ratkaisu yksilön ongelmiin. Olen toisinaan nähnyt, kuinka jotkut nuoret tytöt tai naiset sanovat, kuinka heidät mahdollisesti otettaisiin miehinä paremmin todesta. Todellisuudessa se, kuinka hyvin joku otetaan todesta on monen tekijän summa.

Sen sijaan, että pohdimme onko transhoitoja harkitseva jollain tavalla “syntynyt transsukupuoliseksi” on paljon käytännönläheisempää miettiä millä todennäköisyydellä hän hyötyy transitiosta toivotulla tavalla. 

Tässä on muutama asia, joka olisi hyvä ottaa huomioon ennen transhoitoihin ryhtymistä:

- Onko sukupuolidysforian kesto ja laatu sellaista, että keholliseen transitioon ryhtymisen hyödyt ylittävät haitat? Tämä on sellainen kohta, jonka takia en kykene puoltamaan alaikäisten kehollisia transhoitoja. On toki totta, että alaikäinen voi kärsiä hyvinkin rajusta sukupuolidysforiasta, mutta valitettavasti alaikäisten kohdalla sukupuolidysforian ja transkokemuksen pysyvyyden arviointi on kyseenalaista. Mielestäni transhoitoihin pitää mennä vasta, jos on ollut vuosia varma, että tarvitsee niitä. Jos tätä tekstiä lukee joku alaikäisten transhoitoja puoltava, haluaisin hänen pohtivan sitä mahdollisuutta, että entä jos alaikäisenä transhoidot aloittanut katuu tai päätyy olemaan muuten tyytymätön transitioon? Alaikäisen kohdalla vastaus ei voi olla “no mitäs läksit”, sillä alaikäiset ovat vajaavaltaisia yksilöitä, joista aikuiset ovat vastuussa. Toki aikuisena transhoidot aloittanut voi myös päätyä katumaan transhoitoja, mutta täysivaltaisella aikuisella on kuitenkin jonkinlainen omakohtainen vastuu valinnoistaan. En toki myöskään tarkoita sitä, että pitäisi istua keski-ikäiseksi asti terapiassa ennen kuin saisi hakeutua transhoitoihin, mutta alaikäisten identiteettikehitys on yksinkertaisesti kesken, minkä takia kehoa muokkaavat transhoidot ovat liian riskialttiita. 

- Onko transhoitoja harkitsevan tavoitteet transhoidoista realistiset? Ymmärtääkö hän, mitä transhoidoilla on mahdollista saavuttaa ja mitä ei?

- Kuinka itsenäisesti transitiota harkitseva pohtii transsukupuolisuuteen liittyviä asioita? Transsukupuoliset kaverit eivät automaattisesti ole pahasta. Kuitenkin jos yksilö alkaa omaksumaan liikaa tietyn tyyppisen sateenkaarikulttuurin ajatuksia ilman minkäänlaista kyseenalaistusta on tämä varoitusmerkki sille, ettei transitiota ole harkinnut tarpeeksi.

- Vaikka transhoitoihin ryhtyessä pitää olla ehdottoman varma, on kuitenkin mielestäni kyseenalaista, jos henkilö ei ole missään vaiheessa miettinyt mitään muuta vaihtoehtoa. Moni transsukupuolinen on ennen transitiota pyrkinyt jollain tavalla sopeutumaan elämään syntymäsukupuolessaan ennen kuin tulee siihen tulokseen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin transitioitua. Kuitenkin nykyisessä ilmapiirissä minulle herää kysymys, tehdäänkö nykyään tällaista pohdintaa tarpeeksi?

-Ymmärtääkö transitiota harkitseva, että elettyä elämää ennen transitiota ei voi pyyhkäistä olemattomiin? Vaikka transitio muuttaa radikaalisti elämää, ei eletyn elämän ongelmia voi lakaista maton alle, varsinkaan sellaisten ongelmien, jotka eivät liity sukupuoleen mitenkään tai korkeintaan hyvin etäisesti. Jos yksilö on ollut sosiaalisesti kömpelö, ei hänestä transition myötä automaattisesti tule sosiaalisesti taitavaa, jolla kavereita tulee ovista ja ikkunoista.

“Ei ole olemassa transsukupuolisuutta, sillä kukaan ei voi syntyä väärään kehoon, eikä kukaan voi vaihtaa sukupuoltaan.”

