Haastattelu: politisoituneen queer-tutkimuksen negatiiviset vaikutukset transaktivismiin

Tervehdys blogini lukijoille. Tässä tekstissä haastattelen transnaista, joka suhtautuu myös kriittisesti nykyiseen valtavirran transaktivismiin.

Haastattelu alkaa tästä:

 

Kuka olet?

Olen 30-vuotias transnainen ja aloitin hormonihoidot 5 vuotta sitten. Olen insinööritaustainen oululainen ja kritisoin nykyajan woke-ilmiöitä.

 

Mitkä ovat mielestäsi kolme suurinta ongelmaa nykyisessä valtavirran transaktivismissa?

Suurin ongelma on alaikäisten mieltäminen transsukupuolisiksi, kun he ilmentävät epätyypillistä käytöstä muihin oman sukupuolensa edustajiin verrattuna, esim. feminiininen poika tai maskuliininen tyttö. Nämä ”poikkeavat” lapset ohjataan jo hyvin varhaisessa lapsuudessa trans-aihepiirin pariin, mikä vääjäämättä asettaa heidät hoitopolulle teini-iän portaalla ilman, että he voivat kokonaisuudessaan ymmärtää transsukupuolisuuden laajuutta ja vaikutuksia heidän tulevaisuuteensa.

Toinen ongelma on intersektionaalisen feminismin alla toimiva yliopistoiden queer-tutkimus, joka toimii lähteenä mm. yllämainitulle lasten sukupuolen kyseenalaistamiselle, sekä transsukupuolisuuden käsitteen vesittämiselle. Nykyisin trendiksi on muodostunut ei-binääri identiteettiin indentifioituminen ja ylipäätään itseidentifioituminen ”trans-sateenvarjon” alle ilman, että henkilö edes kokee vahvaa sukupuolidysforiaa ja kokisi tarvetta lääketieteelliselle transprosessille. Aktivismi puhuu suulla, joka ei kuulu transsukupuolisille.

Kolmas ongelma on konservatiivisten näkökulmien sivuuttaminen, etenkin kun puhujana on itse transsukupuolinen henkilö. Aktivismi on sokea kritiikille, ja ainoa keino vastustaa ideologisesti värittynyttä tiedettä onkin tehdä tutkimusta tiedekunnan sisäpuolelta, mikä kumoaisi aktivismin väitteitä. Hiljalleen kuitenkin somen kautta isompi yleisö on heräämässä woke-ilmiön ajamiin konkreettisiin toimiin ja vastavoimat reagoivat voimalla takaisin, mikä voi heijastua myös meihin ”aitoihin” (sukupuolidysforian kanssa kamppaileviin) transsukupuolisiin.

 

Minulle ja monelle muulle transaktivismia kritisoiville transsukupuolisille sanotaan usein, että kärsimme sisäistetystä transfobiasta ja että näkemyksemme ovat ristiriidassa kansainvälisten tutkimusten kanssa. Millaisia ajatuksia tämä herättää sinussa?

 

Tämä on aktivistien keino hiljentää kokemukseen perustuva kritiikki. Ymmärrettävästi kun yliopistollinen tiedekunta on muodostettu aiheen ympärille, heidän on pakko tuottaa tutkimussisältöä rahallisten voittojen toivossa, eivätkä vastakkaiset mielipiteet mairittele tuotettua sisältöä. Kritiikki pyritään hiljentämään, jotta ideologian tiellä ei olisi vastavoimia ja työpaikat alalla säilyisivät, lisääntyisivät ja monipuolistuisivat monen eri alan piiriin. Muutos pyritään saattamaan yhteiskunnalliselle tasolle ja normalisoimaan arkipäivään.

 

Monet transaiheisiin liittyvät tutkimukset ovat ristiriidassa sen kanssa, kuinka paljon transhoitojen ajatellaan hyödyttävän transsukupuolisia. Joidenkin tutkimusten mukaan transhoidot eivät pidemmällä aikavälillä vähennä transsukupuolisten mielenterveysongelmia, kun taas toisten tutkimusten mukaan transhoidot lievittävät tehokkaasti sukupuolidysforiaa ja parantavat transsukupuolisten toimintakykyä. Itse olen taipuvainen uskomaan, että totuus on jotain näiden kahden väliltä. Toisin sanoen transhoidot oikein kohdennetuina auttavat kyllä sukupuolidysforiaan tai vähentävät sitä, mutta odotukset transition suhteen pitää olla realistiset. Tämän lisäksi transhoitoja ei saa nähdä minään kaikkivoipana ratkaisuna yksilön ongelmiin, jotka eivät välttämättä edes liity sukupuoleen. Minkälaisia ajatuksia sinulla on aiheesta?

 

Transhoidot itsessään on keino vähentää sukupuolidysforiaa, mutta ne eivät ole pääsääntöinen keino hoitaa muita mielenterveyden ongelmia. Myös transsukupuolinen voi kärsiä mielenterveysongelmista, mutta ennen transhoitojen alkua tulisi muut mielenterveyden ongelmat kartoittaa ja saada mahdollisimman hyvin hoidettua pois alta voimavarojen maksimoimiseksi. Etenkin monet nuoret voivat muodostaa käsityksen siitä, että transhoidot olisi jokin lopullinen parannuskeino heidän kaikkiin ongelmiin, vaikka näin ei todennäköisesti ole. Myös liiallinen prosessin ihannointi muiden transhenkilöiden kokemusten/tarinoiden kautta voi vääristää ennakko-odotuksia hoitojen luonteesta ja luoda ikään kuin ”pakkomielteen” hoitojen tarpeellisuudesta omalle kohdalle. Ihmelääke/-ratkaisu kaikkeen transprosessi ei kuitenkaan ole.

 

Mikä on mielestäsi tällä hetkellä paras tapa osoittaa tukensa transsukupuolisille?

Kuuntele, älä yleistä tai niputa kaikkia samaan kastiin, tee ero aktivismin ja yksittäisen henkilön välillä. Transsukupuolisuudesta ei tarvitse tehdä numeroa, me olemme usein vain tavallisia kansalaisia muiden joukossa, eikä meitä ei tarvitse palvoa tai muutenkaan nostaa alustalle sen enempää kuin muitakaan.

 

Transsukupuolisilta kysytään usein "miksi et voinut olla vain feminiininen mies/maskuliininen nainen?" Miten sinä vastaat tällaiseen kysymykseen? Erottele vastauksessasi transhoitoja tarvitsevat transsukupuoliset niistä, jotka vain identifioituvat transsukupuolisiksi, mutta eivät koe tarvitsevansa mitään transhoitoja.

Sukupuolille asetetut yhteiskunnalliset odotukset ovat melko ahtaat, ja osittain rajat ovat myös henkilön oman pään sisälle rakentuneet ympäristön paineesta. Transitioituminen on hyvinkin konkreettinen keino ”vapautua” näistä kahleista ja osittain niiden aiheuttamasta vahvasta sukupuolidysforiasta, mutta jos yksilö on kykenevä ilmaisemaan itseään ilman transhoitoja, sehän on vain hienoa. Mielestäni kuitenkin ero on tehtävä henkilön välillä, kuka hoidot aloittaa ja käy läpi, ja henkilön kuka pystyy toteuttamaan itseään ilman transhoitoja. Ei ole mielestäni mitään väärää olla feminiininen mies tai maskuliininen nainen, kunhan myöntää, että tilanne ei ole täysin sama kuin transsukupuolisilla, vaikka joitain yhtäläisyyksiä löytyisikin.

 

Uskotko, että transhoitoja katuvien suhteellinen osuus tulee kasvamaan seuraavan 5-10 vuoden sisällä? Perustele vastauksesi oli se sitten mikä tahansa.

Uskon. Mitä enemmän trans-ideologia leviää etenkin nuorten piireissä, sitä enemmän tulee ylilyöntejä ja väärin perustein asetettuja diagnooseja, jotka johtavat vääjäämättä isompaan detransitioituvien määrään. Jos queer-tutkimus saa yliotteen lääketieteestä, tilanne tulisi räjähtämään käsiin. Jo viimeisen 10 vuoden aikana trans-maskuliineiksi itsensä identifioituvien nuorten määrä on kasvanut monikymmenkertaisesti trans-femiineiksi mieltäviin nähden, mikä viittaa trans-ideologian sosiaaliseen leviämiseen nuorten naisten keskuudessa trendin tavoin.

 

Mikä on kantasi alaikäisten transjuttuja kohtaan?

Varautunut / kielteinen. En koe nuoren olevan kykenevä antamaan suostumusta transhoitoihin, ennen kuin sukukypsyys on saavutettu. Jos lasta aletaan ohjailemaan transitioitumisen ideaan jo varhaislapsuudesta pitäen, hän todennäköisesti rakentaa identiteettinsä tämän ympärille, oli siitä hänelle hyötyä tai ei, ja tämä johtaa vääjäämättä hormoniblokkereiden ja lopulta hormonihoitojen aloitukseen. Todennäköisimmin femiininen poika kasvaa feminiiniksi mieheksi ja maskuliininen tyttö maskuliiniseksi naiseksi, ei transsukupuoliseksi. Kasvurauha on taattava lapsille, sillä sukupuolidysforia vahvistuu vasta teini-iän myötä ja vaatii nuorelta sisäistä tutkiskelua ilman ulkopuolista painostusta puoleen eikä toiseen.

Nuoren sukukypsyys on saavutettava mielestäni siitä syystä, ettei nuoren seksuaalikehitys häiriinny/esty täysin, ja jotta nuorella olisi mahdollisuus mm. tallettaa sukusolunsa ja täten säilyttää lisääntymiskyky vaikka hoidot aloitettaisiinkin. Ulkonäölliset seikat ovat kuitenkin pieni uhraus siitä, että tulevaisuus on elämisen arvoista. Hormoniblokkerit ovat mielestäni sopivaa aloittaa aikaisintaan 16-vuotiaana ja hormonihoidot täysi-ikäisenä, kunhan sukupuolidysforia on todettu diagnoosilla.

 

Mikä on ollut suurin yllätys, jonka olet kokenut liittyen transsukupuolisena elämiseen ja jota et ennalta osannut odottaa? Mitä sanoisit nyt nuoremmalle itsellesi, kun et vielä ollut aloittanut transhoitoja?

Suurin yllätys on se, että voin elää tavanomaista elämää transsukupuolisuudesta huolimatta. Ihmiset eivät kohtele minua eri tavalla kuin ketään muutakaan arkielämässä. Loppujen lopuksi elämä vain jatkuu tavallisena elämänä hoidoista huolimatta. Deittailu on keskimääräistä vaikeampaa, mutta sitä se näyttäisi olevan monille muillekin, joten en ole yksin tämänkään suhteen.

Nuoremmalle itselleni sanoisin, että kaikki järjestyy ja käy järkeen myöhemmin. Vaikeat ajat vain vahvistavat.

 

Millaisia terveisiä lähettäisit transpoleille? Entä transaktivisteille?

Transpoli tekee hyvää ja tärkeää työtä transsukupuolisten eteen ja myötätuntoni menevät heille resurssipulan keskelle. Transaktivisteille sanoisin, että hillitkää radikaaleimpia ideoitanne ja etenkin lasten osalta. Niistä kärsivät niin lapset kuin transsukupuolisetkin, eikä se palvele mitään muuta kuin itse ideologiaa.

 

Kysymyksiä ja vastauksia transaiheesta

Tervehdys blogini lukijoille. 

Blogini on viime aikoina pitänyt hiljaiseloa. Minulla on ollut varsin pitkään sellainen olo, että olen sanonut transaiheesta kaiken oleellisen. Ylipäätään ilmapiiri aiheen ympärillä varsin on varsin myrkyllinen, sillä koen olevani vahvasti kahden tulen välissä. Tarkoitan tällä sitä, että mielestäni valtavirran transaktismi on pidemmällä aikavälillä monella tavalla varsin kestämätöntä, minkä takia olenkin sitä kritisoinut. Kuitenkin myös niin sanottu ”vastapuoli” ei minua katso hyvällä. 

Valtavirran transaktivismin kannattajat ovat leimanneet kritiikkini merkkinä siitä, että kärsin sisäistetystä transfobiasta ja/tai että haen hyväksyntää transsukupuolisia vihaavilta tahoilta. Vastaavasti aidon transvastaiset ihmiset pitävät minua ”osana ongelmaa”. Vaikka jälkimmäistä palautetta olen saanut henkilökohtaisesti varsin vähän, niin olen nähnyt kuitenkin, millaista palautetta sosiaalisessa mediassa transaktivismia kritisoivat transsukupuoliset ovat saaneet transvastaisilta tahoilta. Teen tästä johtopäätöksen, että minutkin koetaan samalla tavalla. Suomessa meininki on toki ollut vielä melko maltillista verrattuna siihen, kuinka polarisoitunut tilanne on ulkomailla. Mutta kuten tiedämme, Suomi tulee aina muuta maailmaa pari vuotta viiveellä. 

Selvyyden vuoksi haluan sanoa, miksi alun perin kävin pari vuotta sitten puhumaan näistä asioista: tulin siihen johtopäätökseen, että jos eri mieltä olevat transsukupuoliset seuraavat vain hiljaa sivusta, niin tästä syntyy illuusio, kuinka olisimme hiljaisia hyväksyjiä nykyiseen transaktivismiin liittyen. Olinkin pitkään hiljaa, vaikka pidinkin tiettyjä asioita valtavirran transaktivismissa typerinä. Ajattelin, että asiat ovat ohimeneviä, vaikkakin ärsyttäviä. Lopulta huomasin, ettei asia ole näin, ja vaikka oma vaikutusvaltani on varsin pieni, niin hiljaa oleminen ei kuitenkaan auta mitään.

Minulta on kysytty muutaman kerran, miksi otan näihin asioihin kantaa, vaikka transitioni aloittamisesta onkin aikaa. On toki totta, että jos esimerkiksi joku sosiaalisen tartunnan kautta transidentiteetin löytänyt nuori päätyy transhoitoihin, joita myöhemmin katuu, niin eihän se suoraan tässä hetkessä vaikuta minun elämääni. Kuitenkin fakta on, että koska olen itse transsukupuolinen, niin tuollaisia asioita ajetaan minun nimissäni, vaikka en niitä kannata. Toisin sanoen kritisoimillani asioilla on vähintään epäsuora vaikutus elämääni, vaikka ne eivät näkyisikään juuri tässä hetkessä. 

Palatakseni tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen, niin kysyin aikoinaan Twitterissä/X-palvelussa, mitä ihmiset haluaisivat kysyä minulta transaiheisiin liittyen. Otin kysymykset talteen. Päätin, että vastaan kysymyksiin osissa, jotta yksittäisistä postauksista ei tulisi liian pitkiä. Tässä kirjoituksessa vastaan kolmeen kysymykseen. 

Kaipaatko ikinä "naisen elämää"?

En varsinaisesti. Minulla on nykyisessä kehossani huomattavasti parempi olla kuin mitä ennen transitiota. Näin siitäkin huolimatta, että joudunkin ottamaan kolmen kuukauden välein nebido-injektion (testosteronivalmiste), mihin on joskus liittynyt ylimääräistä säätämistä aikataulujen ja verikokeiden suhteen, joita ei olisi, jos kehoni tuottaisi hormonit itse. Kuitenkin koen tuon olevan varsin pieni hinta siitä, että voin kehossani paremmin. Korostan kuitenkin, että vaikka tämä asia on minun kohdallani näin, niin en silti halua mainostaa transhoitoja minään helppona ratkaisuna kehoahdistukseen (jonka syyt voivat olla lopulta hyvinkin moninaiset eikä todellakaan aina trans-liitännäisiä). 

Mainittakoon muun muassa, että vaikka testosteronin vaikutukset transmiehillä ovatkin vahvempia verrattuna transnaisten hormonihoitoihin, niin loppupeleissä meni useampi vuosi ennen kuin kehoni oli maskulinisoitunut kunnolla. 

Transsukupuolisena eläminen on myös opettanut minulle tietynlaista nöyryyttä ja tiettyä elämän rajallisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä myös transaiheiden ulkopuolella.

Minulla ei siis ole siis katumuksen tunnetta liittyen transitiooni. Olen kuitenkin joskus miettinyt "entä jos" -skenaarioita, jos en olisikaan koskaan transitioitunut. Olen myös miettinyt sitä, että entä jos en koskaan olisikaan kärsinyt sukupuolidysforiasta, niin millainen ihminen olisin (olisin sitten syntynyt tyttönä tai poikana). Esimerkiksi kun joku sanoo "miksi ei voisi vaan hyväksyä itseään sellaisena kuin on, miksi pitää muokata kehoaan sellaiseksi, jollainen se ei luontaisesti olisi", niin myönnän, että ilman kokemusta pitkäkestoisesta ja vahvasta sukupuolidysforiasta saattaisin itsekin mahdollisesti ajatella tuolla tavalla. Myönnän ylipäätään, että sukupuolidysforiasta kärsiminen ja transhoitojen läpikäynti, sekä niiden psykofyysis-sosiaaliset seuraukset vaikuttavat siihen, millainen olen ihmisenä niin hyvässä kuin pahassakin. 

Miten mielestäsi pitäisi ratkaista konflikti transaktivistien ideologian ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien välillä? Esimerkiksi cotton ceiling, boxer ceiling, "girl-dick", "boy-pussy". 

Ensi alkuun lyhyesti ja ytimekkäästi: kaikenlainen seksuaalinen painostus ja manipulaatio (muun muassa transfobiaan vedoten) on aina väärin.

Kysymyksen esimerkeissä viitataan ilmiöön, jossa transhenkilöt painostavat seksuaalivähemmistöjen edustajia seksuaaliseen kanssakäymiseen ja josta kieltäytyminen nähdään merkkinä transfobiasta. Ilmiö kohdistuu myös heteroihin, mutta ainakin toistaiseksi aihe on ollut enemmän esillä seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Ilmiöstä on olemassa myös versio, jossa painostus on epäsuorempaa, mutta silti väärin. Esimerkiksi saatetaan sanoa "on ihan ok, jos ei halua seksiä tai seurustella transsukupuolisen kanssa, mutta jos kategorisesti sulkee pois kaikki transihmiset vain transeuden vuoksi, niin tämä on transfobiaa.”

Kuten alkuun sanoin, niin edellä kuvattu toiminta on aina väärin. Vaikka voin jollain tavalla ymmärtää, että mahdollisesti harmittaa, jos kiinnostunut tyyppi ei ole enää kiinnostunut trans-statuksen tultua ilmi, mutta on transhenkilön omalla vastuulla käsitellä tapahtuneesta aiheutuneet ikävät tuntemukset. 

Kuulun itse siihen porukkaan, jonka mielestä transsukupuolisen olisi hyvä tuoda esille oma trans-status mahdollisiman varhain deittailun yhteydessä mieluusti jo deittiprofiilissa (ja myöhemmin olisi hyvä vielä varmistaa onko merkintä huomattu, sillä sekä omien että muiden kokemusten mukaan todella moni lukee huonosti deittiprofiilit). 

Olen myös sitä mieltä, että jos joku ilmaisee profiilissa tavalla tai toisella, että ei halua olla transsukupuolisen kanssa, niin tämän pitäisi olla mielestäni hyväksyttävää. Kuulemani mukaan jotkut ihmiset ovat saaneet kenkää deittisivuilta, jos ovat tuoneet vastaavan asian esille, mutta en ymmärrä miksi. Jos olisin itse sinkku ja törmäisin profiiliin, jossa olisi maininta, että ei transihmisiä, niin olisin tyytyväinen, sillä tietäisin saman tien, ettei tyyppi voisi minusta kiinnostua. Molemminpuolista ajan säästöä.

Miten seuloisit detransitioitujat pois transprosessista? 

Ennen kuin vastaan, niin pitää ottaa huomioon, ettei minulla ole ammattitason tietopohjaa psykiatriasta tai psykologiasta. Vastaan kuitenkin siltä pohjalta, mitä olen itse havainnut detrans-ihmisten tarinoissa olevan tyypillisiä piirteitä. Tiedän, että osa ihmisistä ajattelee, ettei potentiaalisia tulevaisuuden katujia/detranseja voisi mitenkään tunnistaa, koska nämäkin ovat olleet monesti yhtä varmoja asiastaan kuin transhoitoihin tyytyväiset yksilöt. 

On toki totta, ettei meillä ole kristallipalloa, joten 100% varmasti emme voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Voimme kuitenkin tehdä jonkinlaisia arvioita todennäköisyyksistä. Aikoinaan minunkin transpolin psykologin lausunnossa oli maininta, että kohdallani olisi varsin todennäköistä, että tulen hyötymään transhoidoista.

Seuraavaksi teen lyhyen listan, joissa on joitakin varomerkkejä, jotka voivat mahdollisesti ennakoida tulevaa detransitiota ja/tai transhoitojen katumista. Lista ei ole täydellinen, mutta perustuu kuitenkin havaintoihin, joita olen tehnyt tutustuessani detrans-ihmisten kokemuksiin: 

- Jos henkilö hakeutuu naisesta mieheksi -transsukupuolisille tarkoitettuihin transhoitoihin (identiteetistä riippumatta, esimerkiksi jos on muusu), mutta tavoittelee poikamaista tai androgyynia olemusta, niin todennäköisyys katumiselle kasvaa. Olen huomannut, että todella silmiin pistävän yleistä on, kuinka syntymäsukupuoleltaan naispuolinen yksilö katuu transhoitoja, koska on miehistynyt liikaa, eikä ole enää androgyyni nättipoika. Tämä on todella yleinen piirre ftm-transition katujissa. 

- Dissosiatiivinen oireilu, täällä aiheesta haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan tärkeys.

 

- Selvästi epärealistiset odotukset liittyen transhoitojen tuloksiin. Teen tämän johtopäätöksen siitä, kuinka osa detranseista on sanonut, että halusivat detransitioitua siinä vaiheessa, kun tajusivat, etteivät he olisi koskaan "oikeita miehiä/naisia". Olen miettinyt, onko tuo jälkikäteen keksitty selitys, mutta jos ei ole, niin siinä kohtaa henkilöillä on alkujaankin olleet epärealistiset käsitykset mitä transhoidoilla voi saavuttaa. Nähdäkseni tämä ilmiö korostuu maissa, joissa koulutusjärjestelmä ei ole yhtä hyvä kuin meillä, jolloin tiedot biologiasta voivat olla alkeellisella pohjalla. Toisaalta on myös mahdollista, että yksilöllä on voinut olla realistiset käsitykset mitä kehollisilla transhoidoilla voi saavuttaa, mutta transsukupuolisena elämisen sosiaaliset seuraukset ovat olleet liian hankalat. On muistettava, ettei transitio ole kaikkivoipa ratkaisu yksilön mahdollisesti monitahoisiin ongelmiin. Esimerkiksi jos henkilö kokee ulkopuolisuuden tunnetta muihin biologisen sukupuolensa edustajia kohtaan, ei hän automaattisesti myöskään sopeudu toisen sukupuolen joukkoon. Mieleeni tulee erään detransin kertomus, jossa hän kertoi, että vaikka koki naisiin nähden olevan epätyypillinen, niin ei hän sopinut miestenkään joukkoon. 

- Monet detransit ovat sanoneet, kuinka heillä sisäistetty homofobia oli merkittävä tekijä halussa transitioitua. Monet tällaiset yksilöt ovat sanoneet, kuinka halusivat kovasti olla "normaaleja". Valitettavasti kun yksilö lähtee kehollisiin transhoitoihin, hän ei voi koskaan olla normaali. Jos yksilö alun perin oli (ainakin itse koetusti) henkisesti poikkeava, niin kehollisten transhoitojen myötä hän on poikkeava myös fyysisesti. Fyysisten reunaehtojen lisäksi transsukupuolisuus tuo aina myös sosiaaliset haasteensa, joten se, että potentiaaliset suhteet näyttäytyvät yhteiskunnan silmissä heterosuhteilta ei välttämättä lisää tyytyväisyyttä pidemmällä aikavälillä. 

Kuten sanoin aiemmin, niin lista ei ole täydellinen. Vaikka mielestäni transpolien portinvartiointia pitäisi kiristää löyhentämisen sijasta, en kuitenkaan kannata kohtuuttomia rajoituksia aikuisten transhoitoihin. Toivoisin terveempää keskusteluilmapiiriä erilaisiin transsukupuolisten ryhmiin, joissa kaikkea kriittistä pohdintaa ei kutsuttaisi sisäistetyksi transfobiaksi tai transfoobikoiden saappaiden nuolemiseksi. 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!

Haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan tärkeys

Kun olen tutustunut transhoitoja katuvien/detrans-ihmisten tarinoihin, olen huomannut, kuinka monet heistä mainitsevat kärsineensä dissosiaatiosta. Olen sitä mieltä, ettei dissosiaation mahdollisuutta tulisi sivuuttaa, kun harkitaan transitiota. Tämän vuoksi halusin haastatella henkilöä, jolla on kokemusta dissosiaatiosta ja sukupuoliristiriidasta. Kyseinen henkilö on myös harkinnut transhoitoja, mutta ei lopulta koskaan hakeutunut niihin. 

Haastattelu alkaa tästä: 

Haastateltava:

”Minulle itselleni tässä transasiassa on tärkeää se, että ne transsukupuoliset, jotka ihan aidosti hyötyvät transhoidoista, voisivat saada niitä jatkossakin. Mutta nykyään politiikkaa ajetaan huolestuttavasti suuntaan, jossa terapiaa kaipaavia dissoilevia ihmisiä työnnetään transjunaan. Se tulee tuottamaan detrans-tapauksia lisää. Detrans-tapauksien lisääntyminen vaarantaa transsukupuolisten tarpeelliset hoidot. Seulaa ja portinvartijointia pitää tiukentaa, ei löyhentää. Dissoilevia pääsee jo hoitoihin saakka ja se on huolestuttavaa.”

Kuka olet? 

Käytän transkeskusteluissa nimeä A-DID. Olen reilu kolmekymppinen nainen ja traumaselviytyjä. Sairastan dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja oireilen siis laajan skaalan traumaoirein. 

Traumaoireiluihini sisältyy sukupuoliristiriidan kokemukset sekä sukupuolidysforia. Jälkimmäinen on helpottunut huomattavasti vuosien saatossa, ihan rehellisellä traumahoidolla sekä siedätyksellä/altistuksella. Olen kokenut nuoruudessani seksuaalista väkivaltaa, joten sukupuolestani (nainen) tuli minulle triggeri. Väkivalta kohdistui minuun naisena, joten reagoin siihen kieltämällä olevani nainen. Tämä ei ollut tietoista vaan alitajuista. Oireilin kauan ahdistuksella ulkoisia sukupuolipiirteitäni kuten rintojani ja genitaalejani kohtaan. 

