Haastattelu: politisoituneen queer-tutkimuksen negatiiviset vaikutukset transaktivismiin

Tervehdys blogini lukijoille. Tässä tekstissä haastattelen transnaista, joka suhtautuu myös kriittisesti nykyiseen valtavirran transaktivismiin.

Haastattelu alkaa tästä:

 

Kuka olet?

Olen 30-vuotias transnainen ja aloitin hormonihoidot 5 vuotta sitten. Olen insinööritaustainen oululainen ja kritisoin nykyajan woke-ilmiöitä.

 

Mitkä ovat mielestäsi kolme suurinta ongelmaa nykyisessä valtavirran transaktivismissa?

Suurin ongelma on alaikäisten mieltäminen transsukupuolisiksi, kun he ilmentävät epätyypillistä käytöstä muihin oman sukupuolensa edustajiin verrattuna, esim. feminiininen poika tai maskuliininen tyttö. Nämä ”poikkeavat” lapset ohjataan jo hyvin varhaisessa lapsuudessa trans-aihepiirin pariin, mikä vääjäämättä asettaa heidät hoitopolulle teini-iän portaalla ilman, että he voivat kokonaisuudessaan ymmärtää transsukupuolisuuden laajuutta ja vaikutuksia heidän tulevaisuuteensa.

Toinen ongelma on intersektionaalisen feminismin alla toimiva yliopistoiden queer-tutkimus, joka toimii lähteenä mm. yllämainitulle lasten sukupuolen kyseenalaistamiselle, sekä transsukupuolisuuden käsitteen vesittämiselle. Nykyisin trendiksi on muodostunut ei-binääri identiteettiin indentifioituminen ja ylipäätään itseidentifioituminen ”trans-sateenvarjon” alle ilman, että henkilö edes kokee vahvaa sukupuolidysforiaa ja kokisi tarvetta lääketieteelliselle transprosessille. Aktivismi puhuu suulla, joka ei kuulu transsukupuolisille.

Kolmas ongelma on konservatiivisten näkökulmien sivuuttaminen, etenkin kun puhujana on itse transsukupuolinen henkilö. Aktivismi on sokea kritiikille, ja ainoa keino vastustaa ideologisesti värittynyttä tiedettä onkin tehdä tutkimusta tiedekunnan sisäpuolelta, mikä kumoaisi aktivismin väitteitä. Hiljalleen kuitenkin somen kautta isompi yleisö on heräämässä woke-ilmiön ajamiin konkreettisiin toimiin ja vastavoimat reagoivat voimalla takaisin, mikä voi heijastua myös meihin ”aitoihin” (sukupuolidysforian kanssa kamppaileviin) transsukupuolisiin.

 

Minulle ja monelle muulle transaktivismia kritisoiville transsukupuolisille sanotaan usein, että kärsimme sisäistetystä transfobiasta ja että näkemyksemme ovat ristiriidassa kansainvälisten tutkimusten kanssa. Millaisia ajatuksia tämä herättää sinussa?

 

Tämä on aktivistien keino hiljentää kokemukseen perustuva kritiikki. Ymmärrettävästi kun yliopistollinen tiedekunta on muodostettu aiheen ympärille, heidän on pakko tuottaa tutkimussisältöä rahallisten voittojen toivossa, eivätkä vastakkaiset mielipiteet mairittele tuotettua sisältöä. Kritiikki pyritään hiljentämään, jotta ideologian tiellä ei olisi vastavoimia ja työpaikat alalla säilyisivät, lisääntyisivät ja monipuolistuisivat monen eri alan piiriin. Muutos pyritään saattamaan yhteiskunnalliselle tasolle ja normalisoimaan arkipäivään.

 

Monet transaiheisiin liittyvät tutkimukset ovat ristiriidassa sen kanssa, kuinka paljon transhoitojen ajatellaan hyödyttävän transsukupuolisia. Joidenkin tutkimusten mukaan transhoidot eivät pidemmällä aikavälillä vähennä transsukupuolisten mielenterveysongelmia, kun taas toisten tutkimusten mukaan transhoidot lievittävät tehokkaasti sukupuolidysforiaa ja parantavat transsukupuolisten toimintakykyä. Itse olen taipuvainen uskomaan, että totuus on jotain näiden kahden väliltä. Toisin sanoen transhoidot oikein kohdennetuina auttavat kyllä sukupuolidysforiaan tai vähentävät sitä, mutta odotukset transition suhteen pitää olla realistiset. Tämän lisäksi transhoitoja ei saa nähdä minään kaikkivoipana ratkaisuna yksilön ongelmiin, jotka eivät välttämättä edes liity sukupuoleen. Minkälaisia ajatuksia sinulla on aiheesta?

 

Transhoidot itsessään on keino vähentää sukupuolidysforiaa, mutta ne eivät ole pääsääntöinen keino hoitaa muita mielenterveyden ongelmia. Myös transsukupuolinen voi kärsiä mielenterveysongelmista, mutta ennen transhoitojen alkua tulisi muut mielenterveyden ongelmat kartoittaa ja saada mahdollisimman hyvin hoidettua pois alta voimavarojen maksimoimiseksi. Etenkin monet nuoret voivat muodostaa käsityksen siitä, että transhoidot olisi jokin lopullinen parannuskeino heidän kaikkiin ongelmiin, vaikka näin ei todennäköisesti ole. Myös liiallinen prosessin ihannointi muiden transhenkilöiden kokemusten/tarinoiden kautta voi vääristää ennakko-odotuksia hoitojen luonteesta ja luoda ikään kuin ”pakkomielteen” hoitojen tarpeellisuudesta omalle kohdalle. Ihmelääke/-ratkaisu kaikkeen transprosessi ei kuitenkaan ole.

 

Mikä on mielestäsi tällä hetkellä paras tapa osoittaa tukensa transsukupuolisille?

Kuuntele, älä yleistä tai niputa kaikkia samaan kastiin, tee ero aktivismin ja yksittäisen henkilön välillä. Transsukupuolisuudesta ei tarvitse tehdä numeroa, me olemme usein vain tavallisia kansalaisia muiden joukossa, eikä meitä ei tarvitse palvoa tai muutenkaan nostaa alustalle sen enempää kuin muitakaan.

 

Transsukupuolisilta kysytään usein "miksi et voinut olla vain feminiininen mies/maskuliininen nainen?" Miten sinä vastaat tällaiseen kysymykseen? Erottele vastauksessasi transhoitoja tarvitsevat transsukupuoliset niistä, jotka vain identifioituvat transsukupuolisiksi, mutta eivät koe tarvitsevansa mitään transhoitoja.

Sukupuolille asetetut yhteiskunnalliset odotukset ovat melko ahtaat, ja osittain rajat ovat myös henkilön oman pään sisälle rakentuneet ympäristön paineesta. Transitioituminen on hyvinkin konkreettinen keino ”vapautua” näistä kahleista ja osittain niiden aiheuttamasta vahvasta sukupuolidysforiasta, mutta jos yksilö on kykenevä ilmaisemaan itseään ilman transhoitoja, sehän on vain hienoa. Mielestäni kuitenkin ero on tehtävä henkilön välillä, kuka hoidot aloittaa ja käy läpi, ja henkilön kuka pystyy toteuttamaan itseään ilman transhoitoja. Ei ole mielestäni mitään väärää olla feminiininen mies tai maskuliininen nainen, kunhan myöntää, että tilanne ei ole täysin sama kuin transsukupuolisilla, vaikka joitain yhtäläisyyksiä löytyisikin.

 

Uskotko, että transhoitoja katuvien suhteellinen osuus tulee kasvamaan seuraavan 5-10 vuoden sisällä? Perustele vastauksesi oli se sitten mikä tahansa.

Uskon. Mitä enemmän trans-ideologia leviää etenkin nuorten piireissä, sitä enemmän tulee ylilyöntejä ja väärin perustein asetettuja diagnooseja, jotka johtavat vääjäämättä isompaan detransitioituvien määrään. Jos queer-tutkimus saa yliotteen lääketieteestä, tilanne tulisi räjähtämään käsiin. Jo viimeisen 10 vuoden aikana trans-maskuliineiksi itsensä identifioituvien nuorten määrä on kasvanut monikymmenkertaisesti trans-femiineiksi mieltäviin nähden, mikä viittaa trans-ideologian sosiaaliseen leviämiseen nuorten naisten keskuudessa trendin tavoin.

 

Mikä on kantasi alaikäisten transjuttuja kohtaan?

Varautunut / kielteinen. En koe nuoren olevan kykenevä antamaan suostumusta transhoitoihin, ennen kuin sukukypsyys on saavutettu. Jos lasta aletaan ohjailemaan transitioitumisen ideaan jo varhaislapsuudesta pitäen, hän todennäköisesti rakentaa identiteettinsä tämän ympärille, oli siitä hänelle hyötyä tai ei, ja tämä johtaa vääjäämättä hormoniblokkereiden ja lopulta hormonihoitojen aloitukseen. Todennäköisimmin femiininen poika kasvaa feminiiniksi mieheksi ja maskuliininen tyttö maskuliiniseksi naiseksi, ei transsukupuoliseksi. Kasvurauha on taattava lapsille, sillä sukupuolidysforia vahvistuu vasta teini-iän myötä ja vaatii nuorelta sisäistä tutkiskelua ilman ulkopuolista painostusta puoleen eikä toiseen.

Nuoren sukukypsyys on saavutettava mielestäni siitä syystä, ettei nuoren seksuaalikehitys häiriinny/esty täysin, ja jotta nuorella olisi mahdollisuus mm. tallettaa sukusolunsa ja täten säilyttää lisääntymiskyky vaikka hoidot aloitettaisiinkin. Ulkonäölliset seikat ovat kuitenkin pieni uhraus siitä, että tulevaisuus on elämisen arvoista. Hormoniblokkerit ovat mielestäni sopivaa aloittaa aikaisintaan 16-vuotiaana ja hormonihoidot täysi-ikäisenä, kunhan sukupuolidysforia on todettu diagnoosilla.

 

Mikä on ollut suurin yllätys, jonka olet kokenut liittyen transsukupuolisena elämiseen ja jota et ennalta osannut odottaa? Mitä sanoisit nyt nuoremmalle itsellesi, kun et vielä ollut aloittanut transhoitoja?

Suurin yllätys on se, että voin elää tavanomaista elämää transsukupuolisuudesta huolimatta. Ihmiset eivät kohtele minua eri tavalla kuin ketään muutakaan arkielämässä. Loppujen lopuksi elämä vain jatkuu tavallisena elämänä hoidoista huolimatta. Deittailu on keskimääräistä vaikeampaa, mutta sitä se näyttäisi olevan monille muillekin, joten en ole yksin tämänkään suhteen.

Nuoremmalle itselleni sanoisin, että kaikki järjestyy ja käy järkeen myöhemmin. Vaikeat ajat vain vahvistavat.

 

Millaisia terveisiä lähettäisit transpoleille? Entä transaktivisteille?

Transpoli tekee hyvää ja tärkeää työtä transsukupuolisten eteen ja myötätuntoni menevät heille resurssipulan keskelle. Transaktivisteille sanoisin, että hillitkää radikaaleimpia ideoitanne ja etenkin lasten osalta. Niistä kärsivät niin lapset kuin transsukupuolisetkin, eikä se palvele mitään muuta kuin itse ideologiaa.

 

Haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan tärkeys

Kun olen tutustunut transhoitoja katuvien/detrans-ihmisten tarinoihin, olen huomannut, kuinka monet heistä mainitsevat kärsineensä dissosiaatiosta. Olen sitä mieltä, ettei dissosiaation mahdollisuutta tulisi sivuuttaa, kun harkitaan transitiota. Tämän vuoksi halusin haastatella henkilöä, jolla on kokemusta dissosiaatiosta ja sukupuoliristiriidasta. Kyseinen henkilö on myös harkinnut transhoitoja, mutta ei lopulta koskaan hakeutunut niihin. 

Haastattelu alkaa tästä: 

Haastateltava:

”Minulle itselleni tässä transasiassa on tärkeää se, että ne transsukupuoliset, jotka ihan aidosti hyötyvät transhoidoista, voisivat saada niitä jatkossakin. Mutta nykyään politiikkaa ajetaan huolestuttavasti suuntaan, jossa terapiaa kaipaavia dissoilevia ihmisiä työnnetään transjunaan. Se tulee tuottamaan detrans-tapauksia lisää. Detrans-tapauksien lisääntyminen vaarantaa transsukupuolisten tarpeelliset hoidot. Seulaa ja portinvartijointia pitää tiukentaa, ei löyhentää. Dissoilevia pääsee jo hoitoihin saakka ja se on huolestuttavaa.”

Kuka olet? 

Käytän transkeskusteluissa nimeä A-DID. Olen reilu kolmekymppinen nainen ja traumaselviytyjä. Sairastan dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja oireilen siis laajan skaalan traumaoirein. 

Traumaoireiluihini sisältyy sukupuoliristiriidan kokemukset sekä sukupuolidysforia. Jälkimmäinen on helpottunut huomattavasti vuosien saatossa, ihan rehellisellä traumahoidolla sekä siedätyksellä/altistuksella. Olen kokenut nuoruudessani seksuaalista väkivaltaa, joten sukupuolestani (nainen) tuli minulle triggeri. Väkivalta kohdistui minuun naisena, joten reagoin siihen kieltämällä olevani nainen. Tämä ei ollut tietoista vaan alitajuista. Oireilin kauan ahdistuksella ulkoisia sukupuolipiirteitäni kuten rintojani ja genitaalejani kohtaan. 

En kyennyt muodostamaan tervettä suhdetta fyysisiin enkä mentaalisiin feminiinisiin piirteisiini, koska koin niiden altistavan minut hyväksikäytölle. Olen valmiiksi hieman tavallista maskuliinisemmin itseäni ilmaiseva naiseksi, mutta ahdistusoireiluni sai minut kieltämään lähes kokonaan feminiinisyyteni. Olin hyvin rikkinäinen nainen, jolle naissukupuoli alkoi edustaa traumaa. Kypsymättömänä selviytymismekanismina dissosioin ja menetin yhteyden kokemukseeni naisena.

Mitä tarkoittaa dissosiaatio ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö?

Dissosiaatio on sekä normaali, terve tapa reagoida kuormitukseen että mielen suojakeino äärimmäisissä kokemuksissa, jotka aiheuttavat yksilölle suurta psyykkistä tuskaa. Dissosiaatio on lohkomista. Toisinaan tämä lohkominen on kroonista, ja alkaa haitata ihmisen elämää, jolloin puhutaan dissosiaatiohäiriöstä. Mieli epäonnistuu integraatiossa eli kokemusten liittämisessä yhteen. Väliaikaisessa tai ei-häiriötasoisessa dissosiaatiossa tämä prosessi tapahtuu sujuvasti.

Mieli voi dissosioida tuskallisia kokemuksia tietoisuuden ulkopuolelle, jos ne uhkaavat olla yksilön käsityskyvylle liikaa. Traumaattiset kokemukset ovat usein tällaisia. Mieli siis lohkoo trauman tai osia siitä tietoisuuden ulkopuolelle, jotta yksilö voi jatkaa näennäisesti normaalia elämää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Trauma kyllä vaikuttaa edelleen henkilön elämässä, mutta ihminen itse ei välttämättä itse tiedosta näitä reaktioita trauman aiheuttamiksi. 

Ihminen voi esimerkiksi kokea itsensä tai ympäristönsä vieraaksi. Ihminen voi tuntea elävänsä kuin sumussa tai kokea vaikeaksi olla kosketuksissa tunteidensa kanssa. Ihmisellä voi olla vaikeuksia muistaa traumaattisia tapahtumia tai osia niistä. Lisää dissosiaatiosta voi lukea esimerkiksi Disso ry:n sivuilta.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö on dissosiaatiohäiriöistä vaikein. Se on usein seurausta jo lapsuudessa koetusta, jatkuvasta ja/tai vaikeasta traumatisaatiosta. Tällaisia voi olla esimerkiksi väkivaltaiset (koti)olosuhteet, koulukiusatuksi joutuminen, seksuaalinen hyväksikäyttö tai kaoottisen sekä laiminlyövän ympäristön keskellä kasvaminen. Koska lapsen selviytymismekanismit eivät ole vielä aikuisen vastaavien tasolla, saattaa lapsi turvautua dissosiaatioon selvitäkseen olosuhteissa, joita hän ei ymmärrä ja jotka ovat sietämättömät. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä mieli turvautuu äärimmäiseen mielen suojaamiseen ja lopputuloksena koko persoonallisuus lohkoutuu tavallaan omiin yksiköihinsä, jotka eivät saumattomasti toimi yhteen.

Henkilön on vaikeaa samaistua kokemuksiinsa, tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai ylipäätään edes itseensä. Radikaalein oire on nimensä mukaisesti se, että ihminen epäonnistuu yhtenäisen identiteettikokemuksen muodostamisessa ja hänellä on kokemus itsestään ikään kuin useana eri minänä, jotka eivät välttämättä ole edes tietoisia toistensa olemassaolosta. Tämä oire ei ole suinkaan ainoa, mutta se on tunnetuin. 

Kaikki identiteetit eivät välttämättä koe olevansa samaa sukupuolta kuin keho on. Itsellänikin on miesidentiteettejä, jotka aiheuttavat herkästi sukupuolihämmennystä. Omalla kohdallani nämä miesidentiteetit ovat minulle pakokeino sukupuolestani, joka edustaa minulle seksuaalisen väkivallan kokemuksia. En kärsi kuitenkaan enää sukupuolidysforiasta ja tulen aivan hyvin toimeen sen kanssa, että toisinaan oireilen miesidentiteettikokemuksin. 

On tärkeää ymmärtää, että nämä mielen prosessit ovat täysin alitajuisia, eikä henkilö tietoisesti luo mieleensä monimutkaisia selviytymismetodeja. Usein oireet ovat piilossa henkilöltä itseltäänkin, ja yksilö kokee lähinnä vain suurta hämmennystä kykenemättä hahmottamaan, mikä hämmennyksen aiheuttaa. Oikeanlaisella hoidolla voidaan oireita helpottaa ja yksilö voi oppia kypsempiä selviytymismekanismeja epäkypsän dissosiaation tilalle. Tämä vaatii usein pitkäjänteistä terapiatyöskentelyä.

Sanoit, että dissoilevia ihmisiä pääsee jo transhoitoihin saakka. Mistä tiedät tämän? Koetko, että psykiatrian alan ammattilaisten on vaikea tunnistaa dissosiaatiota? 

Olen pyörinyt traumavertaistukipiireissä jo yli 10 vuotta. Olen havainnut, että moni dissosiaatiohäiriöinen kipuilee oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tämä voi olla sekä oire dissosiaatiohäiriössä tai siitä irrallista. Joka tapauksessa olen havainnut tämän olevan melko yleistä vaikeasti traumatisoituneilla ihmisillä. Osa vertaisryhmien henkilöistä on avoimesti kertonut transpolin tutkimusjaksostaan. Moni oireilee samanaikaisesti vaikeilla dissosiaatio-oireilla, mutta silti he pääsevät etenemään transpolin hoidoissa ilman, että tarkempaa analyysia oireilun syistä olisi välttämättä kartoitettu perusteellisesti. Osa heistä on ilmaissut itsekin tyytymättömyytensä tämän kartoituksen puutteellisuuteen.

Jotkut ovat jättäneet hoitojakson itse kesken tai venyttäneet jaksoa minimiä pidempään, koska haluavat hoitaa ensin dissosiaatiohäiriönsä. Osa taas ei ole näin osannut toimia (usein he eivät ole olleet kunnolla tietoisia dissosiaatiohäiriön kaikista mahdollisista vaikutuksista). Netin kautta osa detrans-tapauksista kuvailee tilannettaan kertomalla, kuinka havahtuivat myöhemmin siihen todellisuuteen, että heidän transkokemuksensa johtuikin traumasta ja dissosiaatiosta. 

On totta, että myös traumatisoitunut ja dissosioiva henkilö voi olla transsukupuolinen, mutta on oleellisen tärkeää hoitaa ensin trauma ja dissosiaatio-oireilu, koska nämä saattavat vaikuttaa ulospäin hyvin samalta kuin transsukupuolisuus, joka taas ei nykyisen tutkimustiedon mukaan johdu traumasta. 

Mielestäni dissosiaatiota ei vieläkään kunnolla tunnisteta eikä ymmärretä ammattilaisten keskuudessa. Tietoisuus traumasta ja sen aiheuttamista reaktioista on kieltämättä lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana. Silti hoitoalalla on paljon ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa saati hoitaa dissosioivaa potilasta. Tämä on ongelma potilaan hoidon toteutumisen kannalta, koska se aikaansaa oikeanlaisen hoidon viivästymistä. Katastrofi se voi olla silloin, jos potilaan oireilu sekoitetaan johonkin toiseen tilaan, jonka hoito on pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta. Tällaista on esimerkiksi transsukupuolisille tarjottava kehollinen hoito sukupuolidysforiaan. 

Myös minut on haluttu useita kertoja ohjata transpolin tutkimusjaksolle mielenterveyspolin toimesta. Useat eri ammattilaiset ovat ehdottaneet lähetettä transtutkimuksiin, vaikka traumataustani sekä dissosiaatio-oireiluni on ollut tiedossa. Olen itse onneksi ollut tietoinen siitä, että traumareaktiot voivat muistuttaa transsukupuolisuutta, joten olen osannut ilmaista haluni hoitaa ensin traumaoireeni kuntoon. Koen, että tämä on oikea järjestys. Olisin ollut valmis jatkamaan transtutkimuksiin myöhemmin, mikäli traumahoito ei olisi saanut sukupuolidysforiaani ja hämmennystäni tasaantumaan. Nykyään ne ovat tasolla, millä ne eivät oleellisesti häiritse elämää. Jatkan edelleen traumojeni työstämistä terapiassa, mutta oireeni painottuvat nykyään muihin teemoihin kuin sukupuoleni kanssa kipuiluun. Edelleen minulla on myös mieskokemuksia, mutta invalidisoivaa dysforiaa ei enää ilmene.

Miksi et koskaan päätynyt hakeutumaan transhoitoihin, vaikka olit harkinnut niitä?

 

Olen oireillut sukupuolihämmennyksellä sekä dissosiaatiolla sekä dysforialla hyvin kauan. Kuitenkin ensisijaiset oireeni ovat aina olleet mielenterveyden ympärillä pyöriviä. Tämä osaltaan on hidastanut prosessiani hakeutua sukupuolen spesifeihin tutkimuksiin. Kuitenkin reilu 20-vuotiaana tilanteeni oli kärjistynyt hyvin voimakkaaksi. Luin noihin aikoihin paljon materiaalia myös transsukupuolisuuteen sekä muunsukupuolisuuteen liittyen. Onnekkaasti törmäsin lopulta Sametin blogiin. Sametti oli noihin aikoihin vielä miehenä elävä, mutta jakoi tietoa detrans-tapauksista. Sain silloin tietää, että kaikkien kohdalla transitio ei ole toimiva ratkaisu, vaikka oireilu näennäisesti muistuttaisi transsukupuolisuutta. Keskusteluissa Sametin blogissa ja muuallakin sain neuvoja vanhemmilta, jo aikaisemmin transitioituneilta henkilöiltä. He neuvoivat kääntämään jokaisen mahdollisen kiven, jotta voisi sopeutua syntymäkehoonsa. Vasta, jos tämä ei onnistuisi, olisi transitio todennäköisemmin oikea ratkaisu. Kuulin sanonnan: ”Jos et ole transsukupuolinen ennen sukupuolenkorjaushoitoja, olet sitä aivan varmasti niiden jälkeen.” 

Tällä tarkoitettiin nimenomaan sitä, miten on oltava varma, jottei huomaa myöhemmin olevansa detrans-hoitojen tarpeessa. Sain kannustusta hoitamaan ensin mielenterveysongelmani ja traumani (joista osasta olin tietoinen) ennen kuin tekisin keholleni mitään peruuttamatonta. Sain kannustusta, että jos löydän keinon pärjätä dysforiani kanssa ja viihtyä omassa sukupuolessani, olen se onnekas yksilö. Kaikesta tästä rohkaistuneena päätin antaa henkiselle prosessilleni kaiken mahdollisen ajan ja hoitaa ensin oman psyykkisen tilanteeni balanssiin, vaikka olikin hyvin tuskallista pärjätä hankalan sukupuolidysforian kanssa. Elättelin toiveita, että tilanteeni ratkeaa vielä ilman kehollisia hoitoja, mutta en oikeastaan uskonut niin käyvän. Sukupuoliristiriitani oli niin voimakasta, että ajattelin sen jäävän minulle, vaikka saisin mielenterveydelliset haasteeni muutoin hoidettua.

Olin väärässä. Noin 30-vuotiaana mielessäni viimein aukesi jonkinlainen umpisolmu. Olin työstänyt seksuaalisia traumojani jo pidempään. Eräänä iltana istuin kotonani kirjoituspöydän ääressä ja koin lyhyen hetken, jolloin samaistuin olevani nainen ja se tuntui hyvältä. Aiemmin olin vain tiennyt olevani nainen, mutta tuolloin koin pienen hetken samaistumista sukupuoleeni. Riemastuin tästä hämmentävästä kokemuksesta. Aloin työstää asiaa lisää. Kokemuksia alkoi tulla enemmän.

Amnesiani purkautui omaa historiaani kohtaan ja muistin elävästi, miten olin nuorena kokenut olevani tyttö. Olin unohtanut sen kokemuksen kipuillessani traumojani. Kun sain kokemuspohjaa siihen, miltä tuntuu olla nainen ja samaistuin uudelleen omaan naissukupuoleeni, ymmärsin pian, etten minä ole transsukupuolinen vaan vaikeasti traumatisoitunut. Tämän jälkeen oli helppoa keskittyä hoitamaan traumaa ratkaisuna sukupuolidysforiaan.

Miksi transsukupuolisuus on helppo sekoittaa dissosiaatioon/dissosiatiiviseen identtiteettihäiriöön? 

Trauma saattaa oireilla voimakkaalla kieltämisellä sekä välttämisreaktiolla kaikesta traumasta muistuttavaa kohtaan. Tämä on dissosiaatiota (myös PTSD on dissosiatiivista). Traumasta muistuttava asia voi olla myös oma keho tai kuten itselleni kävi; kehon sukupuolipiirteet sekä sukupuolityypilliset psyykkiset ominaisuudet. 

Selitän traumareaktiota hieman keksityllä esimerkillä:

Nainen kävelee pimeällä kadulla ja ohittaa punaisen auton parkkipaikalla. Auton takaa kävelee esiin mies, joka veitsellä uhaten ryöstää naisen arvotavarat.

• Nainen koki trauman, jossa hänen perusturvallisuutensa oli uhattuna. Hän pelkäsi terveytensä puolesta, kun häntä uhattiin veitsellä. Uhkaaja oli mies, eli lähtökohtaisesti häntä vahvempi. Nainen olisi voinut joutua myös pahoinpidellyksi, jopa raiskatuksi. 

• Nainen ei halua enää kokea vastaavaa tilannetta eikä kauhua uudelleen. Hänen mielensä on kuitenkin liittänyt pelon muutamaan triggeriin. Näitä voivat tässä tapauksessa olla mm. naisen päällä olleet vaatteet, parkkipaikat, illalla käveleminen, punaiset autot, miehet, miehen päällä olleet vaatteet, veitset, yksin oleminen, ulkona oleminen, naisen piirteet joiden vuoksi hän kuvittelee joutuneensa tilanteeseen, miehen piirteet joiden vuoksi nainen kuvittelee miehen olevan vahvempi. 

• Nainen alkaa vältellä noiden asioiden kohtaamista, koska ne muistuttavat häntä traumasta. Hän ei halua muistaa sitä kauheaa vaaran tunnetta, joten hän ei halua joutua tekemisiin asioiden kanssa, jotka triggeröivät traumatunteet elävästi mieleen.

Tämä sama reaktio voi tapahtua sukupuolipiirteitä kohtaan. Silloin henkilö pyrkii kuumeisesti välttämään muistuttajia sukupuolestaan, jonka hän on yhdistänyt alitajuisesti traumaan. Sukupuoli ahdistaa häntä, koska se muistuttaa häntä jostain minkä hän haluaa unohtaa. Tuloksena voi olla sukupuolidysforia, joka voi olla esimerkiksi mentaalinen, sosiaalinen ja/tai fyysinen. Henkilö voi pyrkiä kieltämään oman sukupuolensa, jolloin hän voi pyrkiä samaistumaan vastakkaiseen sukupuoleen tai vastaavasti hän voi kokea olevansa ”jotain muuta”. 

Huomautan jälleen, että kaikki tämä tapahtuu täysin alitajuisesti. Joskus kyseessä on myös pidemmän ajan prosessi, jossa kokemus ikään kuin ajan kanssa kärjistyy ja vaikeutuu. Henkilö ei välttämättä ole tietoinen siitä, että olisi kokenut trauman ja oireilisi traumaa. Hän huomaa kyllä oireilevansa jotakin, muttei kykene jäsentelemään, mitä hän tarkalleen ottaen oireilee.

Traumaoireilu sisältää usein itsensä kokemisen vieraaksi. Voi olla epämääräistä ahdistusta ja pahaa oloa. Voi olla ulkopuolisuuden kokemusta ja ettei kukaan voi ymmärtää. Voi olla vaikeuksia ymmärtää itsekään, mistä on kyse. Voi kokea vieraantuneisuutta tunteistaan, kehostaan, itsestään. Peilikuva voi tuntua jonkun toisen peilikuvalta. Tämä kaikki on dissosiaatiota.

Kuvauksissa transsukupuolisuuden kokemuksissa sekä vaikeassa trauma- ja dissosiaatio-oireilussa on usein paljon samaa. Joskus eroja ei voi äkkiseltään havaita lainkaan, sillä kuvaukset väärässä kehossa elämisestä ovat niin samankaltaisia ja kokemukset identiteetistä, joka ei vastaa ulkoista olemusta saattavat olla keskenään hyvin samankaltaisia.

Tässä on lista varomerkeistä, jotka aiemmin mainitsit olevan todennäköisiä piirteitä siitä, että transkokemus voi olla seurausta dissosiaatiosta. Anna mainituista piirteistä esimerkkejä, millä tavalla olet huomannut mainitsemisia piirteitä itselläsi tai muilla ihmisillä? 

• Traumatausta, joka on tiedossa. Etenkin seksuaalinen ja/tai hoitamaton

- Traumatisoitunut voi olla transsukupuolinen, mutta luotettavan erotusdiagnoosin aikaansaaminen vaatii trauman hoitamisen ensin. Trauma voi oireilla sukupuoliristiriidalla ja sukupuolidysforialla. Etenkin seksuaaliset traumat oireilevat usein näin. Kukaan tuskin haluaa ensin traumatisoitua, sen jälkeen käydä läpi transhoitoja ilman perusteellista erotusdiagnostiikkaa ja myöhemmin traumatisoitua uudelleen ymmärtäessään, ettei ollut transsukupuolinen alun perinkään.

• Jonkinlaisen kriisin jälkeen ulostulo, että on trans/muusu, varsinkin jos ilmaisee, ettei vain aiemmin ole tajunnut asiaa. (Sisältäen merkit, joissa aiemmin on ilmaissut itseään tyypillisen sukupuolen edustajan tavoin, mutta tämä radikaalisti muuttuu)

- Voimakas irtaantuminen aiemmasta sukupuolestaan ja ulostulo uudessa sukupuolessa on havaintojeni mukaan usein kytköksissä traumaan. Olen huomannut usein ihmisten tulevan ulos sukupuolikokemuksensa kanssa nimenomaan trauman jälkeen. Myös itselläni traumalinkki oli hyvin vahva. Trauman jälkeen lakkasin ilmaisemasta itseäni naistyypillisesti, vaikka aiemmin olin näin vielä tehnyt. Tämän muutoksen voi minussa havaita jo pelkästään valokuvia katsomalla.

• Kieltäytyminen myöntämästä, että biologinen ulottuvuus ei lakkaa olemasta, vaikka identiteettikokemus olisi mitä tahansa ja vaikka fyysisiä hoitoja kävisi läpi (ja ptsd-tyyppiset ylireaktiot, jos tästä asiasta joku mainitsee).

- Olen havainnut, että usein ne henkilöt, jotka ovat prosessoineet kauan omaa sukupuoliristiriitaansa sekä sen eri ulottuvuuksia ja ovat tehneet sen perusteellisesti, suhtautuvat rauhallisesti siihen, että biologiaa ei voi täysin hoidoilla muuttaa. He ovat hyväksyneet tämän eikä se ole kielletty puheenaihe. He selvittäneet suhteensa sekä naisiin että miehiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. He ymmärtävät realiteetit ja ovat niiden kanssa sujut. Vastaavasti henkilöt, jotka eivät ole näin tehneet, eivät kykene hyväksymään, ettei biologiaa voi täysin muovailla uudelleen edes fyysisiä hoitoja läpikäymällä. He eivät ole selvittäneet välejään miehiin, naisiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Heille sukupuoli on hyvin tunnelatautunut asia. Heille on sietämätöntä käydä läpi realiteetteja. On vielä avonaisia haavoja, joihin koskeminen on tuskallisen sietämätöntä. He reagoivat tunteella, jopa PTSD-tasoisesti, jos joku osuu heidän kipupisteisiinsä. Pidän tätä red flagina. Jos on käsittelemättömiä teemoja sukupuoliasioissa, on suuri riski, että on käsittelemättömiä umpisolmuja, joiden aukaiseminen olisi järkevää ennen etenemistä hoitoihin. Joskus transhoitoja ei tarvita, kun käsitellään ensin psyykkiset kipupisteet. Jos tarvitaan, ollaan silti varmemmalla pohjalla, kun on ensin käsitelty haavoja.

• Kaikki ptsd-oireet, persoonallisuushäiriöt ja päihdeongelmat, koska hyvin usein nämä kaikki linkittyvät traumataustaan, joka taas linkittyy dissosiaatioon. 

-Usein persoonallisuushäiriöiden kehityksessä oleellisessa osassa on trauma. Persoonallisuushäiriöinen toki voi olla transsukupuolinen, mutta suosittelen olemaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikassa, jos persoonallisuushäiriö jo on. Jälkimmäisen olisi oltava ainakin hyvässä hoitotasapainossa ennen kuin kehoon tehdään pysyviä muutoksia. Perustelen tätä potilasturvallisuudella.

-PTSD:tä ei voi olla ilman traumaa. Siksi PTSD olisi hyvä hoitaa ensin pois ja vasta sitten pohtia muita asioita, mitkä saattavat elämässä aiheuttaa oireilua. PTSD on traumahäiriö ja se aiheuttaa usein tunnepitoista reaktiota traumasta muistuttaviin triggereihin. Triggeri aiheuttaa tunnekokemuksen, missä tavallaan eletään uudelleen alkuperäistä traumaa. Tämä hankaloittaa oleellisesti rationaalista ajattelua. Puhun kokemuksesta. Traumareaktiot kapeuttavat ajattelua. Se on yksi oireista. 

-Päihdeongelmilla on usein linkki traumaan. On hämmästyttävää, miten moni addiktio juontaa juurensa välttelyyn ja torjuntaan. Toisinaan tämänkin takana on trauma, usein vähintäänkin käsittelemättömiä tunteita. Jos henkilöllä on päihdeongelma, hän usein pakenee jotakin. Mitä?

• Kaikenlaiset depersonalisaatio/derealisaatio-kokemusten kuvaamiset, joissa ilmaistaan esim. "Kuin eläisin sumussa, kuin katsoisin kaikkea lasin takaa, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin maailma ei olisi todellinen, kuin en olisi todellinen, kuin kaikki olisi unta" tms. 

-Nämä ovat dissosiaatio-oireita. On mahdollista kärsiä dissosiaatio-oireista esimerkiksi väsyneenä tai kovan stressin alaisena ilman, että se on häiriö. Jos kokemus on kuitenkin jatkuvaa, se ei ole enää normaalia dissosiaatiota vaan sen syy täytyy selvittää. Useisiin mielenterveyden häiriöihin kuuluu dissosiaatio-oireilu, ja mielenterveyshäiriöt on hyvä olla selvillä ennen kuin lähdetään peruuttamattomiin hoitoihin. Tämä on potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Henkilön on oltava riittävässä tasapainossa ja jos jokin häiriö saattaa heikentää henkilön kykyä arvioida omaa tilannettaan realistisesti, tämä häiriö täytyy ensin hoitaa. En sano tätä pahalla, olen itsekin mielenterveysongelmainen eikä se tee minusta tyhmää. Se tekee minusta kuitenkin tietyllä tavalla alttiin tehdä hätiköityjä päätöksiä, ellen ole hyvässä hoitobalanssissa.

• Mustavalkoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin. Etenkin näen hälyttävänä, jos suhde omaan biologiseen sukupuoleen on hyvin vinoutunut samaan aikaan kuin vastakkaisen sukupuolen edustajat nostetaan jalustalle. Ymmärrän henkilökohtaisia kipuiluja varsin hyvin. Kuitenkin jos oma dysforia ja ristiriita sumentaa ajattelun tasolla, jossa "huonoja" ominaisuuksia yleistetään omaan biologiseen sukupuoleen ja "hyviä" taas vastakkaiseen, voi se olla merkki, että taustalla on muutakin kuin oma ristiriitakokemus. 

-Tein itse juuri näin hyvin kauan. Liitin mielessäni naiseuden ja feminiinisyyden heikkouteen. Miesten koin olevan vuorotellen joko aggressiivisia tai vahvoja. Halveksin herkkyyttä kaikissa sukupuolissa, mutta tein sen salaa. Koin omat feminiiniset piirteeni asiaksi, jotka tekivät minusta potentiaalisen uhrin kaikenlaiselle hyväksikäytölle. Minulta puuttui vahvan naisen malli. En ollut prosessoinut feminiinisyyden hyviä puolia. Olin oikeastaan misogyyninen, mutten ymmärtänyt olevani, koska tämä ilmeni pikemminkin niin, että näin naiset avuttomina ja suojeltavina olentoina. Niinpä kohtelin naisia hyvin lempeästi. En ymmärtänyt, että feminiinisyydessä on paljon voimaa. Kun korjasin käsitykseni kuntoon, aloin hahmottaa oman herkkyyteni olevan voimavara. Ymmärsin olevani yhdistelmä maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä ilman, että tällä oli mitään tekemistä sukupuolikokemukseni kanssa. Aloin arvostaa myös miehissä heidän herkempiä puoliaan. Aloin ymmärtää, että maskuliinisuus ja feminiinisyys täydentävät toisiaan. Tämä itsessään ei vielä korjannut pelkoani omaa naiskokemustani kohtaan, mutta oli tärkeää, että korjasin suhtautumiseni naiseuteen sekä mieheyteen ja jokaisen uniikkiin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden yhdistelmään. Aloin nähdä tämän kaiken rikkautena.

• Itsensä rajoittaminen ja typistäminen minkään sukupuolen stereotyyppisiin muotteihin. Tarkoitan tällä sitä, että jos on ennen rakastanut vaikkapa pitsinnypläystä ja yhtäkkiä ei transina tai muusuna voi enää nypläillä vaan on pakko alkaa rassata autoja juoden Karjalaa, vaikka kiinnostusta on nolla, jotakin on pielessä. Sukupuoli on laajennettu merkitsemään enemmän, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja sen annetaan rajoittaa ja ohjata oman itsensä ilmaisua. Kysymys kuuluu: miksi?

- Myös tämän kanssa minulla oli hankaluuksia ennen kuin korjasin näkemykseni siitä, kuinka voi olla mies tai nainen myös stereotypioiden ulkopuolelta. Osa harrastuksistani oli säilynyt koko identiteettikriisini ajan. Olen esimerkiksi aina kirjoittanut runoja, vaikka koin tämän yhdessä vaiheessa kiusalliseksi piirteeksi itsessäni. Pidin myös esimerkiksi leipomisesta ja hoivaviettini on aina ollut vahva. Kompensoin näitä kiusallisiksi kokemiani piirteitäni paneutumalla erityisellä innolla urheiluun, rakenteluun, ampumaharrastukseen sekä muuhun maskuliinisemmaksi kokemaani. Kun etenin henkisissä prosesseissani, palautin vaiheittain loputkin kiinnostuksenkohteeni elämääni. Aloin harrastaa käsitöitä enemmän. Muistin pitäväni tanssista erityisen paljon. Ei miestyypilliseksi mielletyt harrastukset ole minulta minnekään kadonneet. Suunnittelen nytkin kalareissua ja edelleen kamppailulajit kiinnostavat minua. Ne eivät vain enää millään tavoin määritä sitä, mitä sukupuolta olen. Suhteeni on siis nykyään balanssissa ja koen, että tämä on se terve tapa.

...........................................................

Haastattelu jatkuu:

Sanoin aiemmin huomanneeni, kuinka dissosiaatio on varsin yleinen piirre detrans-ihmisten kokemuksissa. Olen myös huomannut, kuinka monet tällaiset ihmiset ovat kertoneet, että siinä vaiheessa, kun heidän dissosiaatio alkoi hälventyä, he kokivat transsukupuolisena elämisen valheellisena. Aiemmin minä sekä monet tuttuni olemme ajatelleet, että näillä detrans-ihmisillä on ollut epärealistiset käsitykset transitiosta, mikä olisi syy valehtelun tunteeseen. Toisaalta jälkikäteen olen käynyt miettimään, että kun näiden ihmisten transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa, niin tavallaan olisi luonnollista, että dissosiaation hälvetessä transsukupuolisena eläminen tuntuu valheelliselta. Olenko mielestäsi oikeilla jäljillä?

Uskon itse, että detrans-ihmisillä on saattanut olla aivan realistinen kuva siitä, mitä transitiolla voisi olla tarjottavana. He ovat epäonnistuneet siinä, että olisivat tunnistaneet kuuluvansa toiseen potilasryhmään ja kaipaavansa aivan erilaista hoitoa ongelmiinsa. Tässä hoitotahon merkitys korostuu, sillä on kohtuutonta odottaa, että perustallaajan täytyisi ymmärtää mutkikkaita teorioita sekä psyykkisestä oireilusta että transsukupuolisuuden erotusdiagnostiikasta. 

Uskon, että detrans-ihmiset ovat kyenneet käsittelemään traumaansa siinä vaiheessa, kun ovat saaneet etäisyyttä sukupuolensa triggeriin. He ovat saaneet ikään kuin turvalliset olosuhteet, jolloin heidän mielensä on ollutkin valmis kohtaamaan haudattuja traumoja. Uskon, että joskus valheellinen kokemus juontaa juurensa siitä, että he eivät ole kokonaisia itsejään, koska eivät ole käsitelleet historiaansa. He tietävät alitajuisesti, että jotain on pielessä ja elämä tuntuu tämän takia edelleen valheelliselta. Voin vain arvailla, miten raskasta on, kun sekä ymmärrys omasta traumasta että oman transition virheellisyys alkaa pyrkiä tietoisuuteen. Uskon, että tässä kohtaa mieli lyö helposti lukkoon, ja asian kohtaaminen on hidas ja tuskallinen prosessi. Koen voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka ovat tällaisesta tilanteesta itsensä löytäneet.

Transaktivistit ja toisaalta myös monet transsukupuoliset helposti ajattelevat, että transhoitojen katuminen ja detransitio on ihmisen omalla vastuulla. Asenne on helposti ”no mitäs läksit!” Itse ajattelen, ettei nykyisessä tilanteessa asia ole lainkaan noin yksinkertainen, vaikka toki aikuisella täysivaltaisella ihmisellä on jonkinlainen oma vastuu. Valitettavasti nykyinen transaktivismi luo transitiosta helposti epärealistisia käsityksiä, ja ihmisten kynnys hakeutua transitioon on aiempaa pienempi. Lisäksi transihmisten vertaistukiryhmät ovat varsin ongelmallisia; transpolilla kehotetaan valehtelemaan ja ihmisiä kannustetaan hankkimaan hormoneita pimeästi. Transpolit ovat ruuhkautuneet ja transaktivistit painostavat transpoleja. Mielestäni näitä seikkoja ei voi väheksyä siinä, kun pohdimme, kuka on detrans-ihmisistä vastuussa. Mitä ajattelet tästä, kun pohdimme detrans-ihmisiä, joiden transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa? Kuinka paljon tällaisilla ihmisillä oma vastuu vaikuttaa verrattuna muihin tekijöihin, jotka aiemmin mainitsin? 

Koen, että erotusdiagnostiikka ei voi olla ainoastaan potilaan itsensä vastuulla. Potilaan vastuulla on puhua totta. Tämäkin on jossain määrin ongelmallista trauman ja dissosiaation kohdalla, sillä trauman luonne on piiloutuva. Dissosiaatio mielen suojamekanismina toimii siten, että trauma pysyy piilossa yksilöltä itseltään. On siis kohtuutonta odottaa, että ihminen, joka ei sisäistä olevansa traumatisoitunut, osaisi kertoa olevansa traumaansa oireileva. Traumapotilaiden tunnistamisen vastuu on siis hoitotaholla. 

Huolestuttavaa on ilmiö, missä vertaistuen ja auttamisen nimissä kannustetaan valehtelemaan transpolilla. Tämä luo tilanteen, missä hoitotahojen ei ole mahdollista arvioida potilasta ja tehdä erotusdiagnostiikkaa luotettavasti. He arvioivat annettua valheellista kuvaa ja tekevät erotusdiagnostiikkaa tälle valheelliselle kuvalle. On sanomattakin selvää, että tämä tulee lisäämään detrans-tapauksia. Vastuu tietoisesta valehtelusta on potilaalla itsellään. On mahdotonta auttaa, jos ei halua apua. -> Jos ei halua olla turvassa hoitovirheiltä, ei mikään ennaltaehkäisevä toimi hoitotahoilta ole riittävää.

Jos ihminen on joskus kärsinyt dissosiaatiosta tai hänellä on diagnosoitu dissosiatiivinen identiteettihäiriö, pitäisikö tämän mielestäsi olla loppuelämän este transitiolle vai pitääkö arvioida tapauskohtaisesti? 

Mielestäni diagnoosien ei pitäisi olla loppuelämää rajoittavia. Dissosiaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö ovat molemmat hoidettavissa olevia. Hyvällä hoidolla voidaan tilanne saada yksilöllä siihen pisteeseen, että on mahdollista tehdä luotettava erotusdiagnostiikka. Tiedän itse yhden tapauksen, jossa dissosiaatiohäiriö hoidettiin kuntoon pitkällä terapialla ja sen jälkeen henkilö transitioitui eikä viimeisten tietojeni mukaan ole tätä katunut. Näitä tilanteita tulisi siis arvioida tapauskohtaisesti. Mikään sairaus tai vamma ei yksinään voi olla este transitiolle (ellei kyse ole somaattisesti hoidot estävästä vaivasta), mutta saattaa vaatia erityistä huolellisuutta erotusdiagnostiikan kannalta ja malttia hoitaa asioita tietyssä järjestyksessä. 

Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille? Entä transpoleille?

Te transaktivistit vaikuttatte uskovan olevan oikealla asialla, mutta toivoisin teidän pysähtyvän miettimään hintaa, millä ajatte tärkeäksi kokemaanne asiaa. Ei ole oikein ajaa yhden vähemmistöryhmän asiaa niin, että heittää muita haavoittuvassa asemassa olevia junan alle. En myöskään voi hyväksyä sitä, miten eri tavalla ajattelevat transsukupuoliset ollaan valmiita vaientamaan, vaikka muka ajetaan heidänkin asiaansa. Myös detransitioituneet ihmiset tulisi ottaa huomioon. On ristiriitaista ensin huutaa marginaalisen vähemmistön oikeuksia, mutta kuitata detrans-tapauksien ”olevan niin pieni vähemmistö, ettei heillä ole aidosti merkitystä." 

Homot, lesbot ja biseksuaalit eivät ole sivuutettavissa hekään. Seta on tehnyt virheen, kun on alkanut ajaa ensisijaisesti sukupuolivähemmistöjen asiaa. Autisminkirjolla olevat ovat myös suuressa riskissä tehdä transhoitojen suhteen hätiköityjä päätöksiä, jotka eivät perustu riittävään tietoon (autisminkirjolaiset ovat yksi potilasryhmä, missä sukupuoliristiriidan kokemukset korostuvat vrt. muu väestö). Ja traumatisoituneet… Ihanko oikeasti olette valmiita uhraamaan myös traumatisoituneet? Entäpä alaikäiset ja heidän kohdallaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikka sekä turvallisten, tutkittujen hoitomuotojen tarjoaminen? Herää väkisinkin kysymys, että onko mikään teille pyhää ja kenenkään turvallisuudella aidosti väliä?

Transpolille sellaisia terveisiä, että seulaa hoitoihin pääsyyn tulee tiukentaa eikä höllentää. Erotusdiagnostiikkaan enemmän resursseja. Päästäkää detrans-ihmiset kokemusasiantuntijoina puhumaan ja kouluttamaan. He osaavat kertoa, miten voidaan tunnistaa henkilöt, joiden ei kuuluisi päästä transitioon saakka vaan karsiutua pois tutkimusjakson aikana! Älkää taipuko transaktivistien paineen alla. Meillä on Suomessa ollut edistyksellisen hyvä ja toimiva hoitosysteemi. Annetaan sen toimia jatkossakin.

Vastine Kehrääjän artikkelin nuorten transhoidoista

Sateenkaarimedia Kehrääjä julkaisi artikkelin transnuorten hoidoista ”Kuvaile minulle miten masturboit?” – transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä.

Olen jo aikaisemmin blogissani tuonut ilmi, ettei lapsen kohdalla transsukupuolisuutta voi diagnosoida luontevasti. Suhtaudun varsin kriittisesti nuorten transhoitoihin, mutta tässä kohtaa luotan minua fiksumpiin asiantuntijoihin.

Artikkelissa erään nuoren vanhemmat toteavat, kuinka vaihtoehto, että transsukupuolisuus olisi synnynnäinen ominaisuus, jota ei voi muuttaa, tulee vasta viimeisenä mahdollisuutena. Mielestäni on kyllä ihan perusteltua selvittää mahdollisia syitä transkokemukselle, kun harkitaan transhoitoja. Fakta on, että kaikki eivät hyödy transhoidoista toivotulla tavalla, ja jotkut myös katuvat transhoitoja.

Nuoren mieli ei myöskään toimi samalla tavalla kuin aikuisen mieli, eikä transhoidot korjaa henkilön muita ongelmia. Meillä ei myöskään ole edelleenkään ehdottoman varmaa tietoa, mistä transsukupuolisuus johtuu, vaikka joitakin teorioita on olemassa. Wikipedia toteaa transsukupuolisuudesta seuraavasti:

”Transsukupuolisuudelle ei ole löydetty yksiselitteistä aiheuttajaa. Vallitsevan käsityksen mukaan sukupuoli-identiteetin kehittyminen ja muuttuminen on useiden sikiö- ja nuoruusajan hormonaalisten, geneettisten sekä joidenkin psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden summa. Varsinaista aikuisiän transsukupuolisuutta selittänevät kuitenkin yksinomaan geneettiset ja sikiöajan hormonaaliset tekijät eikä sosiaalisen kasvuympäristön yhteyttä transsukupuolisuuteen ole pystytty osoittamaan.”

Tässä tarkoitetaan sitä, että joidenkin tutkimuksien mukaan transsukupuolisen aivorakenne olisi joltain osin samankaltainen kuin heidän oikeaksi kokemalla sukupuolella on. Toisaalta tähän aivoteoriaan liittyy aukkoja, joista aion myöhemmin kirjoittaa oman aiheen. Kuitenkaan transpolilla ei kuvata kenenkään aivoja, joten diagnosointi perustuu siihen, mitä potilas kertoo itsestään.

Transsukupuolisuus on ns. erotusdiagnoosi, eli toisin sanoen poissuljetaan muut tekijät, jotka voivat olla transkokemuksen taustalla. Mainittakoon toki, että lääkärit ovat ihmisiä, joten inhimilliset virheet ovat mahdollisia.

Lisäksi transhoitojen suhteen pitää olla realistinen, koska koko sukupuolenkorjausprosessi on eräänlainen kompromissi biologian ja lääketieteen välillä. Nuorten kohdalla diagnosointi on haasteellista, koska nuorilla itsetuntemus on harvoin tarpeeksi kehittynyt. Ei ole myöskään mitenkään tavatonta, että nuoret käyvät erilasia vaiheita ja identiteettikokeiluja läpi.

Artikkelissa tuodaan ilmi, että nuorten kanssa on keskusteltu seksuaalisuudesta ja kyselty masturboinnista. Ymmärrän, että aiheesta on varsin haastavaa keskustella nuorten kanssa. Ei tarvitse olla edes nuori, jos kokee ahdistavana kertoa omasta seksuaalisuudestaan ja itsetyydytyksestä tuntemattomille ihmisille. Kuitenkaan näitä kysymyksiä ei kysytä uteliaisuudesta.

Mielestäni transpolilla voisi myös seksuaalisuuden ohella käsitellä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ihmisen deittipooliin, ja millaisia ongelmia mahdolliseen seuranhakuun voi liittyä. Oman havaintoni mukaan erittäin moni ei tätä selkeästi ole miettinyt etukäteen kunnolla. 

On fakta, että transsukupuolisuus on ominaisuutena sellainen, että se rajaa aina jonkin verran deittipoolia. Toki toisilla transsukupuolisilla on enemmän vientiä kuin toisilla, eivätkä deittailu-vaikeudet ole pelkästään trans-liitännäinen ongelma.

Aikuisten puolella mahdollisesta itsetyydytyksestä ja seksuaalisuudesta kysytään myös sen takia, koska halutaan selvittää, kuinka paljon sukupuolidysforia vaikuttaa näihin seikkoihin. Todennäköisesti nuortenkin kohdalla tätä halutaan selvittää. Tämän lisäksi nuorten kohdalla halutaan selvittää, millainen käsitys heillä on seksuaalisuudesta. Ylilääkärit vastineessa mainitsevatkin:

”Puhuttaessa mahdollisista masturbaatiokyselyistä ylilääkärit esittävät näkemyksen, että asia olisi esitetty ”tarkoitushakuisesti vääristellen” ja kyseenalaistavat sen eettisyyden. Muotoilu pohjautuu usean perheen sekä nuoren toisistaan erillisinä toteutettuihin haastatteluihin ja niissä annettuihin vastauksiin.

– Nuoren suhde omaan kehoonsa on nuoruusiän kehityksen tärkeä osa-alue, josta keskusteleminen on normaali osa nuorisopsykiatrista arviointia ja nuoruusikäisen terveyden laajaa arviointia yleensä. Nuoret tutustuvat kehoonsa myös itsetyydytyksen kautta. Itsetyydytyksestä keskustelu on normaali osa nuoruusikäisen terveyden arviointia. Itsetyydytyshän on positiivinen ja turvallinen tapa tutustua omaan seksuaalisuuteensa, ylilääkärit jatkavat.”

 Mielestäni on myös varsin oleellista kysyä, onko nuorella ollut kokemusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylilääkärit mainitsevatkin vastineessaan seuraavasti:

 ” – Lasten kanssa saattaa olla aihetta, erityisesti mielenterveyden kontekstissa, selvittää mahdollisia kokemuksia vahingoittavista seksuaalisista rajanylityksistä. Nuoruusikäisten kohdalla on kuitenkin aina terveydenhuollossa tärkeää tarjota mahdollisuus seksuaalisuuden teemojen käsittelyyn, ylilääkärit toteavat.”

 Huomasin Kehrääjän artikkelissa erittäin hyvän kommentin, jonka allekirjoitan täysin. Kopioin kommentin tänne:

”Kysymykset esimerkiksi raiskauksesta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä ovat ihan relevantteja, sillä tuollainen trauma voi vaikuttaa henkilöön hyvin eri tavoin. Raiskattu nainen voi esimerkiksi omaksua miehisiä piirteitä estääkseen vastaavan tapahtumista uudestaan sekä vihata omaa kehoaan, myöskin erilaiset dissosiaatiohäiriöt ovat seksuaalisen väkivallan uhreilla yleisiä. Siksi kai näitä kysytään ja pitääkin kysyä. Kyseessä on kuitenkin päätökset, jotka vaikuttavat henkilön loppuelämään. Ehkä siinä esitystavassa olisi parannettavaa.”

 

Artikkelissa mainitaan, että ”transpoleilla oli tapana kirjata vääriä kirjauksia potilaskertomuksiin – kirjauksia, jotka olivat ristiriidassa tosiasioiden kanssa.” Tämä on kieltämättä ongelma terveydenhuollossa, eikä ole yksinomaan transpolien ongelma.

Monella tutullani ja myös itselläni on kokemusta siitä, kuinka Omakannassa on vääriä merkintöjä, ja näiden korjaaminen on ollut haastavaa tai mahdotonta. Joskus potilas ei ilmaise itseään tarpeeksi selkeästi, minkä vuoksi hoitava taho tekee väärän tulkinnan potilaan puheista. Myös hoitava taho voi joskus ymmärtää potilaan puheet väärin. Joskus mahdolliset kirjoitusvirheet saattavat muuttaa jonkun sanan merkitystä sen verran, että potilastiedoissa on väärää tietoa.

Nuorten kohdalla ongelma on myös siinä, koska nuoren omat puheet ja vanhempien puheet saattavat erota toisistaan. Vanhemmat eivät välttämättä näe omaa lastaan täysin objektiivisesti. Tällainen ristiriita todennäköisesti vaikuttaa siihen, mitä potilastietoihin kirjataan.

 

Seuraavaksi nostan esille artikkelissa olevia kohtia, joita aion kommentoida.

 

Kehrääjä:

Keskustelun lomassa mieslääkäri kääntyy tytön puoleen ja vaatii tätä selittämään, mitä tämä ajattelee alastomasta kehostaan katsoessaan peiliin. Tyttö alkaa itkeä, ja tämä hämmentää henkilökunnan, joka ei voi ymmärtää tytön reaktiota. Milla on tapahtuman ajankohtana 13-vuotias.

Henkilökunta ei myöhemminkään ymmärrä, miksi Millan reaktio oli niin voimakas. Samoin henkilökunta ei voi ymmärtää, miksi alle 15-vuotiasta tyttöä ahdistaa kertoa erektioistaan, peniksestään tai virtsaamisestaan tuntemattomille aikuisille.

 

Oma kommentti:

 Tämänkaltaisten kysymysten tarkoituksena on selvittää sukupuoliristiriidan vakavuutta. Ymmärrän, että tuntemuksistaan on epämukava puhua, mutta itkeminen ei riitä vastaukseksi. Itse kävin aikoinaan transpolin tutkimukset aikuisten puolella, ja minuakin pyydettiin kuvailemaan kehoani, ja millaisia tuntemuksia se herättää. Lisäksi minulta kysyttiin, millä tavalla kehoni hankaloittaa elämääni, ja pystynkö peseytymään normaalisti.

 Minulta myös kysyttiin, olinko koskaan harrastanut seksiä ja masturboinko. Seksuaalista suuntautumista kysyttiin myös, vaikka transsukupuolisuus ei kerro mitään seksuaalisesta suuntautumisesta. Joskus aikoinaan transhoidoissa on ollut vaatimus ”heteroseksuaalisuudesta”, eli toisin sanoen transmiehen täytyi pitää naisista ja transnaisen miehistä. Nykyään tällaista vaatimusta ei ole enää.

Tiedän, että on eri asia kysyä vastaavia kysymyksiä aikuiselta, mutta toisaalta tämä herättää kysymyksen, onko alle 15-vuotias tarpeeksi kypsä transhoitoihin? Tai ylipäätään alle 18-vuotias? Kun lääketieteelliset transhoidot aloitetaan, kehostaan joutuu puhumaan jatkuvasti hoitavalle taholle.

 

Kehrääjä:

-Miltä sinusta tuntuu kun joudut olemaan aina oikeasti poika?

-Miltä sinusta tuntuu, kun et tule koskaan olemaan yhtä hyvä kuin oikeat miehet?

 

Oma kommentti:

Kieltämättä on mielenkiintoista, että kysymykset on muotoiltu tällä tavalla. Olen sosiaalisessa mediassa nähnyt pöyristyneitä kommentteja, kuinka ihmiset ovat suuttuneet oikea mies-termistä. Kysymykset eivät toki ole kaikista trans-sensitiivisimpiä, mutta transhoitojen suhteen pitää olla realistinen. Jos näiden kysymysten sanamuotoihin takertuu liiaksi sen sijaan, että vastaisi itse kysymyksiin, on melko selvää, ettei ole tarpeeksi kypsä tai tasapainoinen aloittamaan transhoitoja.

Mielestäni näiden nuorten olisi hyvä tottua sietämään kieltä, joka ei ole trans-sensitiivistä. Transsukupuoliset eivät voi tuudittautua siihen, että muut ihmiset tietäisivät aina korrektit sanat. On itsestään selvää, että transpoli tarkoittaa "oikealla sukupuolella" biologista sukupuolta.

Fakta on, että biologinen sukupuoli ei muutu transhoidoilla. Ei ole mahdollista rakentaa toimivaa vastakkaisen biologisen sukupuolen lisääntymiselimistöä, eivätkä kromosomit muutu mihinkään. 

Mielestäni transpoli tekee oikein, kun painottaa nuorille, että heidän biologinen sukupuolensa on muuttumaton. Jos tätä faktaa ei voi hyväksyä, tällöin ei ole valmis transprosessiin. Artikkelissa kerrotaan myös, että transpoli oli kertonut ”raadollisesti” leikkauksista ja niiden riskeistä. Mielestäni näin kuuluukin toimia.

Aikoinaan, kun itse hakeuduin transprosesiin aikuisten puolelle, äitini totesi minulle, että eihän minusta oikeaa miestä tule. Hän kyseenalaisti muutenkin erittäin vahvasti minua. Olin kuitenkin jo miettinyt transprosessin haittapuolia varsin perusteellisesti. Minä tiesin, että tulen aina olemaan biologisesti nainen, ja suhtauduin transprosessiin varsin inhorealistisesti.

Mietin jopa, että vaikka koko maailma pitäisi minua oikeasti naisena ja olisin sinkku loppuelämäni, niin kuitenkin haluan elää sellaisessa kehossa, jossa minulla on parempi olla. Olen myös aina ollut varma, etten halua lapsia, koska en erityisemmin pidä lapsista, eikä minulla ole hoivaviettiä.

Lisäksi ajatus, että olisin ollut raskaana, on jotain sellaista, mitä en kykene ymmärtämään mitenkään. Ylipäätään jos minulla olisi biologinen lapsi, olisin biologisesti lapsen äiti. Kun edes mietin tätä, niin pää lyö tyhjää.

 Lisäksi seksuaalinen suuntautumiseni estää sen, että olisin voinut saada lapsia perinteisellä tavalla. Mietin tuolloin, että jos mieleni muuttuisikin, ja haluaisinkin lapsia, niin adoptio olisi ainoa vaihtoehto tai vaihtoehtoisesti kumppanini voisi synnyttää lapsen luovuttajan sukusoluilla. Tällöin en kuitenkaan olisi biologisesti lapsen isä, vaikka toki voisin toimia isän sosiaalisessa roolissa.

En tarkoita, että adoptiovanhemmat tai muuten ei-biologiset vanhemmat olisivat biologisia vanhempia huonompia. Monet kuitenkin kokevan oman biologisen lapsen korvaamattomaksi.

 Mieleni ei toki ole edelleenkään muuttunut lapsen haluamisen suhteen, ja tuskin tulee koskaan muuttumaankaan. Ymmärrän kuitenkin, että joidenkin mieli saattaa muuttua, ja tätä mahdollisuutta olisi hyvä miettiä, kun suunnitellaan transhoitoja. Vaikka kuinka olisi varma, ettei halua lapsia, niin olisi hyvä edes ajatuksen tasolla pohtia, entä jos mieli muuttuukin.

Tietysti nykyään on mahdollista tallettaa sukusoluja ennen transhoitojen aloittamista. Epäilen kuitenkin hyvin vahvasti, ovatko alaikäiset tällaiseen touhuun tarpeeksi kypsiä. Toisekseen jos aloitetaan mahdolliset blokkerihoidot, niin sukusolut eivät ehdi edes kehittyä.

 

Muistan myös, kuinka lääkäri kysyi minulta transpolin ensimmäisellä käynnillä:

”Olet kuitenkin edelleen nuori, niin oletko miettinyt, että joskus 40-vuotiaana saattaisit haluta olla nainen?”

Mielestäni kysymys oli erittäin hyvä. En takertunut sanaan haluta, koska koin, ettei oma transkokemukseni ollut valinta. Ymmärsin kuitenkin, mitä kysymyksellä haettiin takaa, ja vastasin siihen. Tällaisella kysymyksellä todennäköisesti haluttiin selvittää, kuinka kauaskantoisesti olen harkinnut transhoitoja, ja miettinyt sitä, voisiko mieleni muuttua.

Olen toki sitä mieltä, että kun transhoidot aloitetaan, täytyy olla ehdottoman varma. Kuitenkin ehdottomaan varmuuteen sisältyy se, että on pohdittu, jos asiat eivät menekään niin kuin on alun perin ajatellut. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että sukupuolenkorjauksella on myös sosiaaliset seuraukset, joita ei aina voi etukäteen tietää.

 

 

 Kehrääjä:

Toinen lääkäri taas kysyi Mikon vanhemmalta tapaamisessa, onko Mikko ajatellut sitä, että ”hän olisi aika lyhyt mieheksi.

 

Oma kommentti:

Ymmärrän, että kyseinen kommentti tuntuu karulta. Pituus kuitenkin on asia, johon ei itse voi vaikuttaa. Mielestäni on kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että transhoitojen lopputulokseen vaikuttaa hyvin paljon lähtökohdat, eli ulkonäkö ennen transhoitoja.

 On fakta, että osa transsukupuolista ei tule koskaan olemaan läpimeneviä, ja heidät tunnistaa transsukupuolisiksi tai heitä pidetään syntymäsukupuolen edustajina. Havaintoni mukaan tämä ongelma on yleisempi transnaisilla kuin transmiehillä. 

Tämän vuoksi ymmärrän, miksi jotkut puhuvat blokkerihoitojen puolesta, ja siitä, että transhoidot voisi ylipäätään aloittaa alle 18-vuotiaana. Kuitenkin blokkerit eivät ole ongelmattomia, ja alaikäisten transhoitoihin liittyy muitakin ongelmia, mutta en mene tähän syvällisemmin nyt.

 Mitä tulee miesten pituuteen, niin valitettavasti yhteiskunnassamme miehen pituutta arvostetaan paljon. Miehen pituudella on merkitystä sen suhteen, kuinka häneen suhtaudutaan. Monet lyhyet miehet kärsivät lyhyydestään.

Transmiehet eivät yleensä ole kovin pitkiä, vaikka toki poikkeuksia aina on. Itse olen 170 cm paikkeilla, eli olen itsekin lyhyt, mutta en niin lyhyt, että minuun kiinnitettäisiin huomiota. Kuitenkin naisystäväni on minua hieman pidempi, ja koska olemme sosiaalisesti heteropari, niin muutaman kerran olen saanut kuulla, että minulla on kyllä hyvä itsetunto, kun seurustelen itseäni pidemmän naisen kanssa.

Eräs kaverini on kertonut, kuinka hänen sukulaisensa oli kysynyt kaverini veljeltä, miksi tämä oli jäänyt niin lyhyeksi. Mainittakoon, ettei kaverini veli ole todellisuudessa lyhyt, mutta verrattuna kaverini toiseen veljeen, joka on keskiverto miestä pidempi, niin onhan ero huomattavissa. Kaverini lyhyeksi kutsuttu veli loukkaantui kyseisestä kommentista ihan ymmärrettävästi.

En todellakaan puolusta tällaista ulkonäön kommentointia. Olen sitä mieltä, että jos toisen ulkonäössä ei ole mitään positiivista sanottavaa, niin parempi olla hiljaa. Tiedän kyllä, ettei yhteiskuntamme toimi tällä tavalla, ja ihmiset saavat kuulla ilkeitäkin kommentteja ulkonäöstään sukupuolesta riippumatta.

 

Kehrääjä:

 Lopuksi vuosien diagnostinen prosessi päätettiin siihen, että Mikolle kerrottiin, ettei tämä voi saada diagnoosia, sillä hänen harrastuksensa olivat liian ”tyttömäisiä” ja koska hänellä ei ollut saman ikäisiä poikia kavereina.

Oma kommentti:

Tämä on kieltämättä ongelma transpolin psykiatrisissa tutkimuksissa. Itse kannatan transpolin psykiatrisia tutkimuksia, mutta ne eivät ole täydelliset, ja niitä voisikin mielestäni kehittää. 

On totta, että ihmiset odottavat transsukupuolisten ilmaisevan sukupuoltaan muita ihmisiä stereotyyppisemmin. Usein tähän syyllistyvät myös sellaiset ihmiset, jotka puhuvat sukupuoliroolien väljentämisen puolesta.

Toisaalta tässä pitäisi ottaa huomioon, että sukupuoliroolit ovat nykyään väljemmät (länsimaissa ainakin) kuin aikaisemmin, ja todellisuudessa perinteisillä sukupuoliristiriidasta kärsivillä transsukupuolisilla itsensä ilmaisu ja mielenkiinnonkohteet ovat yhtä moninaista kuin muillakin ihmisillä.

Itse koen, että sukupuoli on kehollinen ominaisuus, ja mielenkiinnon kohteet ovat persoonallisuutta. Sukupuolen kehollisen ominaisuuden vuoksi transsukupuolinen kokee sukupuolidysforiaa. Tämän vuoksi vastustan vahvasti näkemystä, että voisi olla trans ilman dysforiaa.

 Jos olen rehellinen, niin puheet sukupuolen moninaisuuden ilosanomasta tai käsitykset siitä, että voi olla trans ilman dysforiaa, aiheuttavat vahinkoa perinteisille transsukupuolisille. 

Koen, että nykyinen sukupuolen moninaisuuden ilosanoma hämärtää käsitystä siitä, mitä transsukupuolisuus edes on. Trans ilman dysforiaa-konsepti vahvistaa näkemystä, että transsukupuolisuus olisi vain sukupuoliroolien rikkomista.

 Olen toki miettinyt, ajatellaanko transpolilla, että transsukupuolinen sopeutuisi paremmin yhteiskuntaan, mitä normatiivisemmin hän ilmaisee itseään. Lisäksi transhoidoissa on kyse sosiaalisen ja juridisen sukupuolen korjauksesta, sillä biologinen sukupuoli ei muutu transhoidoilla.

 Kenties transpolilla ajatellaan, että transsukupuolinen on ”uskottavampi” mitä normatiivisemmin hän ilmaisee itseään. Toki jos olen rehellinen, niin itsekin oudoksun sellaisia transmiehiä, jotka valittavat jatkuvasti toksisesta maskuliinisuudesta ja kuinka he kokevat ahdistusta, kuinka ihmiset suhtautuvat heihin eri tavalla kuin aiemmin. 

 En myöskään ymmärrä sellaisia transmiehiä, jotka valittavat ”liiallisesta” karvankasvusta. Näiden tyyppien kohdalla herää kysymys, miksi olet transmies, kun kerran miehenä oleminen on noin ahdistavaa?

Kun aikoinaan itse kävin transpolilla aikuisten puolella, olemustani kuvailtiin maskuliiniseksi, ja kehonkieltäni luonnehdittiin miesmäiseksi. En kuitenkaan koskaan ole ollut kiinnostunut autojen rassaamisesta, enkä ole mikään macho. Lisäksi tuohon aikaan paras ystäväni oli nainen.

Sairaanhoitajani joskus kysyi minulta, onko minulla mitään huolia liittyen tutkimusjaksoon. Vastasin, että ei oikeastaan, paitsi se, että jos en saisi diagnoosia, ja jäisin tyhjän päälle. Sairaanhoitaja selitti sitten, millaiset seikat saattavat olla transdiagnoosin esteenä.

Tiesin kyllä etukäteen, että akuutit mielenterveysongelmat voivat olla esteenä diagnoosille. Tiesin myös, että jos transkokemuksen todetaan olevan trauman seurausta, niin tämä on luonnollisesti esteenä diagnoosille, koska tällöin tarvitaan muuta apua. Aluksi sairaanhoitaja vastasi myös nämä samaiset syyt, jotka tiesin itse etukäteen.

Tämän lisäksi sairaanhoitaja lisäsi, että tutkittavan ristiriitaiset puheet voivat olla merkki siitä, että potilas on epävarma tai potilaalla ei ole realistista käsitystä itsestään tai hoidoista. Sairaanhoitaja selitti, että joskus polilla on ollut sellaisia tapauksia, jotka ovat tyyliltään, maneereiltaan ja mielenkiinnon kohteiltaan varsin feminiinisiä, mutta samaan aikaan nämä ihmiset pitävät itseään todella maskuliinisina. Toisin sanoen näillä ihmisillä ei ole ollut realistinen käsitys itsestään.

 

Kysyin naisystäväni mielipidettä Kehrääjän artikkelista, ja hän vastasi näin:

”Olen sitä mieltä, että jokaiselle kysymykselle on peruste, miksi se kysytään. Silloin pitää pystyä vastaamaan. Jos ei pysty niitä kysymyksiä miettimään, herää epäilys, onko sitä prosessia pohdittu alkujaankaan. Olen tyly ja vastaan, että jos ei kykene tarkastelemaan omaa kehoaan edes pakon edessä ja kuvailemaan tuntemuksiaan, ei ole valmis transprosessiin.

Se, että tuntemus omasta väärästä sukupuolesta on vahva, ei vielä kerro sitä, onko valmis toteuttamaan raskaan prosessin. Kyllä, uskon että oma vartalo on vieras, kuvottava, ahdistava jne. Mutta en käsitä sitä, että miksi ei voi kuvata sitä, miltä se tuntuu. Uskon siihen, että jokaiselle kysymykselle on tutkittu tausta, miksi se kysytään ja mitä sillä halutaan selvittää.

 Ymmärrän kyllä sen, että vanhemmat ovat huolissaan. Ja silloin ei nähdä sitä, että kysymyksen asettelulla on joku tausta. Ollaan vaan helisemässä ja kinuamassa sitä apua. Mielestä oli ihan loogista, että tekstissäkin mainittu ”etsitään syitä, miksi ei ole trans” -agenda on käytössä. Jos transsukupuolisuus on tila, joka vaatii hoitoa, täytyyhän se selvittää, että hoidetaan oikeaa tilaa.

Olen sitä mieltä, ettei lapsia ja nuoria voi kohdella samoin kuin aikuisia. Eli tiettyä hienovaraisuutta täytyy käyttää. Mitä nuorempi, sen enemmän silkkihanskoja. MUTTA, tässä trans-asiassa nuoriltahan koitetaan selvittää, ymmärtävätkö he transprosessin ja siihen liittyvät haitat, eli vaaditaan realistista asennetta ja kypsyyttä ymmärtää, että kyse on totuudesta.

 Minulla nosti kierroksia tunteisiin vetoaminen tuossa artikkelissa. Tuntui, että faktat oli syrjäytetty ja lääkärit yritettiin näyttää huonossa valossa, eikä artikkeli oltu oikeasti tehty tasapainossa niin sanotun vastapuolten kesken.”

 

Itsekin koin, että artikkeli oli luonteeltaan varsin tunteisiin vetoava. Poimin tekstistä muutaman kohdan, ja tummennan tunteisiin vetoavat kohdat.

 

-          Nykyinen Transpolien toiminta on lasten- ja ihmisoikeuksien vastaista. Ihmettelen suuresti, miten 2000-luvun sivistysvaltiossa annetaan nuoriamme kohdella näin? Se lisää syrjäytymisen ja itsemurhien riskiä. Suomalainen transpolisysteemi on verrattavissa kidutukseen.

 

-           Lisäksi Millan äitiä oli peloteltu Millan lapsettomuudella, johon äiti oli vastannut olevansa tietoinen asiasta, erityisesti koska valtio vaatii transihmisiltä yhä lisääntymiskyvyttömyyttä juridisen sukupuolen korjauksen yhteydessä.

 

-          Toisten vanhempien mukaan transpolin toiminta johtaa siihen, että hoitoja hankitaan epävirallisia reittejä pitkin, jotka eivät ole yhtä turvallisia kuin viralliset. Eräs äiti rinnasti tilanteen abortteihin, joiden kieltäminen ei ole poistanut niitä, mutta on johtanut turvattomien käytänteiden yleistymiseen.

 

Oma komentti:

Ihmisoikeudet, syrjäytyminen, itsemurha, kidutus, pakollinen viittaus transihmisten ”pakkosterilisaatioon” ja rinnastus aborttien kieltämiseen. Kuulostaa kieltämättä dramaattiselta. Mainittakoon, että transhoidot tekevät ihmisestä lisääntymiskyvyttömän. 

Eräs kaverini kuvaili nuorten transpolien kielenkäyttöä varsin karkeaksi, ja että osan kysymyksistä olisi voinut muotoilla eri tavalla. Kaverini mielestä on kuitenkin hyvä, että nuorille ollaan realistisia transhoitojen suhteen. 

Kehrääjän artikkelista mainitaan myös, kuinka nuorten vanhemmilta on kysytty, miksi nykyään transpolille hakeutuu enemmän transpoikia kuin transtyttöjä. Aiemmin tilanne on ollut toisin päin, eli tilastot ovat muuttuneet. Minun oli tarkoitus käsitellä tätä aihetta tässä tekstissä, mutta palaan siihen lähitulevaisuudessa. Aihe on sen verran laaja, ja tämä teksti on muutenkin pitkä. 

 

Pohdintaa muunsukupuolisuudesta

Tässä kirjoituksessa käsittelen muunsukupuolisuutta ja siihen liittyviä ongelmia transmiehen näkökulmasta. Tällä hetkellä koko muunsukupuolisuus ärsyttää minua suunntattomasti, enkä juuri haluaisi miettiä asiaa, mutta koska nykyinen transaktivismi pyörii vahvasti muunsukupuolisuuden ympärillä, minkä vuoksi koen tarvetta ottaa aiheeseen kantaa. 

 Lyhyesti muunsukupuolisuus tarkoittaa sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti on jotain muuta kuin mies tai nainen. Muunsukupuolinen voi kokea olevansa sukupuoleton tai mahdollisesti hänen sukupuoli-identiteettinsä on jotain naisen ja miehen väliltä. Vielä toistaiseksi voimassa olevassa ICD-10-tautiluokituksessa on olemassa F64.8-koodi, joka tarkoittaa muuta sukupuoli-identiteetin häiriötä. ICD-11-tautiluokituksessa muu sukupuoli-identiteetin häiriö poistuu, ja se yhdistyy nykyisen transsukupuolisuus-diagnoosin (F64.0) kanssa seksuaaliterveyden luokkaan sukupuoliristiriita-diagnoosilla. Kuitenkaan kaikki muunsukupuoliset eivät koe tarvetta lääketieteellisille transhoidoille. Havaintoni mukaan muunsukupuoliset ovat erittäin kirjava joukko, mikä vaikeuttaa muunsukupuolisuuden määritelmää. 

Minulla on varsin ristiriitainen suhtautuminen muunsukupuolisuuteen. Joskus aikoinaan olen suhtautunut myötämielisemmin muunsukupuoisuuteen, mutta mitä enemmän aikaa on mennyt, sen nihkeämmäksi asenteeni ovat muuttuneet.

Ihmislajilla biologisia sukupuolia on kaksi, ja intersukupuolisuus on sukupuolen kehityspoikkeama. Ihmislajin biologisen sukupuolen kahtijakoisuuden vuoksi luokittelemme vastaantulevat ihmiset joko miehiksi tai naisiksi lähes poikkeuksetta. Varsinkin aikuisen ihmisen on lähes mahdotonta näyttää joltain muulta kuin mieheltä tai naiselta. Sellaiset yksilöt, jotka näyttävät poikkeuksellisen androgyyneiltä, herättävät hämmennystä ympäristössä. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä aikoinaan ennen transhoitoja näytin melko androgyyniltä, minkä vuoksi ihmiset saattoivat kysyä, olinko mies vai nainen. 

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi ihminen ei voi olla sosiaalisesti mitään muuta kuin mies tai nainen. Minulle sosiaalinen sukupuoli tarkoittaa sitä, kuinka ympäristö sukupuolittaa ihmisen. Mainittakoon, että sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoliroolit eivät tarkoita samaa, vaikka kultuurissamme onkin tiettyjä odotuksia eri sukupuolille. Maskuliininen nainen usein rikkoo perinteisiä sukupuolirooleja, mutta maskuliininen nainen on edelleen sosiaalisesti nainen. Sen sijaan perinteiset transsukupuoliset voivat vaihtaa sosiaalista sukupuoltaan, vaikka heidän biologinen sukupuolensa ei muutu. Lääketieteelliset transhoidot muuttavat transsukupuolisen sekundaarisia sukupuolen ominaisuuksia ja sekundaariset sukupuolen ominaisuudet ovat olennaisimmat tekijät sosiaalisen sukupuolen kannalta.

Muunsukupuoliset joutuvat erikseen kertomaan olevansa muunsukupuolisia, koska ympäristö ei luontaisesti tunnista muunsukupuolisia ihmisiä. Jos ihminen joutuu erikseen pyytämään muilta, kuinka häntä pitää puhutella, tämä ei ole luontevaa kanssakäymistä. Sosiaaliseen sukupuoleen kuuluu se, että ihminen luetaan automaattisesti jonkun sukupuolen edustajaksi. Tämän vuoksi ei ole mahdollista olla sosiaalisesti muunsukupuolinen lukuun ottamatta joitakin intersektionaalisia queer-piirejä, joissa kenenkään sukupuolta ei saa olettaa kysymättä. 

Sen sijaan ihminen voi kyllä olla sukupuoli-identiteetiltään muunsukupuolinen, eikä minulla ole tähän mitään vastaan sanomista. Jos joku ihminen kertoo minulle olevansa muunsukupuolinen, todennäköisin reaktioni on "ahaa, okei", ja jatkan kommunikaatiota siihen, mihin se jäi. Se, kuinka suhtaudun kyseiseen ihmiseen, riippuu hänen muusta käytöksestään. Valitettavasti monet tapaamani muunsukupuoliset ovat olleet melko hankalia ihmisiä, mistä aion kertoa seuraavaksi enemmän.

Minua häiritsee, kuinka monilla muunsukupuolisilla on erittäin seksistiset käsitykset sukupuolista. Olen aikaisemmin blogissani maininnut, kuinka eräs muunsukupuolinen on sanonut, että minun pitäisi olla enemmän äijä, jos kerran olen transmies. Monet muunsukupuoliset perustelevat identiteettinsä vedoten sukupuolirooleihin, mikä ärsyttää minua suunnattomasti. Jos olen rehellinen, niin muunsukupuolisuus kaventaa käsitystä sukupuolista, eikä todellakaan laajenna niitä. Todellisuudessa hyvin harva ihminen on täysin maskuliininen tai feminiininen. Vaikka minä olen transmies, en ole erityisen macho, enkä näe mitään tarvetta machoilla sen takia, vaikka olen (trans)mies. 

Eräs kaverini sanoi aikoinaan, että monet muunsukupuoliset vaikuttavat haluavan poimia kummankin sukupuolen hyvät ominaisuudet, ja sivuuttaa ikävät asiat. Kävin miettimään kaverini havaintoa, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Valitettavasti kukaan ihminen ei voi valita itselleen täydellistä sosiaalista lokeroa. Tämä valikoivuus näkyy myös siinä, mitä muunsukupuoliset odottavat transhoidoilta. Monet muunsukupuoliset, jotka ovat biologisia naisia, tuntuvat haluavan rintojen poiston ja joitakin testosteronin tuomia muutoksia, mutta toiset muutokset ovat epätoivottuja. Monet tällaiset muunsukupuoliset haluavat usein matalamman äänen, mutta esimerkiksi parrankasvu ei ole toivottavaa. Usein nämä muunsukupuoliset eivät halua näyttää miehiltä, sen sijaan he haluavat näyttää nuorilta pojilta tai mahdollisimman androgyyneilta. Valitettevasti transhoitojen vaikutuksia ei voi valita tällä tavalla.Yönsupi on puhunut tästä samasta aiheesta.

 Arielle Scarcella on kritisoinut muunsukupuolisia, jotka samaan aikaan kutsuvat itseään lesboiksi. Arielle ihmettelee, miksi tällaiset henkilöt ovat lesboille tarkoitetuissa deittisivustoilla etsimässä seuraa. Lesbo tarkoitaa naista, joka viehättyy vain toisista naisista. Miksi muunsukupuolinen kutsuu itseään lesboksi, kun lesbouden kannalta naiseus on välttämättömyys? Arielle ihmettelee, miksi nämä muunsukupuoliset suuttuvat, kun lesbot eivät halua deittailla heitä. Jos kerran muunsukupuolinen haluaa tulla nähdyksi muunsukupuolisena, ei pitäisi olla yllätys, että naisseuraa etsivät antavat pakit. 

Olen kuullut, kuinka monet muunsukupuoliset valehtelevat transpolilla saadakseen transsukupuolisuus-diagnoosin (F64.0), koska muu sukupuolidentiteetin häiriöllä (F64.8) hoitojen saanti on rajoitetumpaa. Pari vuotta sitten muunsukupuolisten hoidot olivat kokonaan tauolla, koska muunsukupuolisten hoidoista ei ollut riittävää tutkimusnäyttöä. Tämän vuoksi muunsukupuolisten joukko meni Helsingin transpolille paikan päälle osoittamaan mieltään ja vaatimaan apulaisylilääkäriä paikalle. Melko pian muunsukupuolisten hoidot jatkuivat. Epäilen, että tuskin näin nopeasti tutkimustulokset muunsukupuolisten hoidoista olisivat valmistuneet, mutta en toki ole asiantuntija aiheen suhteen.

Minä en kannata transsukupuolisten ja muunsukupuolisten diagnosoinnin yhdistämistä. Muunsukupuolisilla on taipumus ahdistua ulkönäkönsä liiallisesta muuttumisesta, eikä muunsukupuolisille ole luontaista sosiaalista roolia. Uskon, että on olemassa joitakin muunsukupuolisia, joilla on sama hoitojen tarve kuin perinteisillä transsukupuolisilla, mutta valtaosa muunsukupuolisista ei ole tällaisia. Minua huolestuttaa, että tulevaisuudessa meillä on iso määrä katujia, jotka tällä hetkellä määrittelevät itsensä muunsukupuoliksi. 

Jokin aika sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa erääseen muunsukupuoliseen, joka ulkonäön perusteella oli lyhythiuksinen biologinen nainen. Kyseinen muunsukupuolinen valitti, kuinka hänelle ei ole omaa vessaa, vaikka ulkonäkönsä puolesta hän olisi voinut mennä ihan hyvin naisten vessaan. Jos olen rehellinen, niin mietin, kuinka paljon muunsukupuolisuus-identiteetin omaksuminen helpottaa elämää, vai vaikeuttaako se lähinnä sitä jatkuvan väärinsukupuolittamisen vuoksi. 

Tässä toinen transmies kritisoi muunsukupuolisuutta, suosittelen katsomaan.