Tulenhenki: Somessa välillä tulee vastaan tyyppejä, joiden mielestä transsukupuolisuutta ei ole olemassa. He perustelevat näkemystään niin, ettei kukaan voi syntyä väärään kehoon ja ettei biologista sukupuolta voi vaihtaa.

On totta, ettei biologinen sukupuoli pohjimmiltaan muutu transhoitojen myötä. Olenkin korostanut sitä, että transhoitojen myötä muuttuu ihmisen sosiaalinen sukupuoli.

Keskustelussa ongelmana on usein se, ettei sosiaaliselle sukupuolelle ole yhtenevää määritelmää. Joku tarkoittaa sosiaalisella sukupuolella kokemusta sukupuolesta eli sukupuoli-identiteettiä ja toiset taas sukupuolirooleihin-ja stereotypioihin liittyviä asioita. Sen sijaan minä sekä monet muut transitioituneet transsukupuoliset tarkoitamme sosiaalisella sukupuolella transhoitojen myötä muuttunutta ulkonäköä/olemusta.

Keskustelu sosiaalisesta sukupuolesta johtaa helposti siihen, kuinka joku ihmettelee, ovatko butchlesbot sosiaalisesti miehiä. Minulle tuollainen pohdinta kuulostaa oudolta, sillä yhdistän sosiaalisen sukupuolen käsitteen ihan muihin asioihin. Esimerkiksi tulee mieleen tilanne, kuinka muutama vuosi sitten törmäsin kissaan, jonka sanottiin pelkäävät miehiä. Kyseinen kissa pelkäsi myös minua, koska näytin, kuulostin ja haisin mieheltä testosteronin takia biologiastani huolimatta.

Pitää myös muistaa, että on eri puhua asia sukupuolesta kontekstissa, jossa käsitellään mitä kromosomeja kultakin löytyy labrassa kuin jos on esimerkiksi tekemässä asiakaspalvelutyötä. 

En itsekään usko siihen, että kukaan voisi kirjaimellisesti syntyä väärään kehoon. Olen aina ajatellut, että “syntyä väärään kehoon” on kielikuva, jolla transsukupuoliset kertovat muille, miltä sukupuolidysforia tuntuu. Sen sijaan uskon jonkinlaiseen kehon ja mielen ristiriitaan, jonka taustalla voi olla monenlaisia syitä. Olen taipuvainen uskomaan, että transkokemuksen taustalla on sekä synnynnäisiä että myös psykososiaalisia syitä. Se kuka hyötyy kehoa muokkaavista transhoidoista pitää arvioida tapauskohtaisesti. 

Tina: Transsukupuolisuuden käsite on olemassa silloin, kun sen ilmiön merkitys rajataan jotenkin. Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että on kirjaimellisesti eripari aivot ja keho tai että olisi vaihtanut sukupuolta kromosomien ja sukusolujen tasolla tai etteikö syntymäsukupuoli saisi vaikuttaa transsukupuolisen elämässä millään tavalla transhoitojen jälkeen. Mielestäni transsukupuolisuus voi hyvinkin olla olemassa sosiologisena, psykologisena, lääketieteellisenä ja kehollisena ilmiönä, jotta siitä voi keskustella. 

Tulenhenki: On totta, ettei transhoidoilla voi muuttaa kromosomeja tai saada kehoa tuottamaan sukusoluja. Kuitenkin varsinkin aikuisella ihmisellä nämä eivät ole ainoat sukupuolierot, vaan myös sukupuolihormonit vaikuttavat meihin vahvasti ja täten aiheuttavat monia sukupuolieroja. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että sellaiset sukupuoliominaisuudet, jotka tulevat murrosiässä sukupuolihormonien myötä kehittyvät kohdesukupuolen suuntaan joko osittain tai kokonaan muuntohormoneilla. Tämän takia en pidä siitä, kun jotkut ihmiset pelkistävät transhoidot yhteen ainoaan leikkaukseen (alapääkirurgiaan), vaikka todellisuudessa transsukupuolisilla hormonihoidoilla on iso vaikutus moneen sukupuolesta johtuvaan seikkaan. 

Muuntohormonit vaikuttavat rasvakudokseen, lihasmassaan, ihon laatuun, aistikokemuksiin, tunne-elämään, ominaishajuun, transnaisilla rintojen kasvuun ja transmiehillä äänen madaltumiseen sekä karvoituksen lisääntymiseen/parrankasvuun ja mahdollisesti miestyypilliseen kaljuuntumiseen.