En kyennyt muodostamaan tervettä suhdetta fyysisiin enkä mentaalisiin feminiinisiin piirteisiini, koska koin niiden altistavan minut hyväksikäytölle. Olen valmiiksi hieman tavallista maskuliinisemmin itseäni ilmaiseva naiseksi, mutta ahdistusoireiluni sai minut kieltämään lähes kokonaan feminiinisyyteni. Olin hyvin rikkinäinen nainen, jolle naissukupuoli alkoi edustaa traumaa. Kypsymättömänä selviytymismekanismina dissosioin ja menetin yhteyden kokemukseeni naisena.

Mitä tarkoittaa dissosiaatio ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö?

Dissosiaatio on sekä normaali, terve tapa reagoida kuormitukseen että mielen suojakeino äärimmäisissä kokemuksissa, jotka aiheuttavat yksilölle suurta psyykkistä tuskaa. Dissosiaatio on lohkomista. Toisinaan tämä lohkominen on kroonista, ja alkaa haitata ihmisen elämää, jolloin puhutaan dissosiaatiohäiriöstä. Mieli epäonnistuu integraatiossa eli kokemusten liittämisessä yhteen. Väliaikaisessa tai ei-häiriötasoisessa dissosiaatiossa tämä prosessi tapahtuu sujuvasti.

Mieli voi dissosioida tuskallisia kokemuksia tietoisuuden ulkopuolelle, jos ne uhkaavat olla yksilön käsityskyvylle liikaa. Traumaattiset kokemukset ovat usein tällaisia. Mieli siis lohkoo trauman tai osia siitä tietoisuuden ulkopuolelle, jotta yksilö voi jatkaa näennäisesti normaalia elämää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Trauma kyllä vaikuttaa edelleen henkilön elämässä, mutta ihminen itse ei välttämättä itse tiedosta näitä reaktioita trauman aiheuttamiksi. 

Ihminen voi esimerkiksi kokea itsensä tai ympäristönsä vieraaksi. Ihminen voi tuntea elävänsä kuin sumussa tai kokea vaikeaksi olla kosketuksissa tunteidensa kanssa. Ihmisellä voi olla vaikeuksia muistaa traumaattisia tapahtumia tai osia niistä. Lisää dissosiaatiosta voi lukea esimerkiksi Disso ry:n sivuilta.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö on dissosiaatiohäiriöistä vaikein. Se on usein seurausta jo lapsuudessa koetusta, jatkuvasta ja/tai vaikeasta traumatisaatiosta. Tällaisia voi olla esimerkiksi väkivaltaiset (koti)olosuhteet, koulukiusatuksi joutuminen, seksuaalinen hyväksikäyttö tai kaoottisen sekä laiminlyövän ympäristön keskellä kasvaminen. Koska lapsen selviytymismekanismit eivät ole vielä aikuisen vastaavien tasolla, saattaa lapsi turvautua dissosiaatioon selvitäkseen olosuhteissa, joita hän ei ymmärrä ja jotka ovat sietämättömät. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä mieli turvautuu äärimmäiseen mielen suojaamiseen ja lopputuloksena koko persoonallisuus lohkoutuu tavallaan omiin yksiköihinsä, jotka eivät saumattomasti toimi yhteen.

Henkilön on vaikeaa samaistua kokemuksiinsa, tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai ylipäätään edes itseensä. Radikaalein oire on nimensä mukaisesti se, että ihminen epäonnistuu yhtenäisen identiteettikokemuksen muodostamisessa ja hänellä on kokemus itsestään ikään kuin useana eri minänä, jotka eivät välttämättä ole edes tietoisia toistensa olemassaolosta. Tämä oire ei ole suinkaan ainoa, mutta se on tunnetuin. 

Kaikki identiteetit eivät välttämättä koe olevansa samaa sukupuolta kuin keho on. Itsellänikin on miesidentiteettejä, jotka aiheuttavat herkästi sukupuolihämmennystä. Omalla kohdallani nämä miesidentiteetit ovat minulle pakokeino sukupuolestani, joka edustaa minulle seksuaalisen väkivallan kokemuksia. En kärsi kuitenkaan enää sukupuolidysforiasta ja tulen aivan hyvin toimeen sen kanssa, että toisinaan oireilen miesidentiteettikokemuksin. 

On tärkeää ymmärtää, että nämä mielen prosessit ovat täysin alitajuisia, eikä henkilö tietoisesti luo mieleensä monimutkaisia selviytymismetodeja. Usein oireet ovat piilossa henkilöltä itseltäänkin, ja yksilö kokee lähinnä vain suurta hämmennystä kykenemättä hahmottamaan, mikä hämmennyksen aiheuttaa. Oikeanlaisella hoidolla voidaan oireita helpottaa ja yksilö voi oppia kypsempiä selviytymismekanismeja epäkypsän dissosiaation tilalle. Tämä vaatii usein pitkäjänteistä terapiatyöskentelyä.

Sanoit, että dissoilevia ihmisiä pääsee jo transhoitoihin saakka. Mistä tiedät tämän? Koetko, että psykiatrian alan ammattilaisten on vaikea tunnistaa dissosiaatiota? 

Olen pyörinyt traumavertaistukipiireissä jo yli 10 vuotta. Olen havainnut, että moni dissosiaatiohäiriöinen kipuilee oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tämä voi olla sekä oire dissosiaatiohäiriössä tai siitä irrallista. Joka tapauksessa olen havainnut tämän olevan melko yleistä vaikeasti traumatisoituneilla ihmisillä. Osa vertaisryhmien henkilöistä on avoimesti kertonut transpolin tutkimusjaksostaan. Moni oireilee samanaikaisesti vaikeilla dissosiaatio-oireilla, mutta silti he pääsevät etenemään transpolin hoidoissa ilman, että tarkempaa analyysia oireilun syistä olisi välttämättä kartoitettu perusteellisesti. Osa heistä on ilmaissut itsekin tyytymättömyytensä tämän kartoituksen puutteellisuuteen.

Jotkut ovat jättäneet hoitojakson itse kesken tai venyttäneet jaksoa minimiä pidempään, koska haluavat hoitaa ensin dissosiaatiohäiriönsä. Osa taas ei ole näin osannut toimia (usein he eivät ole olleet kunnolla tietoisia dissosiaatiohäiriön kaikista mahdollisista vaikutuksista). Netin kautta osa detrans-tapauksista kuvailee tilannettaan kertomalla, kuinka havahtuivat myöhemmin siihen todellisuuteen, että heidän transkokemuksensa johtuikin traumasta ja dissosiaatiosta. 

On totta, että myös traumatisoitunut ja dissosioiva henkilö voi olla transsukupuolinen, mutta on oleellisen tärkeää hoitaa ensin trauma ja dissosiaatio-oireilu, koska nämä saattavat vaikuttaa ulospäin hyvin samalta kuin transsukupuolisuus, joka taas ei nykyisen tutkimustiedon mukaan johdu traumasta. 

Mielestäni dissosiaatiota ei vieläkään kunnolla tunnisteta eikä ymmärretä ammattilaisten keskuudessa. Tietoisuus traumasta ja sen aiheuttamista reaktioista on kieltämättä lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana. Silti hoitoalalla on paljon ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa saati hoitaa dissosioivaa potilasta. Tämä on ongelma potilaan hoidon toteutumisen kannalta, koska se aikaansaa oikeanlaisen hoidon viivästymistä. Katastrofi se voi olla silloin, jos potilaan oireilu sekoitetaan johonkin toiseen tilaan, jonka hoito on pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta. Tällaista on esimerkiksi transsukupuolisille tarjottava kehollinen hoito sukupuolidysforiaan. 

Myös minut on haluttu useita kertoja ohjata transpolin tutkimusjaksolle mielenterveyspolin toimesta. Useat eri ammattilaiset ovat ehdottaneet lähetettä transtutkimuksiin, vaikka traumataustani sekä dissosiaatio-oireiluni on ollut tiedossa. Olen itse onneksi ollut tietoinen siitä, että traumareaktiot voivat muistuttaa transsukupuolisuutta, joten olen osannut ilmaista haluni hoitaa ensin traumaoireeni kuntoon. Koen, että tämä on oikea järjestys. Olisin ollut valmis jatkamaan transtutkimuksiin myöhemmin, mikäli traumahoito ei olisi saanut sukupuolidysforiaani ja hämmennystäni tasaantumaan. Nykyään ne ovat tasolla, millä ne eivät oleellisesti häiritse elämää. Jatkan edelleen traumojeni työstämistä terapiassa, mutta oireeni painottuvat nykyään muihin teemoihin kuin sukupuoleni kanssa kipuiluun. Edelleen minulla on myös mieskokemuksia, mutta invalidisoivaa dysforiaa ei enää ilmene.

Miksi et koskaan päätynyt hakeutumaan transhoitoihin, vaikka olit harkinnut niitä?

 

Olen oireillut sukupuolihämmennyksellä sekä dissosiaatiolla sekä dysforialla hyvin kauan. Kuitenkin ensisijaiset oireeni ovat aina olleet mielenterveyden ympärillä pyöriviä. Tämä osaltaan on hidastanut prosessiani hakeutua sukupuolen spesifeihin tutkimuksiin. Kuitenkin reilu 20-vuotiaana tilanteeni oli kärjistynyt hyvin voimakkaaksi. Luin noihin aikoihin paljon materiaalia myös transsukupuolisuuteen sekä muunsukupuolisuuteen liittyen. Onnekkaasti törmäsin lopulta Sametin blogiin. Sametti oli noihin aikoihin vielä miehenä elävä, mutta jakoi tietoa detrans-tapauksista. Sain silloin tietää, että kaikkien kohdalla transitio ei ole toimiva ratkaisu, vaikka oireilu näennäisesti muistuttaisi transsukupuolisuutta. Keskusteluissa Sametin blogissa ja muuallakin sain neuvoja vanhemmilta, jo aikaisemmin transitioituneilta henkilöiltä. He neuvoivat kääntämään jokaisen mahdollisen kiven, jotta voisi sopeutua syntymäkehoonsa. Vasta, jos tämä ei onnistuisi, olisi transitio todennäköisemmin oikea ratkaisu. Kuulin sanonnan: ”Jos et ole transsukupuolinen ennen sukupuolenkorjaushoitoja, olet sitä aivan varmasti niiden jälkeen.” 

Tällä tarkoitettiin nimenomaan sitä, miten on oltava varma, jottei huomaa myöhemmin olevansa detrans-hoitojen tarpeessa. Sain kannustusta hoitamaan ensin mielenterveysongelmani ja traumani (joista osasta olin tietoinen) ennen kuin tekisin keholleni mitään peruuttamatonta. Sain kannustusta, että jos löydän keinon pärjätä dysforiani kanssa ja viihtyä omassa sukupuolessani, olen se onnekas yksilö. Kaikesta tästä rohkaistuneena päätin antaa henkiselle prosessilleni kaiken mahdollisen ajan ja hoitaa ensin oman psyykkisen tilanteeni balanssiin, vaikka olikin hyvin tuskallista pärjätä hankalan sukupuolidysforian kanssa. Elättelin toiveita, että tilanteeni ratkeaa vielä ilman kehollisia hoitoja, mutta en oikeastaan uskonut niin käyvän. Sukupuoliristiriitani oli niin voimakasta, että ajattelin sen jäävän minulle, vaikka saisin mielenterveydelliset haasteeni muutoin hoidettua.

Olin väärässä. Noin 30-vuotiaana mielessäni viimein aukesi jonkinlainen umpisolmu. Olin työstänyt seksuaalisia traumojani jo pidempään. Eräänä iltana istuin kotonani kirjoituspöydän ääressä ja koin lyhyen hetken, jolloin samaistuin olevani nainen ja se tuntui hyvältä. Aiemmin olin vain tiennyt olevani nainen, mutta tuolloin koin pienen hetken samaistumista sukupuoleeni. Riemastuin tästä hämmentävästä kokemuksesta. Aloin työstää asiaa lisää. Kokemuksia alkoi tulla enemmän.

Amnesiani purkautui omaa historiaani kohtaan ja muistin elävästi, miten olin nuorena kokenut olevani tyttö. Olin unohtanut sen kokemuksen kipuillessani traumojani. Kun sain kokemuspohjaa siihen, miltä tuntuu olla nainen ja samaistuin uudelleen omaan naissukupuoleeni, ymmärsin pian, etten minä ole transsukupuolinen vaan vaikeasti traumatisoitunut. Tämän jälkeen oli helppoa keskittyä hoitamaan traumaa ratkaisuna sukupuolidysforiaan.

Miksi transsukupuolisuus on helppo sekoittaa dissosiaatioon/dissosiatiiviseen identtiteettihäiriöön? 

Trauma saattaa oireilla voimakkaalla kieltämisellä sekä välttämisreaktiolla kaikesta traumasta muistuttavaa kohtaan. Tämä on dissosiaatiota (myös PTSD on dissosiatiivista). Traumasta muistuttava asia voi olla myös oma keho tai kuten itselleni kävi; kehon sukupuolipiirteet sekä sukupuolityypilliset psyykkiset ominaisuudet. 

Selitän traumareaktiota hieman keksityllä esimerkillä:

Nainen kävelee pimeällä kadulla ja ohittaa punaisen auton parkkipaikalla. Auton takaa kävelee esiin mies, joka veitsellä uhaten ryöstää naisen arvotavarat.

