Tervehdys blogini lukijoille.
Blogini on viime aikoina pitänyt hiljaiseloa. Minulla on ollut varsin pitkään sellainen olo, että olen sanonut transaiheesta kaiken oleellisen. Ylipäätään ilmapiiri aiheen ympärillä varsin on varsin myrkyllinen, sillä koen olevani vahvasti kahden tulen välissä. Tarkoitan tällä sitä, että mielestäni valtavirran transaktismi on pidemmällä aikavälillä monella tavalla varsin kestämätöntä, minkä takia olenkin sitä kritisoinut. Kuitenkin myös niin sanottu ”vastapuoli” ei minua katso hyvällä.
Valtavirran transaktivismin kannattajat ovat leimanneet kritiikkini merkkinä siitä, että kärsin sisäistetystä transfobiasta ja/tai että haen hyväksyntää transsukupuolisia vihaavilta tahoilta. Vastaavasti aidon transvastaiset ihmiset pitävät minua ”osana ongelmaa”. Vaikka jälkimmäistä palautetta olen saanut henkilökohtaisesti varsin vähän, niin olen nähnyt kuitenkin, millaista palautetta sosiaalisessa mediassa transaktivismia kritisoivat transsukupuoliset ovat saaneet transvastaisilta tahoilta. Teen tästä johtopäätöksen, että minutkin koetaan samalla tavalla. Suomessa meininki on toki ollut vielä melko maltillista verrattuna siihen, kuinka polarisoitunut tilanne on ulkomailla. Mutta kuten tiedämme, Suomi tulee aina muuta maailmaa pari vuotta viiveellä.
Selvyyden vuoksi haluan sanoa, miksi alun perin kävin pari vuotta sitten puhumaan näistä asioista: tulin siihen johtopäätökseen, että jos eri mieltä olevat transsukupuoliset seuraavat vain hiljaa sivusta, niin tästä syntyy illuusio, kuinka olisimme hiljaisia hyväksyjiä nykyiseen transaktivismiin liittyen. Olinkin pitkään hiljaa, vaikka pidinkin tiettyjä asioita valtavirran transaktivismissa typerinä. Ajattelin, että asiat ovat ohimeneviä, vaikkakin ärsyttäviä. Lopulta huomasin, ettei asia ole näin, ja vaikka oma vaikutusvaltani on varsin pieni, niin hiljaa oleminen ei kuitenkaan auta mitään.
Minulta on kysytty muutaman kerran, miksi otan näihin asioihin kantaa, vaikka transitioni aloittamisesta onkin aikaa. On toki totta, että jos esimerkiksi joku sosiaalisen tartunnan kautta transidentiteetin löytänyt nuori päätyy transhoitoihin, joita myöhemmin katuu, niin eihän se suoraan tässä hetkessä vaikuta minun elämääni. Kuitenkin fakta on, että koska olen itse transsukupuolinen, niin tuollaisia asioita ajetaan minun nimissäni, vaikka en niitä kannata. Toisin sanoen kritisoimillani asioilla on vähintään epäsuora vaikutus elämääni, vaikka ne eivät näkyisikään juuri tässä hetkessä.
Palatakseni tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen, niin kysyin aikoinaan Twitterissä/X-palvelussa, mitä ihmiset haluaisivat kysyä minulta transaiheisiin liittyen. Otin kysymykset talteen. Päätin, että vastaan kysymyksiin osissa, jotta yksittäisistä postauksista ei tulisi liian pitkiä. Tässä kirjoituksessa vastaan kolmeen kysymykseen.
Kaipaatko ikinä "naisen elämää"?
En varsinaisesti. Minulla on nykyisessä kehossani huomattavasti parempi olla kuin mitä ennen transitiota. Näin siitäkin huolimatta, että joudunkin ottamaan kolmen kuukauden välein nebido-injektion (testosteronivalmiste), mihin on joskus liittynyt ylimääräistä säätämistä aikataulujen ja verikokeiden suhteen, joita ei olisi, jos kehoni tuottaisi hormonit itse. Kuitenkin koen tuon olevan varsin pieni hinta siitä, että voin kehossani paremmin. Korostan kuitenkin, että vaikka tämä asia on minun kohdallani näin, niin en silti halua mainostaa transhoitoja minään helppona ratkaisuna kehoahdistukseen (jonka syyt voivat olla lopulta hyvinkin moninaiset eikä todellakaan aina trans-liitännäisiä).