Arkielämässä sukupuolitamme toiset ihmiset heidän sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien perusteella. Toki tulkintaa ohjaavat myös esimerkiksi vaatetus ja hiustyyli. Kuitenkin aikuisella ihmisellä sekundaariset sukupuolierot ovat usein sen verran näkyvät, minkä takia pelkkä tyylin muutos harvoin johtaa siihen, että henkilö nähtäisiin sosiaalisesti toisen sukupuolen edustajana.

Tina: Sanoisin, että pohjimmiltaan naiseus ja mieheys pohjaavat täysin biologiaan. Tässä ei olisi mitään epäselvää, jos transhoitoja ei olisi olemassa. Transhoidot kuitenkin ovat "luonnottomia" ja niillä simuloidaan vastakkaisen sukupuolen biologiaa ja tällä on vaikutusta elämässä. Tässä mielessä transhoitoja läpikäyneet transsukupuoliset eroavat vain sukupuolinormeja rikkovista syntymäsukupuolen edustajista. Transhoidoilla on mahdollista saavuttaa sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät normaalin naisen maskuliinisuuden tai miehen feminiinisyyden rajoissa ole mahdollisia. Toki "luonnoton" on helposti sellainen ilmaus, jolla on negatiivinen kaiku. Todellisuudessa "luonnoton" voi olla myös neutraali tapa kuvata asioita, eikä toisaalta "luonnollisuus" kuvasta aina positiivisia asioita. Tämä pätee myös transaiheiden ulkopuolella. 

Tulenhenki: Mitä mieltä olet tästä väitteestä, johon törmäsin taannoin netissä?

"Transyhteisö koostuu ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa alkaneet uskomaan, että ovat transsukupuolisia. Jotkut lakkaavat uskomasta tähän ja detransitioituvat. Yksikään lääkäri ei osaa suorittaa testiä, joka seuloisi pois ne, joilta usko saattaa joskus loppua."

Tina: Tuossa, että "uskoo olevansa transsukupuolinen" vaikuttaa taas vähän sellaiselta, että kirjaimellisesti uskoo olevansa mies, joka on syntynyt naisen kehoon tai toisin päin ja sitten tätä täytyy muuttaa. Siksi minua aina vähän ihmetyttää, kun jotkut sanovat, että "tajuavat olevansa trans" vähän ennen transitiopäätöstä. 

Minä lähestyn sitä niin, että sen sijaan että meillä olisi jotain "toukkia jotka eivät ole vielä muuttuneet perhosiksi" — henkilöitä jotka ovat transsukupuolisia ilman, että tajuavat sitä vielä — meillä on ihmisiä, jotka vahvasti kärsivät fyysisistä supuolipiirteistään ja haluavat niihin hoitoa, sekä tietysti myös haluavat elää sosiaalisesti toisen sukupuolen edustajana. Se kuka transhoidoista hyötyy, ei ole yksiselitteistä, mutta sitä voi erotusdiagnostiikalla tutkia. Tietysti pitää myös varmistaa, että transhoitojen tuloksista on realistiset käsitykset.

Tulenhenki: Netissä toisinaan sanotaan meidän kaltaisista transsukupuolisista sarkastiseen sävyyn, kuinka me olemme muka ainoita oikeita transsukupuolisia, joiden sukupuolikokemus on aito ja kuinka muut transihmiset ovat vain sekopäitä. Todellisuudessa minusta ei ole kyse siitä, kenen kokemus on aito, vaan siitä, että on eri asia jättää transeus pelkän kokemuksen varaan ja on kokonaan eri asia elää transhoitoja käyneenä transsukupuolisena kuin sellaisena, joka ei koe tarvitsevansa minkäänlaisia transhoitoja. 

Tina:  Joo juurikin tuo, että ilmiöt ovat erilaisia. Transhoitoja läpikäyvät transsukupuoliset eivät ole yhtälaisia transsukupuolisia kuin sellaiset, jotka vain määrittelevät itsensä joksikin, vaikka eivät edes koe tarvitsevansa transhoitoja. 