• Nainen koki trauman, jossa hänen perusturvallisuutensa oli uhattuna. Hän pelkäsi terveytensä puolesta, kun häntä uhattiin veitsellä. Uhkaaja oli mies, eli lähtökohtaisesti häntä vahvempi. Nainen olisi voinut joutua myös pahoinpidellyksi, jopa raiskatuksi. 

• Nainen ei halua enää kokea vastaavaa tilannetta eikä kauhua uudelleen. Hänen mielensä on kuitenkin liittänyt pelon muutamaan triggeriin. Näitä voivat tässä tapauksessa olla mm. naisen päällä olleet vaatteet, parkkipaikat, illalla käveleminen, punaiset autot, miehet, miehen päällä olleet vaatteet, veitset, yksin oleminen, ulkona oleminen, naisen piirteet joiden vuoksi hän kuvittelee joutuneensa tilanteeseen, miehen piirteet joiden vuoksi nainen kuvittelee miehen olevan vahvempi. 

• Nainen alkaa vältellä noiden asioiden kohtaamista, koska ne muistuttavat häntä traumasta. Hän ei halua muistaa sitä kauheaa vaaran tunnetta, joten hän ei halua joutua tekemisiin asioiden kanssa, jotka triggeröivät traumatunteet elävästi mieleen.

Tämä sama reaktio voi tapahtua sukupuolipiirteitä kohtaan. Silloin henkilö pyrkii kuumeisesti välttämään muistuttajia sukupuolestaan, jonka hän on yhdistänyt alitajuisesti traumaan. Sukupuoli ahdistaa häntä, koska se muistuttaa häntä jostain minkä hän haluaa unohtaa. Tuloksena voi olla sukupuolidysforia, joka voi olla esimerkiksi mentaalinen, sosiaalinen ja/tai fyysinen. Henkilö voi pyrkiä kieltämään oman sukupuolensa, jolloin hän voi pyrkiä samaistumaan vastakkaiseen sukupuoleen tai vastaavasti hän voi kokea olevansa ”jotain muuta”. 

Huomautan jälleen, että kaikki tämä tapahtuu täysin alitajuisesti. Joskus kyseessä on myös pidemmän ajan prosessi, jossa kokemus ikään kuin ajan kanssa kärjistyy ja vaikeutuu. Henkilö ei välttämättä ole tietoinen siitä, että olisi kokenut trauman ja oireilisi traumaa. Hän huomaa kyllä oireilevansa jotakin, muttei kykene jäsentelemään, mitä hän tarkalleen ottaen oireilee.

Traumaoireilu sisältää usein itsensä kokemisen vieraaksi. Voi olla epämääräistä ahdistusta ja pahaa oloa. Voi olla ulkopuolisuuden kokemusta ja ettei kukaan voi ymmärtää. Voi olla vaikeuksia ymmärtää itsekään, mistä on kyse. Voi kokea vieraantuneisuutta tunteistaan, kehostaan, itsestään. Peilikuva voi tuntua jonkun toisen peilikuvalta. Tämä kaikki on dissosiaatiota.

Kuvauksissa transsukupuolisuuden kokemuksissa sekä vaikeassa trauma- ja dissosiaatio-oireilussa on usein paljon samaa. Joskus eroja ei voi äkkiseltään havaita lainkaan, sillä kuvaukset väärässä kehossa elämisestä ovat niin samankaltaisia ja kokemukset identiteetistä, joka ei vastaa ulkoista olemusta saattavat olla keskenään hyvin samankaltaisia.

Tässä on lista varomerkeistä, jotka aiemmin mainitsit olevan todennäköisiä piirteitä siitä, että transkokemus voi olla seurausta dissosiaatiosta. Anna mainituista piirteistä esimerkkejä, millä tavalla olet huomannut mainitsemisia piirteitä itselläsi tai muilla ihmisillä? 

• Traumatausta, joka on tiedossa. Etenkin seksuaalinen ja/tai hoitamaton

- Traumatisoitunut voi olla transsukupuolinen, mutta luotettavan erotusdiagnoosin aikaansaaminen vaatii trauman hoitamisen ensin. Trauma voi oireilla sukupuoliristiriidalla ja sukupuolidysforialla. Etenkin seksuaaliset traumat oireilevat usein näin. Kukaan tuskin haluaa ensin traumatisoitua, sen jälkeen käydä läpi transhoitoja ilman perusteellista erotusdiagnostiikkaa ja myöhemmin traumatisoitua uudelleen ymmärtäessään, ettei ollut transsukupuolinen alun perinkään.

• Jonkinlaisen kriisin jälkeen ulostulo, että on trans/muusu, varsinkin jos ilmaisee, ettei vain aiemmin ole tajunnut asiaa. (Sisältäen merkit, joissa aiemmin on ilmaissut itseään tyypillisen sukupuolen edustajan tavoin, mutta tämä radikaalisti muuttuu)

- Voimakas irtaantuminen aiemmasta sukupuolestaan ja ulostulo uudessa sukupuolessa on havaintojeni mukaan usein kytköksissä traumaan. Olen huomannut usein ihmisten tulevan ulos sukupuolikokemuksensa kanssa nimenomaan trauman jälkeen. Myös itselläni traumalinkki oli hyvin vahva. Trauman jälkeen lakkasin ilmaisemasta itseäni naistyypillisesti, vaikka aiemmin olin näin vielä tehnyt. Tämän muutoksen voi minussa havaita jo pelkästään valokuvia katsomalla.

• Kieltäytyminen myöntämästä, että biologinen ulottuvuus ei lakkaa olemasta, vaikka identiteettikokemus olisi mitä tahansa ja vaikka fyysisiä hoitoja kävisi läpi (ja ptsd-tyyppiset ylireaktiot, jos tästä asiasta joku mainitsee).

- Olen havainnut, että usein ne henkilöt, jotka ovat prosessoineet kauan omaa sukupuoliristiriitaansa sekä sen eri ulottuvuuksia ja ovat tehneet sen perusteellisesti, suhtautuvat rauhallisesti siihen, että biologiaa ei voi täysin hoidoilla muuttaa. He ovat hyväksyneet tämän eikä se ole kielletty puheenaihe. He selvittäneet suhteensa sekä naisiin että miehiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. He ymmärtävät realiteetit ja ovat niiden kanssa sujut. Vastaavasti henkilöt, jotka eivät ole näin tehneet, eivät kykene hyväksymään, ettei biologiaa voi täysin muovailla uudelleen edes fyysisiä hoitoja läpikäymällä. He eivät ole selvittäneet välejään miehiin, naisiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Heille sukupuoli on hyvin tunnelatautunut asia. Heille on sietämätöntä käydä läpi realiteetteja. On vielä avonaisia haavoja, joihin koskeminen on tuskallisen sietämätöntä. He reagoivat tunteella, jopa PTSD-tasoisesti, jos joku osuu heidän kipupisteisiinsä. Pidän tätä red flagina. Jos on käsittelemättömiä teemoja sukupuoliasioissa, on suuri riski, että on käsittelemättömiä umpisolmuja, joiden aukaiseminen olisi järkevää ennen etenemistä hoitoihin. Joskus transhoitoja ei tarvita, kun käsitellään ensin psyykkiset kipupisteet. Jos tarvitaan, ollaan silti varmemmalla pohjalla, kun on ensin käsitelty haavoja.

• Kaikki ptsd-oireet, persoonallisuushäiriöt ja päihdeongelmat, koska hyvin usein nämä kaikki linkittyvät traumataustaan, joka taas linkittyy dissosiaatioon. 

-Usein persoonallisuushäiriöiden kehityksessä oleellisessa osassa on trauma. Persoonallisuushäiriöinen toki voi olla transsukupuolinen, mutta suosittelen olemaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikassa, jos persoonallisuushäiriö jo on. Jälkimmäisen olisi oltava ainakin hyvässä hoitotasapainossa ennen kuin kehoon tehdään pysyviä muutoksia. Perustelen tätä potilasturvallisuudella.

-PTSD:tä ei voi olla ilman traumaa. Siksi PTSD olisi hyvä hoitaa ensin pois ja vasta sitten pohtia muita asioita, mitkä saattavat elämässä aiheuttaa oireilua. PTSD on traumahäiriö ja se aiheuttaa usein tunnepitoista reaktiota traumasta muistuttaviin triggereihin. Triggeri aiheuttaa tunnekokemuksen, missä tavallaan eletään uudelleen alkuperäistä traumaa. Tämä hankaloittaa oleellisesti rationaalista ajattelua. Puhun kokemuksesta. Traumareaktiot kapeuttavat ajattelua. Se on yksi oireista. 

-Päihdeongelmilla on usein linkki traumaan. On hämmästyttävää, miten moni addiktio juontaa juurensa välttelyyn ja torjuntaan. Toisinaan tämänkin takana on trauma, usein vähintäänkin käsittelemättömiä tunteita. Jos henkilöllä on päihdeongelma, hän usein pakenee jotakin. Mitä?

• Kaikenlaiset depersonalisaatio/derealisaatio-kokemusten kuvaamiset, joissa ilmaistaan esim. "Kuin eläisin sumussa, kuin katsoisin kaikkea lasin takaa, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin maailma ei olisi todellinen, kuin en olisi todellinen, kuin kaikki olisi unta" tms. 

-Nämä ovat dissosiaatio-oireita. On mahdollista kärsiä dissosiaatio-oireista esimerkiksi väsyneenä tai kovan stressin alaisena ilman, että se on häiriö. Jos kokemus on kuitenkin jatkuvaa, se ei ole enää normaalia dissosiaatiota vaan sen syy täytyy selvittää. Useisiin mielenterveyden häiriöihin kuuluu dissosiaatio-oireilu, ja mielenterveyshäiriöt on hyvä olla selvillä ennen kuin lähdetään peruuttamattomiin hoitoihin. Tämä on potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Henkilön on oltava riittävässä tasapainossa ja jos jokin häiriö saattaa heikentää henkilön kykyä arvioida omaa tilannettaan realistisesti, tämä häiriö täytyy ensin hoitaa. En sano tätä pahalla, olen itsekin mielenterveysongelmainen eikä se tee minusta tyhmää. Se tekee minusta kuitenkin tietyllä tavalla alttiin tehdä hätiköityjä päätöksiä, ellen ole hyvässä hoitobalanssissa.

• Mustavalkoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin. Etenkin näen hälyttävänä, jos suhde omaan biologiseen sukupuoleen on hyvin vinoutunut samaan aikaan kuin vastakkaisen sukupuolen edustajat nostetaan jalustalle. Ymmärrän henkilökohtaisia kipuiluja varsin hyvin. Kuitenkin jos oma dysforia ja ristiriita sumentaa ajattelun tasolla, jossa "huonoja" ominaisuuksia yleistetään omaan biologiseen sukupuoleen ja "hyviä" taas vastakkaiseen, voi se olla merkki, että taustalla on muutakin kuin oma ristiriitakokemus. 

-Tein itse juuri näin hyvin kauan. Liitin mielessäni naiseuden ja feminiinisyyden heikkouteen. Miesten koin olevan vuorotellen joko aggressiivisia tai vahvoja. Halveksin herkkyyttä kaikissa sukupuolissa, mutta tein sen salaa. Koin omat feminiiniset piirteeni asiaksi, jotka tekivät minusta potentiaalisen uhrin kaikenlaiselle hyväksikäytölle. Minulta puuttui vahvan naisen malli. En ollut prosessoinut feminiinisyyden hyviä puolia. Olin oikeastaan misogyyninen, mutten ymmärtänyt olevani, koska tämä ilmeni pikemminkin niin, että näin naiset avuttomina ja suojeltavina olentoina. Niinpä kohtelin naisia hyvin lempeästi. En ymmärtänyt, että feminiinisyydessä on paljon voimaa. Kun korjasin käsitykseni kuntoon, aloin hahmottaa oman herkkyyteni olevan voimavara. Ymmärsin olevani yhdistelmä maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä ilman, että tällä oli mitään tekemistä sukupuolikokemukseni kanssa. Aloin arvostaa myös miehissä heidän herkempiä puoliaan. Aloin ymmärtää, että maskuliinisuus ja feminiinisyys täydentävät toisiaan. Tämä itsessään ei vielä korjannut pelkoani omaa naiskokemustani kohtaan, mutta oli tärkeää, että korjasin suhtautumiseni naiseuteen sekä mieheyteen ja jokaisen uniikkiin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden yhdistelmään. Aloin nähdä tämän kaiken rikkautena.

• Itsensä rajoittaminen ja typistäminen minkään sukupuolen stereotyyppisiin muotteihin. Tarkoitan tällä sitä, että jos on ennen rakastanut vaikkapa pitsinnypläystä ja yhtäkkiä ei transina tai muusuna voi enää nypläillä vaan on pakko alkaa rassata autoja juoden Karjalaa, vaikka kiinnostusta on nolla, jotakin on pielessä. Sukupuoli on laajennettu merkitsemään enemmän, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja sen annetaan rajoittaa ja ohjata oman itsensä ilmaisua. Kysymys kuuluu: miksi?

- Myös tämän kanssa minulla oli hankaluuksia ennen kuin korjasin näkemykseni siitä, kuinka voi olla mies tai nainen myös stereotypioiden ulkopuolelta. Osa harrastuksistani oli säilynyt koko identiteettikriisini ajan. Olen esimerkiksi aina kirjoittanut runoja, vaikka koin tämän yhdessä vaiheessa kiusalliseksi piirteeksi itsessäni. Pidin myös esimerkiksi leipomisesta ja hoivaviettini on aina ollut vahva. Kompensoin näitä kiusallisiksi kokemiani piirteitäni paneutumalla erityisellä innolla urheiluun, rakenteluun, ampumaharrastukseen sekä muuhun maskuliinisemmaksi kokemaani. Kun etenin henkisissä prosesseissani, palautin vaiheittain loputkin kiinnostuksenkohteeni elämääni. Aloin harrastaa käsitöitä enemmän. Muistin pitäväni tanssista erityisen paljon. Ei miestyypilliseksi mielletyt harrastukset ole minulta minnekään kadonneet. Suunnittelen nytkin kalareissua ja edelleen kamppailulajit kiinnostavat minua. Ne eivät vain enää millään tavoin määritä sitä, mitä sukupuolta olen. Suhteeni on siis nykyään balanssissa ja koen, että tämä on se terve tapa.

...........................................................

Haastattelu jatkuu:

Sanoin aiemmin huomanneeni, kuinka dissosiaatio on varsin yleinen piirre detrans-ihmisten kokemuksissa. Olen myös huomannut, kuinka monet tällaiset ihmiset ovat kertoneet, että siinä vaiheessa, kun heidän dissosiaatio alkoi hälventyä, he kokivat transsukupuolisena elämisen valheellisena. Aiemmin minä sekä monet tuttuni olemme ajatelleet, että näillä detrans-ihmisillä on ollut epärealistiset käsitykset transitiosta, mikä olisi syy valehtelun tunteeseen. Toisaalta jälkikäteen olen käynyt miettimään, että kun näiden ihmisten transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa, niin tavallaan olisi luonnollista, että dissosiaation hälvetessä transsukupuolisena eläminen tuntuu valheelliselta. Olenko mielestäsi oikeilla jäljillä?

Uskon itse, että detrans-ihmisillä on saattanut olla aivan realistinen kuva siitä, mitä transitiolla voisi olla tarjottavana. He ovat epäonnistuneet siinä, että olisivat tunnistaneet kuuluvansa toiseen potilasryhmään ja kaipaavansa aivan erilaista hoitoa ongelmiinsa. Tässä hoitotahon merkitys korostuu, sillä on kohtuutonta odottaa, että perustallaajan täytyisi ymmärtää mutkikkaita teorioita sekä psyykkisestä oireilusta että transsukupuolisuuden erotusdiagnostiikasta. 

Uskon, että detrans-ihmiset ovat kyenneet käsittelemään traumaansa siinä vaiheessa, kun ovat saaneet etäisyyttä sukupuolensa triggeriin. He ovat saaneet ikään kuin turvalliset olosuhteet, jolloin heidän mielensä on ollutkin valmis kohtaamaan haudattuja traumoja. Uskon, että joskus valheellinen kokemus juontaa juurensa siitä, että he eivät ole kokonaisia itsejään, koska eivät ole käsitelleet historiaansa. He tietävät alitajuisesti, että jotain on pielessä ja elämä tuntuu tämän takia edelleen valheelliselta. Voin vain arvailla, miten raskasta on, kun sekä ymmärrys omasta traumasta että oman transition virheellisyys alkaa pyrkiä tietoisuuteen. Uskon, että tässä kohtaa mieli lyö helposti lukkoon, ja asian kohtaaminen on hidas ja tuskallinen prosessi. Koen voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka ovat tällaisesta tilanteesta itsensä löytäneet.

Transaktivistit ja toisaalta myös monet transsukupuoliset helposti ajattelevat, että transhoitojen katuminen ja detransitio on ihmisen omalla vastuulla. Asenne on helposti ”no mitäs läksit!” Itse ajattelen, ettei nykyisessä tilanteessa asia ole lainkaan noin yksinkertainen, vaikka toki aikuisella täysivaltaisella ihmisellä on jonkinlainen oma vastuu. Valitettavasti nykyinen transaktivismi luo transitiosta helposti epärealistisia käsityksiä, ja ihmisten kynnys hakeutua transitioon on aiempaa pienempi. Lisäksi transihmisten vertaistukiryhmät ovat varsin ongelmallisia; transpolilla kehotetaan valehtelemaan ja ihmisiä kannustetaan hankkimaan hormoneita pimeästi. Transpolit ovat ruuhkautuneet ja transaktivistit painostavat transpoleja. Mielestäni näitä seikkoja ei voi väheksyä siinä, kun pohdimme, kuka on detrans-ihmisistä vastuussa. Mitä ajattelet tästä, kun pohdimme detrans-ihmisiä, joiden transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa? Kuinka paljon tällaisilla ihmisillä oma vastuu vaikuttaa verrattuna muihin tekijöihin, jotka aiemmin mainitsin? 

Koen, että erotusdiagnostiikka ei voi olla ainoastaan potilaan itsensä vastuulla. Potilaan vastuulla on puhua totta. Tämäkin on jossain määrin ongelmallista trauman ja dissosiaation kohdalla, sillä trauman luonne on piiloutuva. Dissosiaatio mielen suojamekanismina toimii siten, että trauma pysyy piilossa yksilöltä itseltään. On siis kohtuutonta odottaa, että ihminen, joka ei sisäistä olevansa traumatisoitunut, osaisi kertoa olevansa traumaansa oireileva. Traumapotilaiden tunnistamisen vastuu on siis hoitotaholla. 

Huolestuttavaa on ilmiö, missä vertaistuen ja auttamisen nimissä kannustetaan valehtelemaan transpolilla. Tämä luo tilanteen, missä hoitotahojen ei ole mahdollista arvioida potilasta ja tehdä erotusdiagnostiikkaa luotettavasti. He arvioivat annettua valheellista kuvaa ja tekevät erotusdiagnostiikkaa tälle valheelliselle kuvalle. On sanomattakin selvää, että tämä tulee lisäämään detrans-tapauksia. Vastuu tietoisesta valehtelusta on potilaalla itsellään. On mahdotonta auttaa, jos ei halua apua. -> Jos ei halua olla turvassa hoitovirheiltä, ei mikään ennaltaehkäisevä toimi hoitotahoilta ole riittävää.

Jos ihminen on joskus kärsinyt dissosiaatiosta tai hänellä on diagnosoitu dissosiatiivinen identiteettihäiriö, pitäisikö tämän mielestäsi olla loppuelämän este transitiolle vai pitääkö arvioida tapauskohtaisesti? 

Mielestäni diagnoosien ei pitäisi olla loppuelämää rajoittavia. Dissosiaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö ovat molemmat hoidettavissa olevia. Hyvällä hoidolla voidaan tilanne saada yksilöllä siihen pisteeseen, että on mahdollista tehdä luotettava erotusdiagnostiikka. Tiedän itse yhden tapauksen, jossa dissosiaatiohäiriö hoidettiin kuntoon pitkällä terapialla ja sen jälkeen henkilö transitioitui eikä viimeisten tietojeni mukaan ole tätä katunut. Näitä tilanteita tulisi siis arvioida tapauskohtaisesti. Mikään sairaus tai vamma ei yksinään voi olla este transitiolle (ellei kyse ole somaattisesti hoidot estävästä vaivasta), mutta saattaa vaatia erityistä huolellisuutta erotusdiagnostiikan kannalta ja malttia hoitaa asioita tietyssä järjestyksessä. 

Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille? Entä transpoleille?

Te transaktivistit vaikuttatte uskovan olevan oikealla asialla, mutta toivoisin teidän pysähtyvän miettimään hintaa, millä ajatte tärkeäksi kokemaanne asiaa. Ei ole oikein ajaa yhden vähemmistöryhmän asiaa niin, että heittää muita haavoittuvassa asemassa olevia junan alle. En myöskään voi hyväksyä sitä, miten eri tavalla ajattelevat transsukupuoliset ollaan valmiita vaientamaan, vaikka muka ajetaan heidänkin asiaansa. Myös detransitioituneet ihmiset tulisi ottaa huomioon. On ristiriitaista ensin huutaa marginaalisen vähemmistön oikeuksia, mutta kuitata detrans-tapauksien ”olevan niin pieni vähemmistö, ettei heillä ole aidosti merkitystä." 

Homot, lesbot ja biseksuaalit eivät ole sivuutettavissa hekään. Seta on tehnyt virheen, kun on alkanut ajaa ensisijaisesti sukupuolivähemmistöjen asiaa. Autisminkirjolla olevat ovat myös suuressa riskissä tehdä transhoitojen suhteen hätiköityjä päätöksiä, jotka eivät perustu riittävään tietoon (autisminkirjolaiset ovat yksi potilasryhmä, missä sukupuoliristiriidan kokemukset korostuvat vrt. muu väestö). Ja traumatisoituneet… Ihanko oikeasti olette valmiita uhraamaan myös traumatisoituneet? Entäpä alaikäiset ja heidän kohdallaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikka sekä turvallisten, tutkittujen hoitomuotojen tarjoaminen? Herää väkisinkin kysymys, että onko mikään teille pyhää ja kenenkään turvallisuudella aidosti väliä?

Transpolille sellaisia terveisiä, että seulaa hoitoihin pääsyyn tulee tiukentaa eikä höllentää. Erotusdiagnostiikkaan enemmän resursseja. Päästäkää detrans-ihmiset kokemusasiantuntijoina puhumaan ja kouluttamaan. He osaavat kertoa, miten voidaan tunnistaa henkilöt, joiden ei kuuluisi päästä transitioon saakka vaan karsiutua pois tutkimusjakson aikana! Älkää taipuko transaktivistien paineen alla. Meillä on Suomessa ollut edistyksellisen hyvä ja toimiva hoitosysteemi. Annetaan sen toimia jatkossakin.

Translain uudistusta kritisoivien transsukupuolisten kirje kansanedustajille

Minä ja joukko muita suomalaisia transsukupuolisia lähetimme kirjeen kaikille kansanedustajille liityen translain uudistukseen, johon suhtaudumme kriittisesti. Koemme juridisen sukupuolen itsemäärittelyn olevan ongelmallista transsukupuolisten kannalta unohtamatta sitä, millä tavalla juridisen sukupuolen itsemäärittely on haitallista muille ihmisryhmille. Toivon, että tätä kirjoitusta jaetaan mahdollisimman paljon sosiaalisessa mediassa.

Alla on kirjeemme kokonaisuudessaan:

Hyvä kansanedustaja,

Olemme joukko suomalaisia transsukupuolisia, ja monien transasioita ajavien järjestöjen kannasta poiketen suhtaudumme kriittisesti juridisen sukupuolen itsemäärittelyyn. Haluamme tuoda esiin näkemyksemme koskien translain uudistusta, joka on pian tulossa eduskunnan käsittelyyn. 

Mediassa transasioita käsitellään yleensä melko yksipuolisesti, ja transaiheisiin liittyvät kysymykset ovat poliittisesti varsin polarisoituneita. Juridisen sukupuolen itsemäärittelyä kannattavat tahot eivät yleensä vastaa kysymyksiin, jotka käsittelevät itsemäärittelyn ongelmia. Sosiaalisessa mediassa tämä johtaa yleensä kysyjän käyttäjätilin estämiseen. 

   

Monet transsukupuoliset haluavat sopeutua kohdesukupuolen elämään, ja monelle meistä transsukupuolisuus on yksityisasia. Tämä on transsukupuolisten keskuudessa edelleen varsin tyypillinen tapa elää. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että loppupeleissä monella tavanomaisella transsukupuolisella ei ole kovin paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaista transasioihin liittyvää politiikkaa eri järjestöt ajavat. 

Olemme poliittisesti varsin monimuotoinen joukko. Meitä kuitenkin yhdistää se, että koemme monet valtavirran transaktivismin tavoitteet haitallisiksi pidemmällä aikavälillä sekä transsukupuolisten että muiden ihmisryhmien kannalta. 

Käsittelemme tässä kirjeessä edellä mainittuja asioita. Lisäksi esitämme kysymyksiä, joihin toivomme kansanedustajien perehtyvän ennen mahdollista lakimuutosta.

---

Lakiesityksessä mainitaan seuraavaa: "Sukupuolen voi hakemuksesta korjata täysi-ikäinen henkilö, joka esittää perustellun selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa korjattavaan sukupuoleen. Sukupuolen korjaamiseen tulee harkinta-aika.”

Tässä dokumentissa kerromme millaisia ongelmia juridisen sukupuolen itsemäärittelyyn liittyy. Tekstissä olevat ulkoiset linkit löytyvät tämän dokumentin lopusta myös tekstimuodossa.

Toivomme, että seuraavia kysymyksiä käsiteltäisiin erityisen tarkasti: 

• Mitä "perusteltu selvitys" käytännössä tarkoittaa? Millaisia ohjeistuksia asian tiimoilta on?

• Onko mitään tekijöitä, joiden perusteella hakemuksen voi hylätä? Tarkistetaanko henkilön taustoja mitenkään?

 • Jos hakemuksen esittäjällä on esimerkiksi seksuaalirikostaustaa, vaatiiko hakemus tällöin tarkempaa selvitystä henkilön vilpittömyydestä?

• Jos hakemuksen esittäjällä on vakavasti todellisuudentajuun vaikuttava mielenterveysongelma kuten skitsofrenia tai psykoosi, voidaanko olettaa, että tällainen henkilö voisi turvallisesti elää transsukupuolisena jonka velvollisuus on ymmärtää transsukupuolisuuden tuomat biologiset ja sosiaaliset reunaehdot?

Juridisen sukupuolen itsemäärittelyyn liittyvistä ongelmista

Pääkohdat:

• On epäselvää ketä sukupuolen itsemäärittelyn mahdollistaminen hyödyttää, ja miten.

• Itsemäärittely lisää byrokratiaa ja hämmennystä sosiaalisissa tilanteissa.

• Itsemäärittely vaikeuttaa persoonallisuushäiriöistä tai mielenterveysongelmasta kärsivien ihmisten avun tarpeen havaitsemista sekä oikeanlaisen hoidon saantia.

• Itsemäärittely on askel pois tutkitulle tiedolle ja lääketieteelle pohjautuvista toimintatavoista.

• Itsemäärittely vaikeuttaa luotettavan terveydellisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tekoa.

• Itsemäärittely vaikeuttaa kohdennettujen palveluiden ja terveydenhuollon saattamista kansalaiselle.

• Itsemäärittely vie varsinaisilta transihmisiltä uskottavuutta ja lisää negatiivisia ennakkoluuloja heitä kohtaan.

• Itsemäärittely voi tulevaisuudessa vaarantaa transihmisten mahdollisuuden saada hoitoja valtion tukemana jos sen välttämättömyyteen ei enää uskota.

• Maailmalta tunnettujen tapausten perusteella itsemäärittely tarjoaa pahimmillaan mahdollisuuden väärinkäytöksille ja jopa väkivaltaisille seksuaalirikoksille.

Johdanto

Sukupuolen itsemäärittelyssä on suuri määrä ongelmia, joista asiaa intohimoisesti ajavat tahot kieltäytyvät mainitsemasta tai keskustelemasta ollenkaan. Kun asioista esitetään pelkkiä positiivisia puolia, kannattaisi hälytyskellojen jo hieman soida: jokaisessa uudessa asiassa kun tuppaa olemaan kaksi puolta, ja ehdotuksen kannattavuutta punnitaan laittamalla hyödyt ja haitat vaakakuppiin, piilottelematta. Transasioita koskien tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa on maailmanlaajuisesti leviämässä huolestuttava ilmiö: jos ongelmakohdista yritetään keskustella tai epäselvyyksistä kysyä lisäkysymyksiä, kärkkäimmät transaktivistit ja asiaa ajavat järjestöt ovat valmiita sensuroimaan jopa oikeiden, pysyvästi transihmisenä elävien ihmisten ääniä.

Transihmiset eivät siis ole homogeeninen joukko yhdellä tavalla ajattelevia ihmisiä, eivätkä transihmiset koe nimellisesti transasioita ajavien järjestöjen automaattisesti aina auttavan, vaan suorastaan haittaavan transihmisten oikeuksia. Kehottaisimme päätöksentekoon empiirisen ja tieteellisen tutkimuksen, ei tunteisiin vetoavan kiristämisen perusteella. Se että jokin asia ”yksinkertaisesti on oikein” tai että ”muissakin maissa saa” eivät mielestämme ole kunnollisia argumentteja. Suomi voisi nyt olla se länsimaa joka pitää pään kylmänä, tutustuu aidon puolueettomasti siihen mitä uusista muutoksista seuraa muissa maissa, ja päättää vasta sitten kannattaako ihan joka asiassa kiirehtiä olemaan kuin Yhdysvallat tai Ruotsi.

Mitä transsukupuolisuus on ja ei ole

Määritellään ensin mitä transsukupuolisuus on. Transsukupuolinen on henkilö, joka kokee vahvaa ja nimenomaan pysyvää inhoa ja vierautta omaa biologista sukupuolta olevaa kehoaan kohtaan, sekä pysyvästi kokee mieleltään samaistuvansa enemmän vastakkaisen sukupuolen ajatusmaailmaan. Lähes jokainen ihminenhän jossakin vaiheessa elämäänsä sekä miettii identiteettiään että etsii paikkaansa maailmassa, eikä siinä itsessään ole mitään epänormaalia. Samoin, jokainen ihminen jossakin vaiheessa elämäänsä – mahdollisesti useaankin kertaan – todennäköisesti kokee väliaikaista vierautta tai inhoa omaa kehoaan kohtaan. Näin voi käydä jos henkilöllä on esimerkiksi lapsuudenkodin kulttuurista, uskonnosta, traumasta, vammasta, sairaudesta, tai median antamasta kauneusihanteesta johtuvia häpeän tunteita omaa kehoaan kohtaan. Myös esimerkiksi synnynnäiset, aistiprosessointiin vaikuttavat neurokirjon häiriöt voivat aiheuttaa pahaa oloa ja vaikeutta oman kehotuntemuksien sietämisessä.

Kehodysforia siis itsessään voi johtua hyvin monesta eri asiasta, ja voi esiintyä ainakin ohimenevänä lähestulkoon jokaisen elämässä, mutta transsukupuolisuutta epäilevän kohdalla lääketieteellisen diagnosointiprosessin tarkoitus on tutkia kehodysforian todellinen juurisyy, ja saada siitä kärsivälle oikeanlaista hoitoa. Perusteellinen ja oikea diagnoosi ovat sekä yhteiskunnan että potilaan etu. Vasta kun muut syyt on suljettu pois ja varmistettu että kyseessä on nimenomaan transsukupuolisille ominainen pysyvä, sukupuolisiin ominaisuuksiin kohdistuva kehodysforia, voidaan todeta että fyysinen transitio on se hoito jolla kehodysforiaa voidaan lievittää.

Kun hoidot ovat lääketieteellisiä, ollaan todella vaarallisilla vesillä jos tässä kohtaa hylätään lääketieteen asiantuntijan arvio, ja annetaan maallikon diagnosoida itse itsensä perustuen niille käsityksille mitä on sattunut jossain somekuplassa itseensä imemään. Mm. Gender Health Query -sivusto on kerännyt artikkeliinsa yhteen tutkimuksia joissa seurataan transihmisiksi identifioituvien ihmisten sukupuolijakaumaa ajan kuluessa. Tutkimusten laatu ja laajuus vaihtelee, mutta datassa on silti väistämättäkin nähtävissä yhtenäinen vahva trendi, jonka mukaan länsimaissa transidentiteettiä pohtivien biologisten naisten määrä on viime vuosina räjähtänyt yli kaksinkertaiseksi vastaaviin biologisiin miehiin verrattuna. Gender: A Wider Lens podcastin jaksossa on haastateltu nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltialaa, jonka havaintojen mukaan Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvista alaikäisistä on tyttöjä jopa 85-90%, joka on huomattavasti dramaattisempi suhdeluku kuin muista maista tulevassa tutkimusdatassa.

Meidän on vaikea uskoa, että näin räikeän eron voisi selittää pelkällä tiedon lisääntymisellä ja transsukupuolisuuden tunnistamisella. Sen sijaan osa näistä nuorista tytöistä saattaa vahvan ja hyvin mustavalkoisen somevaikuttamisen takia määritellä itsensä transsukupuoliseksi voidakseen olla osa vahvasti ideologista ryhmää, vaikka tosiasiassa taustalla on saattanut olla ongelmia jotka olisivat vaatineet muunlaista ratkaisua ja hoitoa. Ryhmiin kuulumisen tarve kun on täysin normaali osa lapsuutta ja nuoruutta. Jos sukupuolen vaihtamista helpotetaan ja se irrotetaan lääketieteestä, tuleeko terveydenhuolto silloin jättäneeksi jo valmiiksi avun tarpeessa olevat nuoret tytöt oman onnensa nojaan? Mistä syystä nuoret tytöt ovat alkaneet oireilla näin?

Transsukupuolisuutta ei pidä sekoittaa siihen, että henkilö ei vaikkapa pidä niistä sukupuolirooleista joita hän olettaa häneltä odotettavan, ei siihen että jonkin ikävän nuoruuden kokemuksen takia oma seksuaalisuus hävettää, ei siihen että kuukautiset eivät tunnu kivalta, ei siihen että vartalonmyötäiseen vaatteeseen pukeutuminen hävettää koska nuorena oli ylipainon takia koulukiusattu, eikä siihen että tekee mieli ravistella yhteiskunnan vanhoillisia sukupuoliroolikäsityksiä performanssimaisesti pukeutumalla vaatekappaleeseen johon ovat perinteisesti pukeutuneet vain vastakkaisen sukupuolen edustajat. Yllä mainitut viittaavat enemmänkin siihen että henkilöllä saattaisi olla hoitoa vaativa mielenterveyden häiriö, aistiyliherkkyyttä aiheuttava neurokirjon häiriö jota ei olla vielä tunnistettu (mm. autismikirjon häiriö tai ADHD), tai jokin persoonallisuushäiriö. Autismin ja ADHD:n tiedetään olevan biologisilla tytöillä ja naisilla alidiagnosoituja, koska diagnoosien kriteerit pitkälti perustuvat sille kuinka kyseiset häiriöt ilmenevät poikalapsissa. Toisaalta sukupuoli-identiteetin häiriöltä näyttävässä tilassa kyseessä ei aina ole sairaus tai muu häiriötila, joka tarvitsisi minkäänlaista hoitoa tai lokerointia: on yhtä lailla mahdollista, että henkilö ei vaan tyylinsä tai harrastustensa puolesta ole kiinnostunut konservatiivisista mies- ja naisrooleista, ja haluaa elää oman näköistään elämää. Ainahan on ollut ns. poikatyttöjä tai vähemmän maskuliinisia miehiä, ja ne ovat täysin valideja tapoja olla miehiä tai naisia ilman että yksilöitä täytyisi alkaa lokeroimaan tai keinotekoisesti muokkaamaan joihinkin ääripäihin.

Itsemäärittelyn tuomat sotkut ja vähäinen näyttö sen hyödyistä
elämänlaadun parantamisen kannalta

Varsinaisessa itsemäärittelyasiassa aloitamme kysymyksestä "kenen elämää sukupuolen itsemäärittely helpottaa?". Asiaa ajavat väittävät sen helpottavan henkilöä itseään, mutta emme oikein sulata tätä väitettä. Oletetaan, että kyseessä on vaikkapa henkilö joka näyttää aivan yksiselitteisesti naiselta koska hän biologiselta sukupuoleltaan sitä todella on, eikä hän millään tavalla pyri maskulinisoimaan kehoaan niin kuin varsinaisille transmiehille on kehodysforian lievittämisen vuoksi välttämätöntä. Jos esimerkin henkilö vaihtaa juridisen sukupuolensa mieheksi ja vaatii muita käyttämään itsestään tätä nimitystä, se väistämättäkin aiheuttaa ristiriitaisuudellaan pelkkää hämmennystä: henkilö saa varautua joka tilanteessa ilmoittamaan asiasta erikseen, sekä julistamaan muiden tekemien havaintojen olevan vääriä. Tämä aiheuttaa vain lisää stressiä, ulkopuolisuutta, epätoivoa, ja uhriutumisen tunnetta, jotka eivät aivan varmasti auta henkilöä olemaan sinut niiden psyykkisten syiden kanssa joiden takia hän haluaa biologisen sukupuolinimikkeensä kieltää.

Suomessa ei ole sukupuolitettuja pronomineja kielessä. Ketä siis hyödyttää esimerkiksi se, että täysin naisen näköisellä biologisella naisella lukee passissa "mies" tai peräti "muu"? Näillähän ei ole mitään tekemistä ihmisen tunnistamisen kanssa esimerkiksi virastoissa, ja juridisen sukupuolen mainitsemisen koko funktio on mielestämme nimenomaan ihmisen tunnistaminen. Ei siinä ole sen syvempää merkitystä, eivät passit ja henkilökortit ole mitään poliittisia viestintävälineitä, poliittisia ideoitaan voi viestiä sitten vaikkapa somessa.

Sukupuolella todellakin on merkitystä. Ei kaikessa, mutta varsin monessa asiassa. Jos kuka tahansa voisi vaihtaa juridista sukupuoltaan pelkällä ilmoituksella, tämä ristiriita henkilötietopapereissa aiheuttaisi täysin tarpeetonta ja haitallista sotkua esimerkiksi tilastoihin, yhteiskunnan ja terveyden tutkimukseen, sekä palveluiden saavutettavuuteen. Jos halutaan tutkia esimerkiksi tietyllä sukupuolella yleisempiä sairauksia, syrjäytymisen syitä, tyytyväisyyttä, tai mitä tahansa asiaa jossa naisissa ja miehissä on selkeitä eroja, juridisen sukupuolen itsemäärittely sotkee tällaisen jo valmiiksi monimutkaisen tutkimuksen tekemistä luotettavasti. Kun ongelmien syiden löytäminen vaikeutuu, siitä todennäköisesti kärsii koko yhteiskunta, mukaan lukien se enemmistö joka on täysin tyytyväinen biologiseen sukupuoleensa.

Jos kunta haluaisi huolehtia tiettyä sukupuolta koskevasta syöpäseulonnasta, tai muusta terveysasiasta tai palvelusta, juridista sukupuoltaan muuttaneet ei varsinaiset transsukupuoliset helposti jäisivät kohdennettujen palveluiden ulkopuolelle, tai saisivat väärälle biologiselle sukupuolelle kohdennettuja kädenojennuksia. 

Oikeisiin palveluihin ja terveydenhuoltotoimenpiteisiin hakeutuminen jäisi kansalaisen omalle vastuulle, mutta kun tiedotus ei välttämättä enää saavuttaisi henkilöä ja taustalla saattaisi olla mielenterveysongelmia jotka jo valmiiksi vaikeuttavat asioista huolehtimista, henkilö voisi pahimmassa tapauksessa jäädä ilman tarvitsemiaan palveluita. Miten tällaisiin varaudutaan, ja mistä resurssit saadaan? Mielestämme tässä on se riski, että heikossa asemassa olevan yksilön asema voisi heikentyä entisestään.

Juridisten sukupuolen perusteella tehtyä epärelevantiksi katsotun viestinnän sotkujen ja väärinkäsitysten selvittely työllistäisi myös virastotyöntekijöitä aivan turhaan. Ketä tämä palvelee, kun byrokratia tai avun saaminen voivat jo valmiiksi olla ihmisille pitkän odotuksen ja taistelun takana, eikä työntekijöitä ole riittävästi?

Tällä hetkellä kokemuksemme on se, että myös täysin transitioituneet transhenkilöt jäävät helposti erityisryhmää koskevan terveydenhuollon ulkopuolelle sekä fyysisesti että psyykkisesti, koska hoitojen pitkäaikaisvaikutuksista ei joko ole riittävästi tutkimustietoa, tai terveydenhuollossa ei yksinkertaisesti olla tiedostettu sitä että transihmisellä on elämänsä aikana tietyissä asioissa erilaiset terveydenhuoltotarpeet kuin niillä jotka kehollisesti ovat alkuperäisessä biologisessa sukupuolessaan. Kun tätäkään asiaa ei olla vielä hoidettu, onko järjestelmä todella valmis huomioimaan myös ne jotka haluavat vain erilaisen sukupuolimerkinnän papereihin ilman mitään muita seurauksia ja sitoutumista?

Itsemäärittelystä on haittaa transsukupuolisten asemalle
ja sosiaaliselle transitiolle

Pelkällä sukupuolen itsemäärittelyllä ilman transitiovaatimusta tullaan luoneeksi myös kanssaihmisille turhaa stressiä: havainnoimme ympäristöämme ja tunnistamme asioita aiempien kokemustemme perusteella, mutta nyt ihmisten odotettaisiin jonkin marginaalisen pienen ryhmän takia kyseenalaistavan kaiken, ja puhumaan kuin emme yhtäkkiä tietäisikään enää mistään mitään. Idea siitä että "sukupuolta ei saa olettaa ulkonäön perusteella" on absurdi: jokaisella on biologiset piirteet joille ei mahda mitään, ja sen lisäksi identiteetin viestintään käytetään omia vaate- ja tyylivalintoja.

Halukkaat voivat transitioitua jos heidät todetaan transsukupuolisiksi diagnoosikriteerien mukaan. Intersukupuolinen käyttää vaatevalintoja ilmaisussaan siinä missä muutkin, ja hänen intersukupuolisuudestaan kertovat anatomiset yksityiskohdat tuskin ovat millään tavalla relevanttia tietoa päivittäisessä kanssakäymisessä. Ja tämänkö kaiken jälkeenkään ihmiset eivät saisi luottaa omiin havaintoihinsa, vaan kaikkien pitäisi ottaa käyttöön ylimääräinen koukero hienovaraisesta sukupuolen tiedustelemisesta tai kiertoilmausten käytöstä?

Ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä on sinut biologisen sukupuolensa kanssa, haluaa kuulua syntymäsukupuolensa määrittämään ihmisryhmään, sekä tulla kohdatuksi ja puhutelluksi kyseisen ihmisryhmän jäsenenä tilanteissa joissa sukupuolella siis on oikeasti merkitystä (kuten terveydenhuollossa). Väittäisimme, että kuitenkin vielä tärkeämpää tietyn sukupuolen edustajana nähdyksi tuleminen on nimenomaan transsukupuolisille: me käymme läpi psyykkisesti, fyysisesti sekä sosiaalisesti erittäin raskaan ja kokonaisuudessaan tyypillisesti 5-10 vuotta kestävän prosessin voidaksemme tulla yhteiskunnassa nähdyksi ja kohdelluksi vastakkaisen sukupuolen edustajina. Tuo todellista riittämättömyyden tunnetta että henkilön, joka tekee sukupuolen ilmaisun eteen niin paljon vaivaa, pitäisi nyt alkaa kuulemaan kysymyksiä "mitä sukupuolta olet?" Tämä pätee myös biologisessa sukupuolessaan viihtyviin: jos olet nainen ja käyttänyt paljon vaivaa ja aikaa näyttääksesi juhlissa upealta, miltä tuntuu jos ihmisten pitäisi esittää että on vieläkin jotenkin epäselvää oletko ylipäätään nainen? Eikö omavalintaisesti tehty ulkonäöllä viestiminen voi milloinkaan riittää?

Sukupuolen itsemäärittely aiheuttaa siis haittaa oikeille transsukupuolisille yllä mainitulla tavalla, mutta tapoja on muitakin. Henkilöt, jotka vaihtavat pelkkää juridista sukupuoltaan ilman että siitä seuraa mitään muuta nimittäin tulevat viestineeksi että sukupuolella ei olisi mitään merkitystä eikä se tarkoittaisi mitään. Tosiasiassa sukupuolella nimenomaan on paljon merkitystä, ja sillä on erittäin konkreettisia ja todellisia seurauksia, kuten esimerkiksi se mitä murrosiässä tapahtuu, kuka voi sairastua kivessyöpään, tai kuka voi tulla raskaaksi. Jos väitetään ettei sukupuolta ole olemassa, siinä vedetään matto oikeiden transihmisten jalkojen alta: me emme todellakaan lähde psyykkisesti ja fyysisesti vaikeaan, kauan kestävään transitioon huvin vuoksi, vaan siksi koska meille sukupuolella on nimenomaan niin paljon merkitystä että tarvitsemme hoitoa voidaksemme elää inhimillistä elämää.

Kun mediaan leviää ideoita siitä, ettei sukupuoli merkitsekään mitään ja nuoret kertovat "tuntevansa joinakin päivinä olonsa tytöksi, joinakin pojaksi", näiden henkilöiden laittaminen samaan kategoriaan oikeiden transihmisten kanssa vie transihmisiltä uskottavuutta. Siinä annetaan ihmisille kuva, että kyseessä olisi todella vain väliaikainen pintapuolinen roolileikki ja väliaikainen identiteettihämmennys, joka muuttuu jatkuvasti. Mutta sukupuoli ei ole yhtä kuin vaatevalinnat tai muuttuvat kiinnostuksen kohteet. Ei siinä ole kyse siitä laitetaanko tänään jalkaan housut vai hame, tai tekeekö nyt mieli tehdä puutöitä vai meikkikokeilu. Sellaiset ovat täysin pinnallisia asioita, joista ei voi kertoa paljonkaan henkilön sukupuolesta muuta kuin korkeintaan stereotypioiden kautta, ja niistähän yritämme juuri päästä eroon jotta täydellisesti perinteisten sukupuoliroolien muottiin sopimattomien ihmisten olisi helpompi olla ja tuntea olevansa hyväksyttyjä yhteiskunnan jäseniä omina itseinään. Sukupuolen ilmaisu stereotyyppisen ja pinnallisen roolileikin kautta nimenomaan vahvistaa kaksijakoisia stereotypioita niiden rikkomisen sijaan.

Transihmisten tarve transitioitua pysyvästi on välttämätöntä heidän hyvinvoinnilleen. Jos identiteetistään hämmentyneet antavat sellaisen kuvan ettei tunne ole pysyvä, se saa ihmiset epäilemään transsukupuolisen tarvetta tulla kohdelluksi kohdesukupuolen mukaisesti, ja kyseenalaistamaan miksi Suomessa pitäisi ylipäätään antaa hoitoja verovaroin, jos kyseessä kerran ei ole pysyvä ja vakava tila joka vaatisi monimuotoista hoitoa. Transitioon lähteneet transihmiset ja identiteettinsä pitkäaikaiset pohtijat ovat kaksi eri ihmisryhmää. Hyvinvoinnin saavuttamiseksi me tarvitsemme keskenämme aivan erilaista hoitoa tai tukea, ja yhteiskunnan lähteminen mukaan identiteetin etsijöiden roolileikkiin ei palvele yhteiskuntaa, transihmisiä, eikä etsijöitä itseään.

Itsemäärittelyoikeutta ilman aikomusta transitiohoitoihin
on jo käytetty väärin

Sukupuolen itsemäärittely tai puutteellinen diagnosointiseula (näennäinen ”transsukupuolisuus” jossa vaaditaan itselle esimerkiksi naisen kohtelua varsinaisen transitioitumishalun ja sitoutumisen puuttuessa) ovat jo tuottaneet ongelmia maailmalla, mutta pelkkää ruusuista kuvaa levittävät tahot haluavat lakaista aiheen maton alle. Kun juridinen sukupuoli on pelkkä ilmoitusasia, se vaikuttaa palveluiden lisäksi sukupuolitettujen tilojen käyttöön. Esimerkiksi uimahallissa on sukupuolitetut tilat intimiteetti- ja turvallisuussyistä, ja turvallisuuden sekä järjestyksen vuoksi mies- ja naisrikolliset ovat erillisissä vankiloissa.

Scottish Daily Expressin artikkelissa kerrotaan British Journal of Criminology -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta, joka viittasi siihen että miespuoliset vangit jotka tuomionsa aikana ilmoittavat identifioituvansa naisiksi vaihtavat juridisen sukupuolensa takaisin mieheksi vapauduttuaan vankilasta. Tämä puolestaan viittaa siihen, että jotkut vangeista saattavat ”identifioitua” naisiksi vain päästäkseen harrastamaan seksiä naisvankien kanssa, tai päästäkseen lähemmäs mahdollisia tulevia uhrejaan. Todelliseen transitioon sitoutumattoman biologisen miehen pääseminen naisille tarkoitettuun tilaan saattaa siis jo valmiiksi haavoittuvassa tilassa olevat naiset vaaraan. Artikkelin julkaisemisesta katsoen edellisen puolentoista vuoden aikana skotlantilaisiin naisvankiloihin oli laitettu 12 transvankia (biologista miestä) jotka oli tuomittu nimenomaan väkivaltaisista tai seksuaalisista teoista. Vain yksi heistä oli käynyt läpi transsukupuolisuuteen liitettävän medikaalisen transition (hormoni- ja leikkaushoitoja), kun loput 11 olivat ainoastaan ilmoittaneet identifioituvansa naisiksi. Suhdeluku herättää ajatuksia.

Ainakin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa on ollut tällaisia tapauksia, johtuen joko sukupuolen itsemäärittelyn laillistamisesta, tai mielivaltaisesta "diagnosoinnista" jossa hakeudutaan tietylle yksityislääkärille jonka agenda on näyttää kaikille halukkaille vihreää valoa – Yhdysvalloissa kun Suomen systeemistä poiketen kaikki on aina lopulta just business.

---

Esittelemme vielä pari äärimmäistä esimerkkitapausta sukupuolen itsemäärittelyn mahdollisista vaaroista, kun sille tarjotaan väärinkäyttömahdollisuuksia.

Yhdysvaltain New Jerseyssä naiseksi identifioituva, alaikäisenä kasvatti-isänsä 27 puukoniskulla tappanut Demi Minor (s. 1995) oli naisten vankilassa lusimassa 30-vuotista tuomiotaan. Myöhemmin Minor saattoi kaksi naisvankia raskaaksi, ja vasta sitten hänet siirrettiin miesten vankilaan. Transsukupuolisuudesta Minor alkoi puhumaan vasta vankila-aikanaan, ja New York Postin artikkelissa kasvattiäiti pitää Minoria ”manipulatiivisena psykopaattina”, sanoen että hänen transidentiteettinsä on ”vain juoni jolla hän saa huomiota ja paremman aseman itselleen. Hän on omaksunut minkälaista kieltä pitäisi käyttää.” Tiedossa ei ole onko Minorille tehty varsinaista mielentilatutkimusta.

Englannissa useista vakavista rikoksista tuomittu Karen White (s. 1966) pukeutui naiseksi mutta vankilaan mennessään oli edelleen juridisesti mies. Hän ei ollut hakenut minkäänlaisia transhoitoja, eikä ollut ilmestynyt suositeltuihin transpoliklinikan tapaamisiin. Tämä viittasi siihen ettei hänellä ollut halua medikaaliseen transitioitumiseen ja transsukupuolisena elämiseen, vaan naisten asusteisiin pukeuduttiin muusta syystä. White alkoi identifioitumaan naiseksi vasta samoihin aikoihin kun hänet pidätettiin vanhuksen puukottamisesta. Vanhuksen puukottamisen lisäksi hänellä on pitkä ja väkivaltainen rikoshistoria: mm. varkaus, sopimattomat teot lasta kohtaan, itsensä paljastaminen lapselle, väkivaltaisuuksia, useita raiskauksia, mukaan lukien raskaana olevan naisen huumaus ja raiskaus. White on ollut väkivaltainen sekä entistä puolisoaan, tytärtään, että poikaansa kohtaan. Ollessaan naisvankilassa White syyllistyi neljään seksuaaliseen tekoon pakottamiseen, uhreinaan naisvangit. Daily Mailin artikkelissa yksi vankilassa olleista ahdistelun uhreista kertoo Whiten kerskailleen piilottaneensa testosteronitasoa, seksihaluja ja kiihottumiskykyä alentavan lääkkeen huuliinsa nielemisen sijaan. Whitelle tehdyistä mahdollisista mielentilatutkimuksista en löydä tietoa, mutta on lienee selvää että rikoshistoria viittaa hyvin poikkeavaan, persoonallisuushäiriöiseen ja manipulatiiviseen henkilöön joka on erittäin vaarallinen varsinkin naisille ja lapsille.

Väitämme, että tällaista voisi ajan mittaan tapahtua myös Suomessa, jos siihen annettaisiin liian sinisilmäisellä lainsäädännöllä mahdollisuus. Suomessa viime aikoina kohua aiheutti sarjakuristaja Michael Penttilän tapaus. Penttilä kuristi naisia, mukaan lukien oman äitinsä. Penttilän ongelmat alkoivat jo teini-iässä, ja hän mm. seksuaalisin motiivein pahoinpiteli erään tytön ollessaan vasta alaikäinen. Myöhemmissä mielentilatutkimuksissa hänet on todettu erittäin vaaralliseksi. Vankila ei selvästi opettanut hänelle mitään, koska heti vapauduttuaan hän teki uusia naisiin kohdistuvia väkivaltarikoksia.

Oikeusjuttujen edetessä uutisoitiin Penttilän ilmoittaneen että hän identifioituisi lesbonaiseksi. Naisuhrit, mieltymys nahka-asusteisiin ja sadomasokismiin, sekä naisten kuristaminen nimenomaan nahkahansikkailla viittaavat kuitenkin siihen ettei kyseessä ole transsukupuolisuus, vaan väkivaltamieltymys, fetisismi, sekä häiriintynyt naissuhde.

Whiten ja Minorin kohdalla katsomme ongelmatilanteiden tapahtuneen, kun mieleltään sairaita ihmisiä ei olla tunnistettu persoonallisuushäiriöisiksi, ja kun sukupuolen itsemäärittely — jota ei useimpien transaktivistien mielestä saa koskaan kyseenalaistaa — on antanut heille immuniteetin ja pääsyn heikossa asemassa olevien ihmisten lähelle. Tämä on juuri se syy miksi lääketieteelle perustuva transsukupuolisuuden diagnoosi on välttämätön, ja mielenterveysongelmat ja persoonallisuushäiriöt on voitava erottaa oikeasta transsukupuolisuudesta riittävällä varmuudella.

Jos toisen sukupuolen edustajaksi muuttuminen on ilmoittamiskysymys eikä transitioitumishoitoja ja pysyvää toisen sukupuolen edustajana elämistä vaadita ja todenneta, erityisesti väkivaltaiseen fetisismiin mieltyneen sairaan ihmisen on aivan liian helppo käyttää tällaista porsaanreikää hyväksi. Jos kyseessä on pahimmassa ääritapauksessa psykopaatti joka osaa manipuloimalla puhua itsensä mihin haluaa, perusteellinen seulonta ja riittävän kauan kestävä tutkimus tekisi transsukupuolisuuden käyttämisestä vähemmän houkuttelevan tekosyyn päästä lähelle uhreja, koska se ei olisikaan kevyt ja nopea oikotie.

Transpiireissä tiedetään internetissä olevan keskusteluryhmiä, joissa jaetaan vinkkejä siihen mitä transpoliklinikalla pitää sanoa ja mitä ei kannata sanoa, jotta saisi haluamansa diagnoosin. Emme tarkoita että nämä ihmiset olisivat psykopaatteja, vaan huomautamme että systeemiä pyritään huijaamaan jo nyt, ja väärien diagnoosien riski on somevaikuttamisen takia maailmanlaajuisesti kasvussa.

Jos sukupuolen itsemäärittely laillistetaan Suomessa, Michael Penttilän kaltainen ihminen voisi vapaasti kulkea esimerkiksi naisten pukuhuoneissa ja WC-tiloissa. Emme tunne Suomen sukupuolitettuihin tiloihin kuten vankiloihin liittyviä käytäntöjä, mutta jos meneteltäisiin transaktivistien vaatiman täyden kyseenalaistamattomuuden mukaisesti, myös Penttilä tulisi lopulta sijoittaa naisten vankilaan jossa hänen suosikkiuhrinsa – naiset – olisivat valmiiksi satimeen ajettua saalista.

Kun vastakkaisen sukupuolen edustajaksi ilmoittautuvasta väkivaltaisesta seksuaalirikollisesta lopulta puhutaan mediassa, tällaiset "transsukupuoliset" aiheuttavat suurta vahinkoa oikeiden transsukupuolisten maineelle. Me emme missään nimessä halua tulla niputetuksi samaan kategoriaan parantumattomien, meidän identiteettiämme ja ulkonäköämme valeasuna käyttävien väkivaltarikollisten kanssa.

Lopuksi julkaisemme vielä kolmen transsukupuolisen kommentin juridisen sukupuolen itsemäärittelyn ongelmista: 

“Ensimmäinen ongelmallisuus, joka translain ehdotetusta uudistuksesta tulee selkeästi esille, on puutteellisesti tehty vaikutusarviointi. Vaikutusarvioinnista on nähdäkseni tehty vain positiivinen osuus, eli on tutkittu ainoastaan sitä puolta, miten juridisen sukupuolen mielivaltainen vaihtaminen vaikuttaa sitä vaihtaviin ihmisiin. Sen sijaan toinen puoli on jätetty kokonaan arvioimatta. Tarkoitan sitä, miten muuhun yhteiskuntaan vaikuttaa se, että sukupuolenkorjaushoitoja läpikäymättömät ihmiset vaihtavat juridisen sukupuolensa vastakkaiseksi, näin saaden tämän sukupuolen lailliset etuudet.

Uskon monien esimerkkien olevan jo varsin tuttuja, mutta miten esimerkiksi vältetään se, että juridiselta sukupuoleltaan alun perin mies vaihtaa sukupuolimerkinnän naiseksi siinä toivossa, että välttyy kutsunnoilta ja asepalvelukselta? Entä miten voidaan poistaa sukupuolitetuista tiloista päivänselvästi vastakkaisen sukupuolen edustajan näköinen henkilö, jos tämä voi ”todistaa” sukupuolensa henkilöpapereilla? Tai mitäpä jos esimerkiksi jossakin työpaikassa tai opiskelupaikassa on sukupuolikiintiö? Juridisen sukupuolen voisi vaihtaa, jotta pääsee vastakkaisen sukupuolen kiintiön myötä töihin tai opiskelemaan. Vaikka nämä uhkakuvat ovatkin suurelta osin teoreettisia, en ymmärrä, miksi tällainen väärinkäyttö pitäisi edes teoriassa mahdollistaa.

Laki juridisen sukupuolen itsemäärittelystä heikentää meidän lääketieteellisesti transitioituvien transsukupuolisten oikeusturvaa. Juridisen sukupuolen vaihtaminen on tähän asti kulkenut käsi kädessä hormonaalisen lääkehoidon tuomien ulkonäön muutosten kanssa. Näin ollen esimerkiksi transnainen, joka vaihtaa juridisen sukupuolensa naiseksi, muistuttaa ulkoisesti jo jonkin verran naista. Ehdotettu lakimuutos tekisi tästä raskaasta prosessista täydellistä pilkkaa. Kun ulkoisen olemuksen ja sosiaalisen roolin muuttaminen vastaamaan vastakkaista sukupuolta ei merkitse mitään, asetetaan meidät, jotka näemme prosessiin vaivaa samalle viivalle kuin ne, joilla on hatarat perusteet juridisen sukupuolen vaihtamiseen. Lakimuutoksen myötä uskon, että ulkopuoliset ihmiset menettävät luottamuksensa kokonaan juridisen sukupuolen vaihtoprosessiin ja transsukupuoliset menettävät uskottavuutensa.

Transitioituvien transsukupuolisten oikeuksiin kuuluvat myös sukuelinkirurgian mahdollisuus ja Kelan täysikorvattavuus hormonihoitoon. Nämä molemmat mahdollistuvat vasta sen jälkeen, kun juridinen sukupuoli on vaihdettu. Olen henkilökohtaisesti kysynyt minua hoitavilta tahoilta, miten menetelmät näitä koskien tulevat vaihtumaan, jos juridinen sukupuolen itsemäärittely astuu voimaan. En ole saanut selkeää vastausta näihin. Vaadin että vaikutusarvioinnin tekevä työryhmä tekee kattavan selvityksen näiden transsukupuolisten saavutettujen etuuksien säilymisestä mahdollisen lakimuutoksen voimaan astuttua.

Lakimuutoksen lyttäämisestä huolimatta pidän tärkeänä sitä, että transsukupuolisten oikeuksia yritetään ajaa eduskunnassa. Tämä on vain väärä lähestymistapa siihen. Sille on syynsä, miksi juridisen sukupuolen muuttamisprosessi ja lääketieteellinen diagnoosiprosessi ovat tähän mennessä olleet kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Niiden eriyttäminen aiheuttaa ongelmia monella saralla, lisäksi heikentäen transitioituneiden transsukupuolisten oikeuksia.”

– Transnainen, joka pohtii itsemäärittelyn vaikutuksia transsukupuolisten oikeusturvaan

“Juridisen sukupuolen muuttaminen ei voi olla itsemääritettävissä. Nykyinen Suomen menetelmä toimii hyvin: diagnoosi moniammatilliselta tutkimusyksiköltä tulee vaatia ennen lääketieteellistä ja juridista sukupuolenmuutosta. Näin poissuljetaan mahdolliset psykiatriset häiriöt ja muut syyt, joita tulee hoitaa muilla tavoin. Vaatimus transsukupuolisuuden diagnoosista vähentää mahdollisia tilanteita, joissa henkilö on erehtynyt tai sukupuolen muuttaminen ei ole hänelle oikea päätös. 

On myös hyvä, että sukupuolimerkintä vaihdetaan vasta henkilön saatua muokattua ulkonäköään vastaamaan sitä sukupuolta, johon sen haluaa vaihtaa. Näin on helpompi välttää mahdollisia väärinkäsityksiä ja vaikeuksia tilanteissa, kun sukupuolen juridinen merkintä ei vastaa ulospäin näkyvää sukupuolta. Sukupuolen muutos on suuri päätös. On arvostettavaa, että transsukupuolisten elämää tahdotaan helpottaa, mutta hyvistäkin syistä tehdyt päätökset voivat tehdä haittaa.”

– Transmies, joka korostaa lääketieteellisen selvityksen merkitystä transihmisten hyvinvoinnin kannalta

“Vastustan juridisen sukupuolen itsemäärittelyä ihan jo sen takia (ja uskon, että moni tiedostaa tämän), että jos siihen ei aseteta edes jotain kriteerejä (mm. F64.0, transsukupuolisuus), niin ihmiset tulee käyttämään tätä hyväkseen. Miehet voivat helposti vaihtaa sukupuolensa naiseksi päästäkseen mm. naisten suihkutiloihin/vankiloihin/yms. ja osa varmaan yrittää vältellä armeijaan menon tämän avulla.

Minulla on tiedoissani edelleen väärä sukupuolimerkintä, niin olisihan hienoa, jos voisin vain käydä digi- ja väestötietovirastolla ilmoittamassa, että haluan vaihtaa sukupuoleni mieheksi. Mutta tähän on pakko olla asetettu rajoituksia, jotka eivät anna kenen tahansa vaihtaa sukupuolta niin vain. Asiat pitää miettiä tarkasti lävitse ennen kuin lähtee tekemään mitään radikaalia muutosta omaan sukupuoleensa, mikä tulee vaikuttamaan sosiaalisissa kanssakäymisissä, vaikka sitä ei alkuun huomaisi. Lisäksi meillä ei ole tällä hetkellä minkäänlaista ohjeistusta siitä, mitä "perusteltu selvitys" tässä tilanteessa tarkoittaa. Kelpaako perustelluksi syyksi "olen transsukupuolinen" vai pitääkö henkilön oikeasti selittää, miksi hän todellisuudessa haluaisi vaihtaa sukupuolimerkintänsä (mahdollisesti) ilman transdiagnoosia?”

– Transmies huolissaan itsemäärittelyn väärinkäytöistä

Dokumentissa olleet linkit tekstimuodossa:

Dataa transihmisiksi identifioituvien sukupuolijakaumasta
https://www.genderhq.org/increase-trans-females-nonbinary-dysphoria

Podcast, nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala
https://gender-a-wider-lens.captivate.fm/episode/62-pioneers-series-adolescent-identity-with-riittakerttu-kaltiala

Mielenterveyden häiriöt
https://www.terveyskirjasto.fi/lam00002

Autismikirjon häiriöt
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00355/autismikirjon-hairiot

ADHD
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00353/adhd-aktiivisuuden-ja-tarkkaavuuden-hairio

Persoonallisuushäiriöt
https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00407

Vankitutkimus Skotlannissa: vankilassa naiseksi identifioituvat ja naisvankilaan pyrkivät vaihtavat sukupuolen takaisin miehiksi vankilasta vapauduttuaan
https://www.scottishdailyexpress.co.uk/news/scottish-news/anger-trans-inmates-revert-males-25840252

Demi Minor, itsemäärittelyn vaarallinen väärinkäyttötapaus 1
https://nypost.com/2022/08/05/trans-prisoner-who-impregnated-two-women-is-psychopath/

Karen White, itsemäärittelyn vaarallinen väärinkäyttötapaus 2
https://www.theguardian.com/uk-news/2018/oct/11/transgender-prisoner-who-sexually-assaulted-inmates-jailed-for-life

Yksi Karen Whiten uhreista kertoo
https://www.dailymail.co.uk/news/article-10406351/I-sexually-assaulted-transgender-rapist-womens-jail

Michael Penttilä, suomalainen sarjakuristaja
https://fi.wikipedia.org/wiki/Michael_Penttilä