Mainittakoon muun muassa, että vaikka testosteronin vaikutukset transmiehillä ovatkin vahvempia verrattuna transnaisten hormonihoitoihin, niin loppupeleissä meni useampi vuosi ennen kuin kehoni oli maskulinisoitunut kunnolla.
Transsukupuolisena eläminen on myös opettanut minulle tietynlaista nöyryyttä ja tiettyä elämän rajallisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä myös transaiheiden ulkopuolella.
Minulla ei siis ole siis katumuksen tunnetta liittyen transitiooni. Olen kuitenkin joskus miettinyt "entä jos" -skenaarioita, jos en olisikaan koskaan transitioitunut. Olen myös miettinyt sitä, että entä jos en koskaan olisikaan kärsinyt sukupuolidysforiasta, niin millainen ihminen olisin (olisin sitten syntynyt tyttönä tai poikana). Esimerkiksi kun joku sanoo "miksi ei voisi vaan hyväksyä itseään sellaisena kuin on, miksi pitää muokata kehoaan sellaiseksi, jollainen se ei luontaisesti olisi", niin myönnän, että ilman kokemusta pitkäkestoisesta ja vahvasta sukupuolidysforiasta saattaisin itsekin mahdollisesti ajatella tuolla tavalla. Myönnän ylipäätään, että sukupuolidysforiasta kärsiminen ja transhoitojen läpikäynti, sekä niiden psykofyysis-sosiaaliset seuraukset vaikuttavat siihen, millainen olen ihmisenä niin hyvässä kuin pahassakin.
Miten mielestäsi pitäisi ratkaista konflikti transaktivistien ideologian ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien välillä? Esimerkiksi cotton ceiling, boxer ceiling, "girl-dick", "boy-pussy".
Ensi alkuun lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikenlainen seksuaalinen painostus ja manipulaatio (muun muassa transfobiaan vedoten) on aina väärin.
Kysymyksen esimerkeissä viitataan ilmiöön, jossa transhenkilöt painostavat seksuaalivähemmistöjen edustajia seksuaaliseen kanssakäymiseen ja josta kieltäytyminen nähdään merkkinä transfobiasta. Ilmiö kohdistuu myös heteroihin, mutta ainakin toistaiseksi aihe on ollut enemmän esillä seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Ilmiöstä on olemassa myös versio, jossa painostus on epäsuorempaa, mutta silti väärin. Esimerkiksi saatetaan sanoa "on ihan ok, jos ei halua seksiä tai seurustella transsukupuolisen kanssa, mutta jos kategorisesti sulkee pois kaikki transihmiset vain transeuden vuoksi, niin tämä on transfobiaa.”
Kuten alkuun sanoin, niin edellä kuvattu toiminta on aina väärin. Vaikka voin jollain tavalla ymmärtää, että mahdollisesti harmittaa, jos kiinnostunut tyyppi ei ole enää kiinnostunut trans-statuksen tultua ilmi, mutta on transhenkilön omalla vastuulla käsitellä tapahtuneesta aiheutuneet ikävät tuntemukset.
Kuulun itse siihen porukkaan, jonka mielestä transsukupuolisen olisi hyvä tuoda esille oma trans-status mahdollisiman varhain deittailun yhteydessä mieluusti jo deittiprofiilissa (ja myöhemmin olisi hyvä vielä varmistaa onko merkintä huomattu, sillä sekä omien että muiden kokemusten mukaan todella moni lukee huonosti deittiprofiilit).
Olen myös sitä mieltä, että jos joku ilmaisee profiilissa tavalla tai toisella, että ei halua olla transsukupuolisen kanssa, niin tämän pitäisi olla mielestäni hyväksyttävää. Kuulemani mukaan jotkut ihmiset ovat saaneet kenkää deittisivuilta, jos ovat tuoneet vastaavan asian esille, mutta en ymmärrä miksi. Jos olisin itse sinkku ja törmäisin profiiliin, jossa olisi maininta, että ei transihmisiä, niin olisin tyytyväinen, sillä tietäisin saman tien, ettei tyyppi voisi minusta kiinnostua. Molemminpuolista ajan säästöä.
Miten seuloisit detransitioitujat pois transprosessista?
Ennen kuin vastaan, niin pitää ottaa huomioon, ettei minulla ole ammattitason tietopohjaa psykiatriasta tai psykologiasta. Vastaan kuitenkin siltä pohjalta, mitä olen itse havainnut detrans-ihmisten tarinoissa olevan tyypillisiä piirteitä. Tiedän, että osa ihmisistä ajattelee, ettei potentiaalisia tulevaisuuden katujia/detranseja voisi mitenkään tunnistaa, koska nämäkin ovat olleet monesti yhtä varmoja asiastaan kuin transhoitoihin tyytyväiset yksilöt.