Kyllä se toki ärsyttää, että jos on millään tavalla "maltillisempi" trans ja vaikka vastustaa juridisen sukupuolen itsemäärittelyä tai muita ongelmallisia asioita nykyisessä transaktivismissa, niin silti pian päätyy johonkin "four horsemen of gender critical -apocalypse" -julkaisuun, jossa kerrotaan kuinka olet “pick me” ja edelleen ajat lapsia transitioon ja kaikkea muuta vastaavaa.Tai vaihtoehtoisesti kuten sinusta Tulenhenki sanottiin, että kärsit pahan asteisesta aivovammasta, koska kuulemma larppaat, ettet ole “samanlainen kuin muut transut.”

Medikaalinen transitio vastaan pelkkä sosiaalinen ilman kehollisia transhoitoja

Tulenhenki: Ärsyttää, kun tietyt ihmiset selvästi ymmärtävät transhoitojen vaikutukset transsukupuolisen sosiaaliselle todellisuudelle, mutta samalla tuntuvat ajattelevan, että transhoitoja tarvitsemattomat, transidentiteetin omaksuneet olisivat yhtäläisiä transsukupuolisia kuin medikaalisesti transitioituneet transsukupuoliset. Tämän vuoksi tuollaisten ihmisten fiksuiltakin argumenteilta putoaa pohja, kun he antavat painoarvoa tuollaiselle identiteetteilylle. 

Tina: Luulen kyllä, että tuollaiset ihmiset ymmärtävät, etteivät ne ole sama asia. Todennäköisesti he ajattelevat, että voivat tavallaan "kiltteyttään" pitää identiteetteilyä yhtä arvokkaana. Äitini on kanssa sellanen, että "kaikki on yhtä arvokkaita". Ja onhan tuo totta, että kaikki ovat ihmisinä yhtä arvokkaita. Minusta tuntuu, että ihmisillä, joilla on “antaa kaikkien kukkien kukkia”-mentaliteetti on toisinaan vaikeuksia tehdä eroja asioiden välille.  Esimerkiksi heillä on vaikeuksia ymmärtää, milllaisia ongelmia transsukupuolisuuden hyvin laveaan määritelmään liittyy. 

Tulenhenki: Ihan oikeasti kuka hyötyy siitä, että koko porukka määritellään vaan samaksi massaksi, jonka sisäisistä eroista ei saa puhua. Minulle on joskus sanottu, että erilaisten transihmisten luokittelu on turhaa. Mutta siis näin jokseenkin kärjistetysti, jos transeus yhdelle tarkoittaa sinistä tukkaa ja nenärengasta, kun taas toiselle hormoneja ja leikkauksia ja kolmannelle jotain näiden yhdistelmää rusinat pullasta-transhoitoineen, niin eikö se ole ihan normaalia, että ihminen alkaa kategorisoimaan tätä porukkaa?

Rusinat pullasta -transhoidoilla tarkoitan sitä, kuinka erityisesti jotkut muunsukupuoliset (biologiset naiset) haluavat ikään kuin valita testosteronilta tietyt vaikutukset (esimerkiksi äänen madaltumisen) mutta he eivät ota huomioon sitä, että testosteroni vaikuttaa kehoon kokonaisvaltaisesti, todennäköisesti aiheuttaen samalla myös muita asioita (esimerkiksi karvoituksen kasvua kasvoissa ja vartalossa, miestyypillistä kaljuuntumista, hien hajun muuttumista miehekkäämmäksi jne.). He siis saattavat haluta hormonihoidot jonkin yksittäisen piirteen saavuttamisen takia, mutta saavatkin sen ohella myös liudan muita miesvartalon piirteitä, joita eivät olleet suunnitelleet tai toivoneet.

Hormonien vaikutus yksilöön on geneettistä, eli muuntohormonien vaikutuksia ei siis voi valikoida piirre kerrallaan, minkä takia suhtaudun tällaiseen “sukupuolishoppailuun” varsin nuivasti.

Tina: Jos transsukupuolisuus voi tarkoittaa käytännössä mitä vain, kuten helposti omittava identiteetti ilman muita kriteereitä, niin meillä on transsukupuolisia, jotka kehollisesti ja sosiaalisesti eivät eroa millään tavalla syntymäsukupuolensa edustajista. Se sana ei enää kuvaa mitään tiettyä väestöryhmää, joilla olisi omat tunnuspiirteensä. Näin ollen tämän ihmisryhmän asioitakaan ei voi edistää helposti mitenkään.

Tulenhenki: Kun transaktivismissa pyritään edistämään samaan aikaan täysin erilaisten transihmisten asioita, niin siellä ei tehdä ilmiöiden välille mitään eroa. Sen sijaan puhutaan ristiin rastiin kehollisia transhoitoja käyvistä transsukupuolisista ja niistä, jotka vain identifioituvat joksikin, vaikka eivät edes koe tarvitsevansa transhoitoja. Tämä sitten johtaa siihen, kuinka jatkuvasti ajetaan kaksilla rattailla.

Somessa tulee välillä vastaan transsukupuolisia, jotka ovat käyneet läpi kehollisia transhoitoja, mutta samalla sanovat, kuinka sukupuoli ei näy ulospäin. Jos nämä ihmiset aidosti uskovat tuollaiseen, heidän toimintansa on hyvin ristiriitaista. Koska jos ulkonäkö ja sukupuoli eivät liity mitenkään toisiinsa, miksi ihmeessä transmiehet käyvät läpi kehoa maskulinisoivat transhoidot ja vastaavasti transnaiset kehoa feminisoivat transhoidot? Miksi transsukupuoliset kokevat kehollista sukupuolidysforiaa, jos ulkonäöllä ja sukupuolella ei ole mitään yhteyttä? Retoriikka, kuinka sukupuolta ei voi olettaa ulkonäön perusteella puhuu transhoitoja vastaan. Toivoisinkin, että tällaista retoriikkaa puoltavat transhoitoja läpikäyvät transsukupuoliset pysähtyisivät miettivät, miksi toistavat tuollaisia asioita, vaikka itse toiminnallaan (transitioitumalla) viestivät, kuinka sukupuoli ja ulkonäkö liittyvät vahvasti toisiinsa.

Tulenhenki: Mietin, että miksi ihmeessä transeudesta on ylipäätään tullut sellainen kattotermi. Mielestäni kattotermeissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta transeuden kohdalla tuntuu olevan niin, että jos yrittää keskustella erilaisten transihmisten eroista, niin on heti kauhea portinvartioija, epäinklusiivinen transfoobikko. Onko niin kutsutussa trans-sateenvarjossa mitään hyvää? 

Tina: Trans-sateenvarjo voi minusta parhaimmillaan olla suuntaa antava siinä, mitä seikkoja kaikenlaiseen transeuteen yleisesti mielletään liittyvän. Tästä on esimerkkinä tyylimuutokset. Vastakkaisen sukupuolen tyypillisten vaatteiden käyttäjää ilman sukupuolen korjaushoitoja nimitetään transvestiiteiksi ja heidät mielletään kuuluvan trans-sateenvarjon alle. Tämä on kuitenkin melko pinnallista sukupuolen ilmentämisen muuttamista, mutta myös perinteiset transsukupuoliset tyypillisesti ilmentävät tyylillään kohdesukupuolta.

Tulenhenki: Olen tähän mennessä tavannut yhden henkilön, jolla on oikeasti sellainen tilanne, että hormonit voisivat hänen muun terveytensä kannalta olla liian iso haitta. Hänellä on vamma, joka rajoittaa elämää huomattavasti. Hän kärsii sukupuolidysforiasta ja on vaihtanut nimeään ja tyyliään enemmän kohdesukupuolen suuntaan, mutta tällainen pelkkä hyvin pintapuolinen sukupuolen ilmaisu ei ole kovin toimiva kokonaisuus transitiossa etenkään aikuisten kohdalla. Hän on kuitenkin sellainen tapaus, jonka tilanteesta koen empatiaa. Todellisuudessa enemmistöllä terveydentilaan vetoavilla ei ole vastaavaa tilannetta, vaan he eivät yksinkertaisesti halua käyttää hormoneja tai he vetoavat esimerkiksi ylipainoon, johon on kuitenkin mahdollista vaikuttaa elintavoilla.

Tina: Tuollaisessa tapauksessa kyllä joo ymmärtää paremmin, kun on selkeästi rajoitteita, joihin ei elintavoilla voi vaikuttaa. Mutta tosiaan nuo on poikkeuksia ja harvinaisia tapauksia ja minusta on aika lieroa tuollaisten takia sitten sanoa, että kaikki on samaa massaa, medikaalisella transitiolla ei ole painoarvoa ja olet kauhea transmedikalisti portinvartioija, jos muuta ajattelet. Minä en olisi voinut sosiaalisesti transitioitua mitenkään järkevästi ilman medikaalista transitiota (lasken tähän myös ääniterapian ja kasvojen laseroinnin).

Tulenhenki: Ajattelen ylipäätään niin, että transitio on kokonaisuus, joka koostuu yhdessä sekä sosiaalisesta, medikaalisesta että juridisesta transiosta. Tarkoitan tällä sitä, että käytännössä transitio ei ole aikuiselle mitenkään järkevällä tavalla mahdollinen, jos kuvittelee, ettei siihen tarvita fyysisiä kehon ja olemuksen muutoksia, vaan muutetaan pelkkä nimi, sukupuolimerkintä ja käytetään toisen sukupuolen vaatteita. Sosiaalinen transitio tapahtuu fyysisen ja juridisen transition seurauksena, ei itsenäisesti tai ennen sitä.

Tässä kohtaa minulle usein sanotaan, että jotkut transsukupuoliset ovat näyttäneet kohdesukupuolen edustajilta jo ennen medikaalista transitiota. Kyseenalaistan tämän ilmiön yleisyyden näkemäni ja kokemani perusteella varsinkin, jos puhutaan yksilöistä, joilla murrosikä on jo jonkin verran edennyt.

Jotain hyvin harvoja poikkeuksia toki on, mutta koska ne eivät ole isossa mittakaavassa kovinkaan oleellisia, jostain niin marginaalisesta ei ole merkityksellistä lähteä vääntämään, eikä varsinainen pointtini mitätöidy.

Tina: Aina on poikkeuksia joo, mutta kyllä pääasiassa nainen näyttää naiselta ja mies mieheltä. Naisilla on kyllä helpompi omaksua jonkinlainen androgyyni tyyli, mutta on sitten vaikeampi olla kunnolla maskuliininen ilman ulkopuolisia hormoneita.

Tulenhenki: Juuri näin. Käytännössä biologisilla naisilla pelkällä tyylin muuttamisella parhaimmillaan pääsee johonkin androgyyniin kompromissiin, jossa näyttää nuorelta pojalta niin kauan kunnes avaa suun (tämäkin toimii lähinnä tiettyyn ikään asti). Vaikka keholliset transhoidot ovat lähtökohtaisesti kompromiseja lääketieteen ja biologian välillä, niin siitä huolimatta pelkkä sosiaalinen transitio ilman medikaalista transitiota toimii järkevällä tavalla hyvin harvalla aikuisen kohdalla.

Tina: Joo ei se pelkkä sosiaalinen transitio ilman kehollisia transhoitoja juuri toimi etenkään aikuisen kohdalla, kyllä ihmisten biologinen sukupuoli vaan melkein aina näkyy selvästi, jos ei ole muokannut fyysisiä sukupuolen ominaisuuksia.

Tulenhenki: Jos nämä ei-transitioituvat, joilla on transidentiteetti olisivat itse sellaisia, jotka ymmärtäisivät realiteetit, niin suurella todennäköisyydellä minulla ei olisi ongelmia heidän kanssaan. Jos mietin transmieheksi identifioituvia, jotka jättävät homman pelkän sosiaalisen transition varaan ilman medikaalisia transhoitoja, niin fine, jos he haluavat aikuisena näyttää maksimissaan teinipojalta ja sitten selitellä aina itseään, kun avaavat suunsa. Jos tuo on sellaista elämää, johon on tyytyväinen, niin ok. Monet selvästikään ei ole. Olen itse tiennyt muutaman tällaisen tapauksen, ja valitettavasti he vaikuttivat hyvin ahdistuneilta omasta tilanteesta. He valittivat jatkuvasti siitä, kuinka heitä “väärinsukupuolitettiin” tai siitä, kun sosiaalinen todellisuus ei pyörinyt pelkästään heidän identiteetin ympärillä. 

Minä en ole pakottamassa ketään transhoitoihin, jos yksilö kokee, ettei niitä tarvitse. Tällaisesta kuitenkin seuraa jonkinlainen vastuu sen sijaan, että uhriutuu jos ja kun ympäröivä todellisuus ei muutu mieluisaksi. En myöskään hyväksy sitä, että tällaiset yksilöt puhuvat transhoitoja käyneiden transsukupuolisten yli asioissa, joista vain transhoitoja käyneillä transsukupuolisilla on kokemusta. Tämä ei tarkoita, että pitäisin itseäni jotenkin parempana kuin ei-transititioituvia. Pointtina on se, että transhoitoja läpikäyvät transsukupuoliset eivät ole yhtälaisia transsukupuolisia kuin sellaiset, jotka vain identifioituvat joksikin ilman tarvetta transhoidoille. Mielestäni meillä pitäisi olla kokonaan omat termit, jotta asioista keskustelu olisi selkeämpää. 

Tina: Niin, tuollainen, että identifioituu transsukupuoliseksi, muttei käy läpi mitään kehollisia transhoitoja ei välttämättä ole monenkaan kohdalla kovin "kestävä" elämäntapa pidemmän päälle. Etenkin jos on sellainen, että ei kykene joustamaan yhtään ja ahdistuu jokapäiväisestä "väärinsukupuolittamisesta." 

Aidosti transvastaiset ihmiset eivät hyväksy minkään sortin transsukupuolisia

Tina: Sellainen brittiläinen transaktivisti kuin Katy Montgomerie (transitioitunut transnainen) on sanonut, että hänen mielestään on typerää haaskata transsukupuolisten väliseen taisteluun energiaa ja järkevämpää olisi vastustaa yhdessä transvastaisia tahoja. Hän on käyttänyt muun muassa sellaista retoriikkaa, kuinka "transfoobikot eivät hyväksyä loppujen lopuksi sinuakaan, vaikka mitä mieltä olisit". Hän siis on itse transaktivisti, mutta minun arviolta ei ihan kiihkeimmästä päästä siinä mielessä, että pystyy keskustelemaan eri mieltä olevien kanssa. 

Tietenkin ymmärrän, miksi joku ajattelisi noin, mutta minusta transsukupuoliset ovat ideologisesti niin heterogeeninen joukko ihmisiä, että tässä on kyllä aika paljonkin keskinäistä selvittämistä ja keskustelemista. Erityisesti siitä, miksi transaktivismi jakaa transsukupuolisia. 

Kuitenkin tuntuu, että olen tähänastisilla kirjoituksillani antanut aidosti transvastaisille tahoille jo niin paljon eväitä heidän ajatteluunsa, että en tiedä kuinka paljon enää haluan moittia transaktivismi-yhteisöä. Yleensä sanomani on käsitetty väärin tai sieltä on poimittu sellaisia asioita, joita myöhemmin käytetään minunkin oikeuksia vastaan.

Tulenhenki: Ennen kuin kävin kritisoimaan nykyistä transaktivismia, tiesin varsin hyvin, ettei oikeasti transvastaiset ihmiset hyväksyisi minua. Tämä siis muistutuksena heille, jotka sanovat, ettei minua hyväksytä sen paremmin. Oleellista on kuitenkin ymmärtää se, etten tee tätä saadakseni hyväksyntää tai pönkittääkseni omaa egoani. Jos oikeasti haluaisin hyväksyntää, minun kannattaisi näennäisesti olla samaa mieltä valtavirran transaktivistien kanssa. Nyt tällä hetkellä tilanteeni on se, että vihamielisyyttä tulee niskaan joka suunnalta. 

En nyt tässä tekstissä mene syvällisemmin siihen, minkä itse miellän transvastaisuudeksi. Voisin mahdollisesti kirjoittaa siitä joskus oman postauksen. Ehkä tällainen teksti voisikin olla ihan hyvä selvennyksen vuoksi varsinkin sen takia, koska minun on sanottu kärsivän sisäistetystä transfobiasta todella useasti. 

Nykyinen ilmapiiri on ikävästi sellainen, että jos on yhdestä asiasta mieltä X, niin monet tekevät johtopäätöksen, että henkilö on toisesta asiasta mieltä Y, vaikka todellisuudessa olisi mieltä Z.

Esimerkiksi kun sanon, ettei biologinen sukupuoli pohjimmiltaan muutu transhoitojen myötä, tarkoitan tällä sitä, että syntymäsukupuoli vaikuttaa tietyissä tilanteissa transsukupuolisen elämään kehollisista transhoidoista huolimatta. Tässä kohtaa jotkut sitten ymmärtävät minut väärin ja nyanssien erottaminen ihmisillä hämärtyy. Jotkut nimittäin ymmärtävät tuon sillä tavalla, ettei transhoitoja läpikäyneet transsukupuoliset eroaisi millään merkittävällä tavalla muista syntymäsukupuolensa edustajista. Todellisuudessa transhoitojen aiheuttamat keholliset muutokset ovat sellaisia, joiden huomiotta jättäminen on epäkäytännöllistä.