On toki totta, ettei meillä ole kristallipalloa, joten 100% varmasti emme voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Voimme kuitenkin tehdä jonkinlaisia arvioita todennäköisyyksistä. Aikoinaan minunkin transpolin psykologin lausunnossa oli maininta, että kohdallani olisi varsin todennäköistä, että tulen hyötymään transhoidoista.
Seuraavaksi teen lyhyen listan, joissa on joitakin varomerkkejä, jotka voivat mahdollisesti ennakoida tulevaa detransitiota ja/tai transhoitojen katumista. Lista ei ole täydellinen, mutta perustuu kuitenkin havaintoihin, joita olen tehnyt tutustuessani detrans-ihmisten kokemuksiin:
- Jos henkilö hakeutuu naisesta mieheksi -transsukupuolisille tarkoitettuihin transhoitoihin (identiteetistä riippumatta, esimerkiksi jos on muusu), mutta tavoittelee poikamaista tai androgyynia olemusta, niin todennäköisyys katumiselle kasvaa. Olen huomannut, että todella silmiin pistävän yleistä on, kuinka syntymäsukupuoleltaan naispuolinen yksilö katuu transhoitoja, koska on miehistynyt liikaa, eikä ole enää androgyyni nättipoika. Tämä on todella yleinen piirre ftm-transition katujissa.
- Dissosiatiivinen oireilu, täällä
aiheesta haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan
tärkeys.
- Selvästi epärealistiset odotukset liittyen transhoitojen tuloksiin. Teen tämän johtopäätöksen siitä, kuinka osa detranseista on sanonut, että halusivat detransitioitua siinä vaiheessa, kun tajusivat, etteivät he olisi koskaan "oikeita miehiä/naisia". Olen miettinyt, onko tuo jälkikäteen keksitty selitys, mutta jos ei ole, niin siinä kohtaa henkilöillä on alkujaankin olleet epärealistiset käsitykset mitä transhoidoilla voi saavuttaa. Nähdäkseni tämä ilmiö korostuu maissa, joissa koulutusjärjestelmä ei ole yhtä hyvä kuin meillä, jolloin tiedot biologiasta voivat olla alkeellisella pohjalla. Toisaalta on myös mahdollista, että yksilöllä on voinut olla realistiset käsitykset mitä kehollisilla transhoidoilla voi saavuttaa, mutta transsukupuolisena elämisen sosiaaliset seuraukset ovat olleet liian hankalat. On muistettava, ettei transitio ole kaikkivoipa ratkaisu yksilön mahdollisesti monitahoisiin ongelmiin. Esimerkiksi jos henkilö kokee ulkopuolisuuden tunnetta muihin biologisen sukupuolensa edustajia kohtaan, ei hän automaattisesti myöskään sopeudu toisen sukupuolen joukkoon. Mieleeni tulee erään detransin kertomus, jossa hän kertoi, että vaikka koki naisiin nähden olevan epätyypillinen, niin ei hän sopinut miestenkään joukkoon.
- Monet detransit ovat sanoneet, kuinka heillä sisäistetty homofobia oli merkittävä tekijä halussa transitioitua. Monet tällaiset yksilöt ovat sanoneet, kuinka halusivat kovasti olla "normaaleja". Valitettavasti kun yksilö lähtee kehollisiin transhoitoihin, hän ei voi koskaan olla normaali. Jos yksilö alun perin oli (ainakin itse koetusti) henkisesti poikkeava, niin kehollisten transhoitojen myötä hän on poikkeava myös fyysisesti. Fyysisten reunaehtojen lisäksi transsukupuolisuus tuo aina myös sosiaaliset haasteensa, joten se, että potentiaaliset suhteet näyttäytyvät yhteiskunnan silmissä heterosuhteilta ei välttämättä lisää tyytyväisyyttä pidemmällä aikavälillä.
Kuten sanoin aiemmin, niin lista ei ole täydellinen. Vaikka mielestäni transpolien portinvartiointia pitäisi kiristää löyhentämisen sijasta, en kuitenkaan kannata kohtuuttomia rajoituksia aikuisten transhoitoihin. Toivoisin terveempää keskusteluilmapiiriä erilaisiin transsukupuolisten ryhmiin, joissa kaikkea kriittistä pohdintaa ei kutsuttaisi sisäistetyksi transfobiaksi tai transfoobikoiden saappaiden nuolemiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti