Transsukupuolisuus seuraa henkilöä koko hänen elämänsä ajan, vaikka se ei ulkoisessa olemuksessa näkyisikään

Tervehdys lukijoille. Tässä kirjoituksessa haastattelen toista transmiestä, joka suhtautuu myös kriittisesti nykyiseen valtavirran transaktivismiin.

Haastattelu alkaa tästä:

Kuka olet?

Olen 43-vuotias transmies. Olen hakeutunut transtutkimuksiin 23-vuotiaana vuonna 2003. Testosteronikorvaushoidon aloitin vuotta myöhemmin, ja juridisesti olen ollut mies vuodesta 2006 lähtien.

Asun Etelä-Suomessa maalaismaisemassa meren rannalla. Koti, piha ja ranta ovat minulle tärkeitä. Harrastan mm. polkujuoksua, suunnistusta ja pienimuotoista kotitarveviljelyä. Työskentelen esimiestehtävissä.

Trasek ohjeistaa terveydenhuollon ammattilaisia, kuinka transsukupuoliset pitäisi kohdata terveydenhuollossa:

"Kun kirjaat tietoja erilaisiin tietojärjestelmiin, pidä mielessä minkä sukupuolen edustajana asiakas toivoo tulla kohdelluksi. Huomaa, ettei asiakkaan sukupuoli vastaa aina sitä, mikä hänen henkilötunnukseensa on merkattu. Ihmiset, jotka eivät identifioidu mieheksi tai naiseksi voivat myös kokea ahdistusta, mikäli heidän on pakko valita näistä kahdesta. Tällöin on toivottavampaa jättää sukupuoli merkkaamatta, mikäli se on vain mahdollista. Mikäli sinulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten järjestelmissä tai lomakkeissa kysytään asiakkaan sukupuolta, helpointa on yleensä tarjota vaihtoehdot ”mies / nainen / muu / en halua sanoa”.

Jos joudut työssäsi kirjoittamaan asiakkaasta esim artikkelia tai vaikkapa potilastietoja, muista käyttää asiakkaasta vain hänen toivomia nimiä ja termejä, vaikka kirjoittaisitkin hänen historiasta. Älä myöskään turhaan kuvaile asiakkaan sukupuolista ilmaisua. Transihmiset voivat kokea syrjintää jopa terveydenhuollossa, joten merkinnät esimerkiksi asiakkaan transstatuksesta eivät ole aina asiakkaan parhaaksi. Syrjintäkokemukset usein johtavat siihen etteivät niitä kohtaavat ihmiset enää käytä palveluita."

Millaisia ajatuksia tällaiset ohjeistukset herättävät sinussa? Millaisia kokemuksia sinulla on transsukupuolisena ollut terveydenhuollossa?

Ymmärrän, että tästä voi olla erilaisia näkemyksiä, vaikkapa liittyen syrjinnän kokemuksiin terveydenhuollossa. On asioita, joiden kohdalla sukupuolella ei ole merkitystä: esimerkiksi poskiontelontulehdus tai venähtänyt sormi eivät ole millään lailla sukupuolisidonnaisia. Monessa asiassa biologisella sukupuolella on kuitenkin merkitystä. Esimerkiksi itse kärsin yhdessä vaiheessa usein virtsatietulehduksista. Tällöin oli tärkeää, että lääkäri tiesi minun olevan transmies. 

Olen itse asiassa toivonut, että minun potilastietoihini merkittäisiin selkeästi, että olen transmies. Että se asia lävähtäisi tiedot esiin ottavan lääkärin tai hoitajan silmille saman tien. Tämä helpottaisi minun elämääni huomattavasti, kun asiaa ei tarvitsisi aina selittää uudestaan. Kyse on kuitenkin niin voimakkaasti erilaisiin terveydenhuoltoon liittyviin asioihin vaikuttavasta seikasta, että pyrkimys sen piilottamiseen aiheuttaisi vain ongelmia ja vaikeuttaisi hoitoa.

En ole itse kokenut koskaan syrjintää tai epäasiallista kohtelua terveydenhuollossa transsukupuolisuuteni vuoksi.

Suomalainen transjärjestö Trans ry kuvailee itseään seuraavalla tavalla:

"Yhdistyksen toiminnan taustalla on ajatus, jonka mukaan ihmisoikeuksien toteutumiseen on vaikutettava jo ruohonjuuritasolla. Trans ry on kaikenlaisen vaikuttamisen koti ja turvallinen paikka toteuttaa sekä opetella aktivismia. Yhdistys sitoutuu kaikessa toiminnassaan fyysiseen koskemattomuuteen.

Trans ry toteuttaa toiminnassaan intersektionaalisen feminismin periaatteita. Järjestön toimintaan kuuluu näin ollen periaate, että erilaiset lähtökohdat ja etuoikeudet tulee ottaa huomioon kaikessa aktivismissa, sillä ne luovat yhteiskunnallisia merkityksiä ja rakenteita, joita ei voi sivuuttaa. Trans ry on antirasistinen järjestö."

Millaisia ajatuksia tällainen kuvaus herättää sinussa? Koetko, että tällainen järjestö edistää transsukupuolisten asioita?

Intersektionaalisuus on rasismia. Siinä nostetaan tietty ominaisuus arvokkaammaksi kuin toinen. Se ei eroa millään lailla siitä, jos väittäisi miehen olevan arvokkaampi kuin nainen tai valkoisen olevan arvokkaampi kuin musta. 

Intersektionaalisuus ei edistä tasa-arvoa. Se ainoastaan syventää juopaa enemmistön ja vähemmistön välillä. Meidän pitäisi tehdä töitä sen eteen, että jokainen ihminen olisi tasa-arvoinen ominaisuuksistaan riippumatta. Intersektionaalisuus kuitenkin korostaa eroja ja vastakkainasettelua. 

Intersektionaalisuus on omiaan tämän hetken transaktivismille, jossa narsistiset nobodyt haluavat olla jotakin ja pyrkivät saamaan huomiota määrittelemällä itselleen vähemmistöstatuksen. Aidosti transsukupuoliset henkilöt, jotka haluavat vain elää ihan tavallista elämää kuten muutkin ihmiset, jäävät tässä jalkoihin.

Henkilökohtaisesti en koe, että mikään intersektionaalisuutta toteuttava taho ajaisi ainakaan minun asiaani.

Toinen transblogia pitävä henkilö kommentoi nyt jo läpimenneestä uudesta translaista seuraavasti:

"Väännetään rautalangasta: kaikilla pitää olla samanlaiset oikeudet juridiseen sukupuoleensa. Kun kaikilla on todellakin oikeus korjata se oikeaksi ilmoitusluonteisesti, se on kaikille tasapuolinen. Jos joku haluaa vaihtaa sen valheellisin perustein, hän kantaa itse seuraukset. Rikokset eivät johdu rikoksentekijän juridisesta sukupuolesta.

Kristillisiä ja konservatiiveja vaivaa paniikki, kun heidän arvojensa mukaiset yhteiskunnan perustukset korvautuvat pikku hiljaa uusilla. En usko, että kristilliset ja konservatiiviset arvot kokonaan häviävät, ne tekevät vain tilaa muillekin."

Oletko samaa mieltä tämän kommentin kanssa vai onko se mielestäsi lyhytnäköistä ajattelua? Perustele vastauksesi.

En ymmärrä uutta translakia. Mikäli henkilö ei ole käynyt läpi (tai aloittanut) minkäänlaisia kehoa muokkaavia hoitoja, mitä hän saa siitä, että hän muuttaa juridisen sukupuolensa? On aivan äärimmäisen harvinaista, että murrosiän ohittanut henkilö menisi läpi vastakkaisen sukupuolen edustajana ilman hormoni- ja mahdollisesti leikkaushoitoja. Viimeistään kun henkilö alkaa puhua, ääni paljastaa biologisen sukupuolen. Tällöin fyysisen olemuksen ja äänen ristiriita virallisen sukupuolimerkinnän kanssa aiheuttaa vain lisää hämmennystä ja hankalia tilanteita.

Mikäli henkilö ei edes halua kehoa muokkaavia hoitoja, eli on tyytyväinen siihen miltä hänen kehonsa näyttää, hän ei ole transsukupuolinen. Tällaiset henkilöt voivat halutessaan keksiä uuden termin kuvaamaan itseään, mutta heidän ei pitäisi käyttää mitään trans-sanaa, koska se mitätöi aidosti transsukupuolisten ihmisten olemassaolon. Nämä tällaiset identiteettihörhöt pilaavat transsukupuolisten maineen ja antavat sellaisen kuvan, että heidän hörhöilynsä olisi transsukupuolisuutta, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

Kysymyksiä muunsukupuolisuudesta:

- Milloin kuulit ensimmäisen kerran muunsukupuolisuuden käsitteestä?

- Millaisia ajatuksia sinulla on muunsukupuolisuudesta ja erityisesti siitä, että osa muunsukupuoliksi identifioituvista käy läpi samoja transhoitoja kuin perinteiset transsukupuoliset?

En muista tarkalleen, milloin kuulin ensimmäistä kertaa muunsukupuolisuuden käsitteestä. Joitakin vuosia sitten, luulisin.

Sellaista asiaa kuin muunsukupuolisuus tai sukupuolen moninaisuus ei ole olemassa. On vain biologialtaan naisia tai miehiä. Intersukupuolisetkin ovat käsittääkseni yleensä selkeämmin jompaakumpaa, ja heilläkin ristiriitaisuudet ovat naisen ja miehen ominaisuuksien sekoituksia, eivät jotain aivan muuta mies-nais-jaon ulkopuolista.

 

On aivan ok, että henkilö ei halua toteuttaa erityisen miehistä tai naisellista roolia. On aivan ok pukeutua androgyynisti. Kuitenkin nämä kaikki ”muunsukupuoliset” ovat joko naisia tai miehiä, aivan kuten me kaikki muutkin. Yleensä heidän biologisen sukupuolensa näkee selvästi päälle päin. Itse asiassa moni butch-lesbo on paljon sukupuolettomamman näköinen kuin valtaosa itsensä muunsukupuoliseksi määrittelevistä. 

Muistan nettiuutisen ”muunsukupuolisesta”, joka valitti siitä, että hänet väärinsukupuolitetaan koko ajan, ja hän joutuu joka päivä ”tulemaan kaapista”. Tämä ”muunsukupuolinen” oli kaunis nainen, jolla oli upeat pitkät hiukset, eikä hän pyrkinyt millään peittelemään muotojaan, vaikka ei erityisen naisellisesti ainakaan jutun kuvissa pukeutunut. Miten ihmeessä kenenkään pitäisi ”tietää”, että tämä henkilö ei muka olisikaan nainen? 

Koska muunsukupuolisuus on käsitteenä epätosi, ei ”muunsukupuolisten” pitäisi olla millään tavalla transsukupuolisten kanssa samassa prosessissa. Yhteiskunnan ei myöskään pitäisi kustantaa heille mitään hoitoja, korkeintaan terapiaa.  

Radikaalifeministi-blogissa todetaan seuraavanlaisesti:

"Sen toteaminen, että naiset kokevat sortoa biologisen sukupuolensa perusteella, ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö myös transihmiset (ja kaikki muut sukupuoliroolinormeista huomattavasti poikkeavat ihmiset) kokisi patriarkaalista syrjintää ja väkivaltaa. Perinteisestä maskuliinisuudesta poikkeavat biologiset miehet kuitenkin kokevat syrjintää ja väkivaltaa eri perustein ja hieman eri muodoissa kuin naiset biologisen sukupuolensa perusteella. Trans-identifioituvien biologisten naisten kokema sorto on puolestaan hyvin samanlaista kuin muidenkin sukupuolirooleihin sopeutumattomien naisten."

Tarkastele tätä väitettä pohtien sitä, kuinka paljon kehollisia transhoitoja läpikäyvien transsukupuolisten sosiaalinen asema eroaa muista biologisen sukupuolen edustajista. Oletko sitä mieltä, että transhoitoja läpikäyneet transmiehet kohtaavat samanlaisia haasteita kuin sukupuolirooleihin sopeutumattomat naiset?

Jos transprosessin läpikäynyt henkilö menee ongelmitta läpi kohdesukupuolessa, on hänen asemansa muiden ihmisten keskuudessa aivan samanlainen kuin heillä, jotka ovat biologisesti kohdesukupuolen edustajia. Mikäli transsukupuolisuus näkyy ulospäin tai se tulee jotain kautta julkiseen tietoon, voi henkilö silloin kohdata haasteita tai epäasiallista käytöstä.

Pitää muistaa, että transidentifioituva ei ole sama asia kuin transprosessin läpikäynyt henkilö. Transidentifioituva biologinen nainen voi olla kaikin puolin naisen näköinen ja oloinen. Ei häntä voida mitenkään nähdä samalla tavoin kuin vaikkapa parrakasta ja lihaksikasta prosessin läpikäynyttä transmiestä.

Ei tietenkään ole hyvä tai oikein, että sukupuolirooleihinsa sopeutumattomat kohtaavat syrjintää tai muuta epäasiallista kohtelua. Jokaisen pitäisi saada olla sellainen kuin on. 

Esimerkiksi minulla prosessin läpikäyneenä transmiehenä ei ole mitään ongelmia uimahallin miesten puolella pukuhuoneessa ja suihkussa. Mutta jos sinne ilmestyisi joku transidentifioituva biologinen nainen rinnat paljaana, niin se olisi jo ongelma.

Taannoin tapahtui kohu, jossa alakouluikäinen oppilas oli tehnyt suunnitelman kassista, jossa oli sateenkaaren värejä. Sateenkaarien värien päälle oppilas oli tehnyt ison rastin ja kirjoittanut sen alle tekstin: ”sukupuolia on vain kaksi”. Koulu kielsi kyseisen oppilastyön ja pyysi tasa-arvovaltuutetun kommenttia tilanteeseen. Tasa-arvovaltuutettu päätyi olemaan koulun kanssa samaa mieltä. Myöhemmän kävi ilmi, että kyseisen oppilaan isä on halunnut tuoda omia kantojaan oppilaan kautta esille.

Mitä mieltä olet tästä kohusta?

En pidä siitä, että vanhemmat käyttävät lapsiaan omien mielipiteidensä ajamiseen. Toki tässä tapauksessa ei kyse ollut pelkästään mielipiteestä, vaan biologisesta faktasta. Siitä huolimatta kassisuunnitelman olisi pitänyt olla lapsen itsensä keksimä eikä vanhemman sanelema.

Tasa-arvovaltuutetun mukaan sotkeminen oli absurdia. Se kertonee lähinnä siitä, että koulu ei edes halua itse huolehtia tämän kaltaisista asioista, vaan päättää ratkaista asian menemällä heti mahdollisimman korkealle taholle.

Itselleni tämä kohu paljasti lähinnä sen, että myös tasa-arvovaltuutettu on tieteenvastaisen woken edustaja.

Viime vuosien aikana FtM-transhoitoihin hakeutuneiden määrä on kasvanut voimakkaasti kaikkialla länsimaissa. Monet myös identifioituvat jonkin sortin transihmisiksi, vaikka heillä ei välttämättä ole kehollista sukupuolidysforiaa eikä tarvetta transhoitoihin.

Kuinka paljon tämä kaikki johtuu mielestäsi tietoisuuden ja suvaitsevaisuuden lisääntymisestä? Vai onko mukana myös jonkinlaista sosiaalista tartuntaa ja muoti-ilmiötä?

Varmasti osasyy on tietoisuuden ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen. Henkilöt, jotka kenties aiemmin kärvistelivät itselleen vääräksi kokemassaan sukupuolessa pidempään, rohkenevat nyt aiemmin ja avoimemmin hakeutua prosessiin. Tämä ei kuitenkaan selitä erityisesti prosessiin pyrkivien nuorten biologisten naisten määrän räjähdysmäistä kasvua.

Maailmalta on jo tutkimustietoa ns. sosiaalisista tartunnoista. Aivan varmasti kyse on joidenkin kohdalla myös muoti-ilmiöstä. Nuoret ovat kautta aikain lähteneen helposti muoti-ilmiöihin mukaan.

Voisin kuvitella, että nuorissa tyttöjen osuus korostuu erityisesti siksi, että on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää olla poikamainen tyttö kuin tyttömäinen poika. Tytöt voivat siis helpommin transidentifioitua. Tänä päivänä myös korostuu se, että pitäisi olla ”jotain”. Koska valtaosa meistä on kuitenkin tylsän tavallisia, ja harvalla on mitään erityistaitoja, transidentiteetti on tapa saada huomiota ja erityiskohtelua.

Uskotko, että seuraavan 5-10 vuoden aikana transhoitoja katuvien suhteellinen osuus tulee kasvamaan? Perustele vastauksesi.

Mikäli transprosessiin pääsee ilman asianmukaista seulaa, jossa varmistetaan, että henkilö todella on transsukupuolinen, tai jos prosessiin hakeutuvien määrä ylittää hoitavan tahon kapasiteetin ja läpi pääsee tämän vuoksi mieleltään epätasapainoisia henkilöitä, on aivan selvää, että katuvien määrä tulee kasvamaan. Hoidot ovat aina peruuttamattomia. Lisäksi pitää ymmärtää, että halutut ominaisuudet eivät aina toteudu, tai ohessa tulee myös ei-toivottuja ominaisuuksia. Esimerkiksi prosessiin hakeutuva biologinen nainen saattaa haluta tuuhean parran, mutta saakin amisviikset, kaljun ja selkäkarvoitusta. Tämän vuoksi mitään peruuttamattomia hoitoja ei saisi antaa alaikäisille.

Minkälaisia muutoksia toivoisit yhteiskunnalliseen transkeskusteluun? 

Yhteiskunnallisessa keskustelussa voisi näkyä vaikkapa seuraavia aiheita transsukupuolisuuteen liittyen (nyt niitä ei siis juurikaan näy):

- On ihan ok olla feminiininen poika/mies tai maskuliininen tyttö/nainen. Se ei automaattisesti tarkoita, että henkilö on trans.

- Faktojen tunnustaminen: sukupuolia on kaksi, mies ja nainen. Transsukupuoliset (siis ne ihan oikeat, eivät mitkään identiteettihörhöt) ovat tämän faktan ytimessä: biologinen nainen haluaa korjata sukupuolensa mieheksi tai biologinen mies naiseksi. He haluavat mennä läpi miehenä tai naisena, ei minään välimuotona.

- Transprosessi on peruuttamaton. Siihen liittyy aina terveydellisiä riskejä, ja lopputuloksesta ei kukaan voi etukäteen olla varma. Transsukupuolisuus on myös asia, joka seuraa henkilöä koko hänen elämänsä, vaikka se ei näkyisikään hänen ulkoisessa olemuksessaan. 

- Transsukupuolinen ei koskaan pääse biologisesta sukupuolestaan eroon. Se kulkee hänen mukanaan ja vaikuttaa hänen elämäänsä riippumatta siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti kehoa on korjattu/muutettu. Se on asia, joka pitää aina huomioida ainakin jollain tavalla. Itse vertaan transprosessin läpikäynyttä henkilöä diabeetikkoon. Hän voi elää täysipainoista elämää, mutta on asioita, joista hänen on huolehdittava, tai hänen terveytensä voi vaarantua.

- Sen sijaan että transpoleja kritisoidaan, niille pitäisi kohdentaa huomattavasti enemmän resursseja. Sillä tavoin pystyttäisiin nopeuttamaan prosessiin pääsyä ja prosessin etenemistä niillä, jotka todella ovat transsukupuolisia. Samalla pystyttäisiin paremmin ohjaamaan muuta apua tarvitsevat oikean hoidon piiriin.

- Lasten sotkeminen transasioihin pitäisi lopettaa. Lasten tulisi saada olla juuri sellaisia kuin he sattuvat olemaan ilman, että heitä aletaan heti lokeroida. Poika voi haluta pukeutua mekkoon ilman että hän kokisi olevansa mitään muuta kuin poika.

- Portinvartijoita tarvitaan, jotta mielenterveyspotilaat eivät päädy tekemään itselleen jotain peruuttamatonta. Vaatimukset portinvartioinnin (transpolien) lopettamisesta pitäisi tukahduttaa alkuunsa. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen on vain kiitollinen siitä, että tutkitaan ja varmistetaan että homma on kunnossa. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen myös ymmärtää, että se pari kolme vuotta mikä prosessiin kuluu, on tärkeää aikaa, jolloin ymmärrys asioiden realiteeteista ja lopullisuudesta kirkastuu. Tasapainoisilla ja mieleltään terveillä aikuisilla ei ole ollut prosessin etenemisessä ongelmia ennen eikä ole nytkään. Ainoastaan resurssipula hidastaa prosesseja nykyisin. Henkilö, joka kritisoi portinvartiointia on kaikkein kipeimmin sen tarpeessa, ja tietää sen todennäköisesti myös itse.

Mietteitä Pridesta 2023

Tervehdys blogini lukijoille. Vuosi sitten kirjoitin Pridea kritisoivan tekstin, jossa haastattelin myös muita transsukupuolisia ja/tai seksuaalivähemmistöön kuuluvia henkilöitä. Näin Pride-kuukauden kunniaksi ajattelin, että toteutan tekstille eräänlaisen jatko-osan, jossa käsittelen aiheeseen liittyviä ajankohtaisia teemoja. Haastattelen tälläkin kertaa myös muita LGBT-ihmisiä, joskin eri henkilöitä kuin viime kerralla. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kommenttien kirjoittajat edustavat näkemyksillään itseään, ja teksti kokonaisuudessaan on luonteeltaan moniääninen. Kommentoin omat näkemykseni tekstin loppupuolelle. 

Teksti käsittelee seuraavia kysymyksiä. Vastaukset ovat numeroitu: 

1) Mitä ajattelet siitä, kun Helsinki Pride päätti, ettei kokoomus ja keskusta saa osallistua Pridelle syynä ilmeisesti se, että osa näiden puolueiden jäsenistä äänesti juridisen sukupuolen itsemäärittelyä vastaan? (Myöhemmin Helsinki Pride päätti, että nuorisopuolueet voivat osallistua). Mitä ajattelet, että tällainen päätös tuntuu LGBT-ihmisistä, joiden arvopohja on kokoomuksen tai keskustan kaltainen?

2) Osa seksuaalivähemmistöjen edustajista (LGB) haluaa, ettei transihmisiä yhdistettäisi seksuaalivähemmistöihin. Tämän vuoksi onkin syntynyt "LGB without the T"-liikehdintää. Millaisia ajatuksia tämä herättää sinussa? 

3) Millaisia terveisiä lähettäisit Pride-tapahtumien järjestäjille?

Kolmissakymmenissä oleva biseksuaali nainen:

1) Tämä herättää minussa kysymyksiä, että onko Pride tosiaan kaikkien LGBT-ihmisten asialla, jos puolueen joidenkin jäsenien mielipiteet voivat olla syynä sulkea ulos pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, kun kuitenkin enemmistö on ollut tukemassa Priden arvoja. Väkisinkin herää mielikuva puhdasoppisesta ideologiasta eikä se tunnu kutsuvalta. Jos olisin vahvasti kokoomuslainen tai keskustalainen, äänestäisin jaloillani nuorenakin ihmisenä, koska kokisin, etten ole tervetullut. Koen jo nyt, että osa arvoistani ei mahdu Prideen, joten nyt viimeistään tiedän, ettei minun sinne kannata mennä. Kannatan itse aivan kaikkien seksuaalivähemmistöjen oikeuksia yli poliittisen kannan, kuten moni muukin tekee. Pride ei tunnu näin tekevän tai ainakaan toiminnasta ei sellainen kuva välity.

2) Transsukupuolisuudella ja seksuaalivähemmistöillä on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Molemmat liittyvät toki sukupuoleen, mutta täysin eri mekanismin kautta. Nykyisessä ilmapiirissä koen, ettei LGB-asioille ole riittävää tilaa LGBT-järjestöissä. Koen, että seksuaalivähemmistöt tarvitsevat omat yhteisönsä ja järjestönsä. Myös transsukupuoliset toki tarvitsevat omansa. En oikein ymmärrä, miksi nämä kaksi hyvin erilaista asiaa on niputettu samoihin yhdistyksiin. Molempien oikeudet on tärkeitä, mutta on vaikeaa keskittyä samanaikaisesti kumpaankin, koska näiden ryhmien tarpeet poikkeavat suuresti toisistaan.

3) Olette tehneet virheen, kun ajatte Pridea tietyn ideologian suuntaan. Monet LGB-ihmiset arvostaisivat, jos voisivat edelleen kokea olevansa tärkeitä Pridelle. Monet meistä arvostaisivat etenkin sitä, ettei Pride löisi kiilaa eri tavoin ajattelevien välille ja vaalisi (tai vaatisi) tiettyä ideologiaa. Olisi toivottavaa, että me LGB-ihmiset voisimme kokea olevamme tervetulleita Prideen ihan omana itsenämme. Tällä hetkellä tämä ei toteudu, joten itse en halua enää osallistua Prideen. Se ei ole minun kulkueeni eikä siellä marssita minun asiaani.

Homoseksuaali mies, 44 vuotta:  

1) Olen itse oikeistolainen. Minulla ei ole varsinaista poliittista kotia, mutta miellän ajatusmaailmani enemmän oikeistolaiseksi. Mielestäni on tärkeää pitää huolta kaikista yhteiskunnassa. Parasta huolenpitoa on tuen ja keinojen antaminen sille, että ihminen kykenee seisomaan omilla jaloillaan ja auttamaan vuorostaan muita. LGBT-yhteisön toiveet omassa elämässä ovat samankaltaiset kuin muillakin. Jokainen haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään, rakastaa ja tulla rakastetuksi ja menestyä elämässään. Priden päätös sulkea puolueita liikkeen ulkopuolelle ei tue tätä. Pride ottaa tehtäväkseen määrittää, minkälaiset ajatukset ovat hyväksyttäviä ja rankaisee väärin ajattelevia - vaikka he tahtoisivat hyvää LGBT-ihmisille. Se on omiaan vain vieraannuttamaan ihmisiä Pride-liikkeestä. Pride-liike on tehnyt päätökset ja odottaa muiden taipuvan niihin. Samalla se unohtaa keskustelun, toisten kunnioittamisen ja demokratian prosessit.

2) Tämä on mielestäni surullinen kehityskulku. Monet LGB-ihmiset ovat turhautuneita erityisesti siihen, miten sukupuoli-identiteetin tärkeyttä korostavat aktivistit eli gender-aktivisitit kohtelevat heitä. Mutta nämä gender-aktivistit eivät edusta kaikkia transsukupuolisia - monet aktivisteista eivät edes ole LGBT-yhteisön jäseniä vaan heteroseksuaaleja queer-ihmisiä. LGB-henkilöt, jotka haluavat hajurakoa transsukupuolisiin tavallaan heittävät lapsen pesuveden mukana, koska haitallinen ideologia ei ole sama asia kuin transsukupuoliset itse.

3) Muistakaa, mitä alkuperäinen Pride-lippu edustaa: Meitä kaikkia, koko sateenkaaren kirjoa. Se ei sulje ketään ulkopuolelle eikä nosta ketään muiden ohi. Toivon, että löydätte taas kyvyn keskustella, etsiä ja löytää. Silloin, ehkä minäkin homomiehenä tunsisin jälleen olevani tervetullut Pride-juhlaan. Leikitellen voisi huomauttaa, että Pride-lipussa on myös keskustan vihreä ja kokoomuksen sininen väri.

Biseksuaali nainen, 33-vuotias:

1) Sukupuolen itsemäärittelyä vaativat ovat mielenterveysongelmaisia, joiden peesaaminen on mennyt aikaa sitten yli. Se että nämä hurmoshenkiset aktivistit kuvittelevat, että näillä täysin maailmasta irtaantuneilla vaatimuksilla on mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa on kyllä kovia polkemaan ja loukkaamaan muiden ihan oikeita ihmisoikeuksia, mm. syrjimättömyys poliittisten mielipiteiden takia. 

2) On jo aikakin (LGB without the T). Nämä moraalinomijat jaksavat kyllä a) vaatia muita ihmisiä osallistumaan psykooseihinsa/kinkseihinsä tai muuten se on väkivaltaa b) loukata muiden kehorauhaa ja seksuaalisia preferenssejä vinkumalla ja painostamalla ihmisiä suorittamaan seksuaalisia tekoja itselleen. 

3) Lähettäisin sellaisia terveisiä Pride-järjestäjille, että jos olisitte keskittyneet pitämään nämä hommat siinä mitä ne on, eli koko perheen karnivaaleina, niin teillä saattaisi olla rahoitusta vielä tulevinakin vuosina. Te munasitte teidän touhut, kun lähditte tähän transhommaan mukaan. Toivottavasti leikkuri heiluu ja teidän rahat annetaan Hurstille, siellä on ihmisiä, joilla oikeasti on hätä ja oikeasti ihmisoikeudet kortilla. Olette etuoikeutettu järjestökarusellia työksensä pyörittävä porukka, joka ei saa kuin elettyä muiden siivillä ja vielä vittuilette muille siihen päälle.

Transnainen, 26v, biseksuaali:

1) Vallankumous syö lapsensa, niin makaa kuin petaa.

2) Tavallaan ihan positiivista, koska haluaisin pitää keskustelun trans_sukupuolisista_ lähes puhtaasti medikaalisena (LGB without the T). Toki tämäkin on vain lyömäase transsukupuolisia kohtaan taas kuitenkin loppupeleissä. Ja ihan itse kerjättyä toimintaa transaktivisteilta, kun realiteetit ovat hukkuneet jo vuosia sitten puheista.

3) Jos haluaa, että kohdellaan kuin normaalia keskivertoihmistä, kannattaa käyttäytyä siten. Jos haluaa tulla kohdelluksi friikkisirkuksena, kannattaa esittää friikkisirkusta.

48-vuotias biseksuaali mies:

1) Ennen kuin vastaan mihinkään kysymyksistä, niin haluan todeta, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään eikä etenkään kyseenalaistaa kenenkään ihmisoikeuksia. Tässä on minun näkemyksiäni esimerkiksi siitä, millä tavoin ihmisoikeudet tapauksesta riippuen saattavat olla törmäyskurssilla.

Olen itse äänestänyt kokoomusta useammissakin vaaleissa. Ne perustelut, joita olen kuullut juridista sukupuolen itsemäärittelyä vastustaneilta, ovat sisältäneet huolia mm. siitä, saattavatko urheilukisat muodostua biologisille naisille epäreiluiksi, tai aiheutuuko vaikkapa uimahallin pukuhuoneissa ahdistavia tilanteita, kun naisten pukuhuoneeseen saattaakin tulla mieskehoinen henkilö. Ainakin minun korviini nämä huolet kuulostavat siltä, että ihmisten oikeudet saattavat olla törmäyskurssilla, jolloin tässä ei olisi valintaa, joka parantaisi ihmisoikeuksia kenenkään muun kärsimättä. Tällöinhän kyse ei ole siitä, että kategorisesti vastustettaisiin ihmisoikeuksia. Olisi jotenkin ymmärrettävää, jos translakia vastustavat henkilöt olisi suljettu Priden ulkopuolelle, mutta se menee yli hilseen, että tämä sulkeminen koskee translakia keskimäärin kannattavaa puoluetta kokonaisuudessaan. En siis ymmärrä heidän päätöstään enkä sen perusteluja.

Minun kantani juridisen sukupuolen valintaan on se, että sukupuolesta virallisena henkilötietona voitaisiin luopua.

Mitä tulee viimeiseen kysymykseen, niin päätös tuntuu minusta pahalta ja saa minut tuntemaan, että en ole Prideen tervetullut. Tai ainakin tuntuu siltä, että saattaisin olla Prideen tervetulleempi, jos poliittiset näkemykseni olisivatkin vasemmalla ja/tai olisin nuorempi (viittaan nuorisojärjestöihin). Uskon, että monet em. puolueita äänestäneet ajattelevat samoin. En aio osallistua Priden toimintaan niin kauan, kun ihmisiä laitetaan edes vahingossa arvojärjestykseen poliittisten näkemysten perusteella.

2) Liikkeen voinee ymmärtää monella tavalla. Wikipediassa sanotaan:

"The LGB Alliance describes its objective as "asserting the right of lesbians, bisexuals and gay men to define themselves as same-sex attracted", and states that such a right is threatened by "attempts to introduce confusion between biological sex and the notion of gender"."

Jos tuo tarkoittaa sitä, että vastustetaan transsukupuolisuutta ylipäätään, niin tästä olen eri mieltä. En näe, että millä tavalla transsukupuolisten oikeudet olisivat pois homojen tai lesbojen oikeuksista.

Jos sen sijaan pohditaan sitä, että henkilö on sinut oman kehotyyppinsä kanssa, mutta jostain muusta syystä kokee olevansa jotain sukupuolta ja että sukupuoli pitäisi voida valita vapaasti ja halutessaan myöhemmin vaihtaa sitä. Tämän kritiikin suhteessa seksuaalivähemmistöihin ymmärrän paremmin. Perusteluja alla.

Kun sukupuoli-identiteetti valitaan riippumatta kehosta, niin mikä silloin loppujen lopuksi valitaan? Jos siinä valitaan se, että miten tuntee, toimii, pukeutuu, harrastaa tai ilmaisee itseään, niin miksi siinä yhteydessä puhutaan sukupuolesta? Eikö em. asiat pitäisi olla ihan kaikkien valittavissa vapaasti ilman, että itseään tarvitsisi kategorisoida uudelleen?

Entäpä sitten sukupuoli-identiteetin käsite ja homoseksuaalisuus? Ovatko homoseksuaalit kiinnostuneita oman biologisen sukupuolen tai kehotyypin edustajista, vai sukupuoli-identiteetin edustajista? Jos kiinnostus kohdistuu biologisen sukupuolen tai kehotyypin mukaan, niin onko henkilö silloin väärässä tai paha? Mielestäni mennään liian pitkälle, jos tuota vihjataan. 

Eli kun toimitaan sen puolesta, että on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat vetoa omaa sukupuoltaan kohtaan, ja sama liike samaan aikaan toteaa, että sukupuoli ei riipu kehosta, niin eikö tuossa ole jonkinasteinen ristiriita? Tai siis, eikö silloin tavallaan tulla sanoneeksi, että homoja ja lesboja on olemassa, mutta toisaalta kaikkien tulisi sittenkin olla biseksuaaleja/paneja? Tavoittanen kyllä, mistä lienee kyse. En itsekään tunne oloani kovin kotoisaksi “miehet”-nimisessä lokerossa. Olen täysin sinut tämän kehoni kanssa, mutta en aina siihen kohdistuvien odotusten kanssa. Ongelma korjattaisiin mielestäni väärällä tavalla, jos ilmoittaisin, että en ole mies.

3) Kun uutisoidaan, että Pride kieltäytyy yhteistyöstä kokoomuksen ja keskustan kanssa, niin mielestäni on aika tekopyhää sanoa heti perään, että tavalliset ko. puolueita kannattavat ihmiset ovat kuitenkin tervetulleita Prideen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia löytyy aivan kaikenlaisten ihmisten joukosta. Edellä mainittujen vähemmistöjen oikeuksien edistämisen suhteen tehdään karhunpalvelus, jos Pridea aletaan liittämään näinkin eksplisiittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen syrjimiseen.

29-vuotias lesbo:                                           

1) Ymmärrän sitä päätöstä, koska merkittävä osa puolueiden jäsenistä äänesti translakia vastaan, joten olisi ristiriitaista, jos he olisivat päässeet Pridelle yhteistyökumppaneina. Käsittääkseni puolueiden nuorisojärjestöt ovat kuitenkin sitoutuneet ajamaan asioita eteenpäin eri tavalla, kuin pääpuolueet minkä takia ne hyväksyttiin? 

Päätös voi tuntua pahalta niistä LGBT-ihmisistä, jotka puolueisiin kuuluu tai heidän arvojaan kannattaa. Itse en näe kyseisiä puolueita kovinkaan positiivisessa mielessä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioissa. 

Koen tarpeelliseksi avata, että tämä voimaan tullut translaki on saanut ajatukseni jotenkin jakaantumaan kahtia. Ymmärrän, että joillekin jo sillä, että saa juridisen sukupuolensa korjattua on iso merkitys ja siitä on nyt tehty tosi helppoa. 

Ymmärrän, että se pelottaa, jos joku alkaa käyttämään sitä väärin. Pyrkii vaikkapa pukuhuoneisiin ahdistelemaan. Osa ihmisistä osaa ajatella sen yksittäisenä henkilönä, ja varmasti ikävä kyllä osa yhdistää sen sitten kaikkiin transihmisiin. 

Minä itse edelleen ajattelen, että transihmisiin liittyy se oman kehon kehodysforia ja sitä myötä haluaa itselleen tarvittavat hoidot, mihin pelkkä juridisen sukupuolen korjaaminen ei tietenkään riitä. En tosin tiedä, kuinka moni transihminen tyytyy pelkkään sukupuolen juridiseen muutokseen? Että onko se vain yksi vaihe prosessia, kun on saanut juridisen sukupuolen muutettua, sitten prosessi jatkuu?

2) Haluaisin tietää, että miksi ja mitä hyötyä erottelusta on (LGB without the T)? Transihmiset ovat myös kärsineet/kärsivät samalla tavalla oikeuksiensa puuttumisesta kuin homot, joten en itse näe syytä, miksi nämä tulisi erotella. Joukossa on enemmän voimaa.

Parikymppinen transmies:

1) Minulla on jo etukäteen ristiriitaiset tunteet Helsinki Pridea kohtaan heidän viime vuoden käytöksen takia, joten tämä ei ole tullut mitenkään yllätyksenä. Pidän sitä naurettavana, etteivät he anna kokoomukseen ja keskustaan kuuluvien aikuisten osallistua Prideen, mutta antavat nuorisopuolueiden osallistua siihen heidän puolueesta huolimatta. Tämä on ilmeisesti sen takia, etteivät he alkaisi vastustamaan Prideä. Mitä taas tulee LGBT-ihmisiin, joiden arvopohja on kokoomuksen tai keskustan kaltainen, niin olen pahoillani heidän puolesta. Priden kuuluisi olla avoin kaikille LGBT-piiriin kuuluville, mutta Helsinki Pride on päättänyt toimia toisin.

2) Ymmärrän, miksi osa LGB-ihmisistä on alkanut olemaan tällä kannalla (LGB without the T), koska trans-piireistä löytyy ihmisiä, jotka yrittävät pakottaa LGB-ihmisiä suhteeseen kanssaan ja kutsuvat heitä transfoobikoiksi, jos he eivät suostu tähän. Ymmärrän myös sen, miksi he haluavat luoda oman piirin itsellensä, koska seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja transsukupuolisuus ovat tietyllä tapaa eri asioita, koska toinen koskee seksuaalista suuntautumista taas, kun toinen koskee sukupuoli-identiteettiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että transsukupuolisilla on oikeus olla LGBT-piireissä, koska he kuuluvat vähemmistöön.

3) Pride-tapahtuma on kaikille LGBT-piiriin kuuluville, myös niille, joiden ajatusmaailma eroaa (olettaen) vasemmistosta. Se, että Pride-tapahtumaa lähdetään rajoittamaan ihmisiltä, joilla on oikeus osallistua siihen menee sitä vastaan minkä vuoksi Pride ollaan alun perin keksitty. Pride on sitä varten, että ihmiset voivat pitää hauskaa, kokoontua ja viettää aikaa keskenään samaan piiriin kuuluvien henkilöiden kanssa omista arvoistaan huolimatta. Toivon, että tämänkaltaista portinvartiointia ei normalisoida ja että Pride-tapahtumien järjestäjät ottaisivat tämän jatkossa huomioon.

Omat kommentit/Tulenhenki: 

1) On jossain määrin ymmärrettävää, miksi monet LGBT-ihmiset kokevat tiettyä lojaliteettia vasemmistoa kohtaan. Historian saatossa kuitenkin vasemmisto on pitkälti ajanut myös sellaisia LGBT-oikeuksia, joita olen itsekin kannattanut (tällä hetkellä mopo tosin on karannut ojaan). Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen tai transsukupuolisuus ole sidoksissa poliittisiin mielipiteisiin. Priden päätös sulkea kokoomus ja keskusta pois tapahtumistaan vahvistaa sitä viestiä, jota olen aikaisemmin tuonut ilmi: Pride nykymuodossaan ajaa ensisijaisesti liberaalin intersektionaalisen feminismin agendaa, ei sinänsä LGBT-ihmisten oikeuksia. 

Juridisen sukupuolen pääasiallinen tarkoitus on toimia tunnistetietona. Tämän lisäksi sitä käytetään sukupuoleen liittyvissä tilastoissa. Vaikka minut on kuinka leimattu ihmisoikeuksien vastustajaksi, niin totuus on, ettei Suomea sido sellaiset ihmisoikeus-sopimukset, joiden mukaan juridisen sukupuolen saisi vaihtaa omalla ilmoituksella.

2) Minulla on kaksijakoiset ajatukset LGB without the T-liikehdinnästä. On totta, että sekä seksuaalivähemmistöön kuuluvat että transsukupuoliset ovat kohdanneet/kohtaavat osin samankaltaisia ongelmia yhteiskunnassa, joten tässä mielessä yhteisen köyden vetäminen on loogista. Kuitenkin on myös niin, ettei seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja transsukupuolisuus ole ilmiöinä kaikessa yksi yhteen. Kun olen itse transsukupuolisena vastustanut juridisen sukupuolen itsemäärittelyä, minulle on sanottu, että olihan niitä homoseksuaaleja, jotka vastustivat samaa sukupuolta olevien parien avioliitto-oikeutta. Mielestäni tämä on erittäin hyvä esimerkki, ettei kyseisiä ilmiöitä ole loogista ajatella täysin samanlaisina. 

Ei ole transfobiaa, jos ei halua olla parisuhteessa tai seksuaalisessa kanssakäymisessä transsukupuolisen kanssa. Seksuaalivähemmistöjen lisäksi tämä koskee tietenkin myös heteroja. Kannatan sitä, että seksuaalivähemmistöt voivat halutessaan kokoontua keskenään ilman transsukupuolisia. Tämähän ei tietenkään poissulje sitä, etteikö samaan aikaan voisi järjestää myös transsukupuoliset mukaan ottavaa toimintaa. Uskon, että kaikenlaiselle toiminnalle on kysyntää. 

Mitä tulee transhoitoja läpikäyneisiin transsukupuolisiin, mielestäni he ovat seksuaalisuuden kohdalla harmaalla alueella, sillä transhoitoja läpikäyneet transsukupuoliset ovat sukupuolittuneiden piirteiden suhteen jossain määrin rajatapauksia. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö transsukupuoliset voisi löytää seksuaalis-romanttista seuraa (voivat oikein hyvin), mutta sekä transsukupuolisten että transhoitoja harkitsevien olisi hyvä tiedostaa harmaalla alueella olemisen vaikutukset deittailussa. 

Kuitenkin vaikka kannatan jonkinlaista LGB without the T -toimintaa, en kuitenkaan hyväksy aitoa transvihamielisyyttä, jota joskus näkee jossakin LGB without the T -toiminnassa. Esimerkiksi transsukupuolisten ulkonäön pilkkaaminen ei ole enää asiallista kritiikkiä. Toivoisin myös, ettei kaikkia transsukupuolisia tuomittaisi joidenkin huonosti käyttäytyvien yksilöiden takia. 

3) Lähettäisin sellaisia terveisiä Pride-tapahtumien järjestäjille, että ottakaa saamanne kritiikki vastaan. Tällä hetkellä valtavirran LGBT+-aktivismi valitettavasti kääntyy itseään vastaan, ja lisää tarpeetonta vastakkainasettelua perusheteroiden ja LGBT-ihmisten välille. 

Haastattelu: sukupuolidysforia, dissosiaatio ja erotusdiagnostiikan tärkeys

Kun olen tutustunut transhoitoja katuvien/detrans-ihmisten tarinoihin, olen huomannut, kuinka monet heistä mainitsevat kärsineensä dissosiaatiosta. Olen sitä mieltä, ettei dissosiaation mahdollisuutta tulisi sivuuttaa, kun harkitaan transitiota. Tämän vuoksi halusin haastatella henkilöä, jolla on kokemusta dissosiaatiosta ja sukupuoliristiriidasta. Kyseinen henkilö on myös harkinnut transhoitoja, mutta ei lopulta koskaan hakeutunut niihin. 

Haastattelu alkaa tästä: 

Haastateltava:

”Minulle itselleni tässä transasiassa on tärkeää se, että ne transsukupuoliset, jotka ihan aidosti hyötyvät transhoidoista, voisivat saada niitä jatkossakin. Mutta nykyään politiikkaa ajetaan huolestuttavasti suuntaan, jossa terapiaa kaipaavia dissoilevia ihmisiä työnnetään transjunaan. Se tulee tuottamaan detrans-tapauksia lisää. Detrans-tapauksien lisääntyminen vaarantaa transsukupuolisten tarpeelliset hoidot. Seulaa ja portinvartijointia pitää tiukentaa, ei löyhentää. Dissoilevia pääsee jo hoitoihin saakka ja se on huolestuttavaa.”

Kuka olet? 

Käytän transkeskusteluissa nimeä A-DID. Olen reilu kolmekymppinen nainen ja traumaselviytyjä. Sairastan dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja oireilen siis laajan skaalan traumaoirein. 

Traumaoireiluihini sisältyy sukupuoliristiriidan kokemukset sekä sukupuolidysforia. Jälkimmäinen on helpottunut huomattavasti vuosien saatossa, ihan rehellisellä traumahoidolla sekä siedätyksellä/altistuksella. Olen kokenut nuoruudessani seksuaalista väkivaltaa, joten sukupuolestani (nainen) tuli minulle triggeri. Väkivalta kohdistui minuun naisena, joten reagoin siihen kieltämällä olevani nainen. Tämä ei ollut tietoista vaan alitajuista. Oireilin kauan ahdistuksella ulkoisia sukupuolipiirteitäni kuten rintojani ja genitaalejani kohtaan. 

En kyennyt muodostamaan tervettä suhdetta fyysisiin enkä mentaalisiin feminiinisiin piirteisiini, koska koin niiden altistavan minut hyväksikäytölle. Olen valmiiksi hieman tavallista maskuliinisemmin itseäni ilmaiseva naiseksi, mutta ahdistusoireiluni sai minut kieltämään lähes kokonaan feminiinisyyteni. Olin hyvin rikkinäinen nainen, jolle naissukupuoli alkoi edustaa traumaa. Kypsymättömänä selviytymismekanismina dissosioin ja menetin yhteyden kokemukseeni naisena.

Mitä tarkoittaa dissosiaatio ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö?

Dissosiaatio on sekä normaali, terve tapa reagoida kuormitukseen että mielen suojakeino äärimmäisissä kokemuksissa, jotka aiheuttavat yksilölle suurta psyykkistä tuskaa. Dissosiaatio on lohkomista. Toisinaan tämä lohkominen on kroonista, ja alkaa haitata ihmisen elämää, jolloin puhutaan dissosiaatiohäiriöstä. Mieli epäonnistuu integraatiossa eli kokemusten liittämisessä yhteen. Väliaikaisessa tai ei-häiriötasoisessa dissosiaatiossa tämä prosessi tapahtuu sujuvasti.

Mieli voi dissosioida tuskallisia kokemuksia tietoisuuden ulkopuolelle, jos ne uhkaavat olla yksilön käsityskyvylle liikaa. Traumaattiset kokemukset ovat usein tällaisia. Mieli siis lohkoo trauman tai osia siitä tietoisuuden ulkopuolelle, jotta yksilö voi jatkaa näennäisesti normaalia elämää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Trauma kyllä vaikuttaa edelleen henkilön elämässä, mutta ihminen itse ei välttämättä itse tiedosta näitä reaktioita trauman aiheuttamiksi. 

Ihminen voi esimerkiksi kokea itsensä tai ympäristönsä vieraaksi. Ihminen voi tuntea elävänsä kuin sumussa tai kokea vaikeaksi olla kosketuksissa tunteidensa kanssa. Ihmisellä voi olla vaikeuksia muistaa traumaattisia tapahtumia tai osia niistä. Lisää dissosiaatiosta voi lukea esimerkiksi Disso ry:n sivuilta.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö on dissosiaatiohäiriöistä vaikein. Se on usein seurausta jo lapsuudessa koetusta, jatkuvasta ja/tai vaikeasta traumatisaatiosta. Tällaisia voi olla esimerkiksi väkivaltaiset (koti)olosuhteet, koulukiusatuksi joutuminen, seksuaalinen hyväksikäyttö tai kaoottisen sekä laiminlyövän ympäristön keskellä kasvaminen. Koska lapsen selviytymismekanismit eivät ole vielä aikuisen vastaavien tasolla, saattaa lapsi turvautua dissosiaatioon selvitäkseen olosuhteissa, joita hän ei ymmärrä ja jotka ovat sietämättömät. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä mieli turvautuu äärimmäiseen mielen suojaamiseen ja lopputuloksena koko persoonallisuus lohkoutuu tavallaan omiin yksiköihinsä, jotka eivät saumattomasti toimi yhteen.

Henkilön on vaikeaa samaistua kokemuksiinsa, tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai ylipäätään edes itseensä. Radikaalein oire on nimensä mukaisesti se, että ihminen epäonnistuu yhtenäisen identiteettikokemuksen muodostamisessa ja hänellä on kokemus itsestään ikään kuin useana eri minänä, jotka eivät välttämättä ole edes tietoisia toistensa olemassaolosta. Tämä oire ei ole suinkaan ainoa, mutta se on tunnetuin. 

Kaikki identiteetit eivät välttämättä koe olevansa samaa sukupuolta kuin keho on. Itsellänikin on miesidentiteettejä, jotka aiheuttavat herkästi sukupuolihämmennystä. Omalla kohdallani nämä miesidentiteetit ovat minulle pakokeino sukupuolestani, joka edustaa minulle seksuaalisen väkivallan kokemuksia. En kärsi kuitenkaan enää sukupuolidysforiasta ja tulen aivan hyvin toimeen sen kanssa, että toisinaan oireilen miesidentiteettikokemuksin. 

On tärkeää ymmärtää, että nämä mielen prosessit ovat täysin alitajuisia, eikä henkilö tietoisesti luo mieleensä monimutkaisia selviytymismetodeja. Usein oireet ovat piilossa henkilöltä itseltäänkin, ja yksilö kokee lähinnä vain suurta hämmennystä kykenemättä hahmottamaan, mikä hämmennyksen aiheuttaa. Oikeanlaisella hoidolla voidaan oireita helpottaa ja yksilö voi oppia kypsempiä selviytymismekanismeja epäkypsän dissosiaation tilalle. Tämä vaatii usein pitkäjänteistä terapiatyöskentelyä.

Sanoit, että dissoilevia ihmisiä pääsee jo transhoitoihin saakka. Mistä tiedät tämän? Koetko, että psykiatrian alan ammattilaisten on vaikea tunnistaa dissosiaatiota? 

Olen pyörinyt traumavertaistukipiireissä jo yli 10 vuotta. Olen havainnut, että moni dissosiaatiohäiriöinen kipuilee oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tämä voi olla sekä oire dissosiaatiohäiriössä tai siitä irrallista. Joka tapauksessa olen havainnut tämän olevan melko yleistä vaikeasti traumatisoituneilla ihmisillä. Osa vertaisryhmien henkilöistä on avoimesti kertonut transpolin tutkimusjaksostaan. Moni oireilee samanaikaisesti vaikeilla dissosiaatio-oireilla, mutta silti he pääsevät etenemään transpolin hoidoissa ilman, että tarkempaa analyysia oireilun syistä olisi välttämättä kartoitettu perusteellisesti. Osa heistä on ilmaissut itsekin tyytymättömyytensä tämän kartoituksen puutteellisuuteen.

Jotkut ovat jättäneet hoitojakson itse kesken tai venyttäneet jaksoa minimiä pidempään, koska haluavat hoitaa ensin dissosiaatiohäiriönsä. Osa taas ei ole näin osannut toimia (usein he eivät ole olleet kunnolla tietoisia dissosiaatiohäiriön kaikista mahdollisista vaikutuksista). Netin kautta osa detrans-tapauksista kuvailee tilannettaan kertomalla, kuinka havahtuivat myöhemmin siihen todellisuuteen, että heidän transkokemuksensa johtuikin traumasta ja dissosiaatiosta. 

On totta, että myös traumatisoitunut ja dissosioiva henkilö voi olla transsukupuolinen, mutta on oleellisen tärkeää hoitaa ensin trauma ja dissosiaatio-oireilu, koska nämä saattavat vaikuttaa ulospäin hyvin samalta kuin transsukupuolisuus, joka taas ei nykyisen tutkimustiedon mukaan johdu traumasta. 

Mielestäni dissosiaatiota ei vieläkään kunnolla tunnisteta eikä ymmärretä ammattilaisten keskuudessa. Tietoisuus traumasta ja sen aiheuttamista reaktioista on kieltämättä lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana. Silti hoitoalalla on paljon ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa saati hoitaa dissosioivaa potilasta. Tämä on ongelma potilaan hoidon toteutumisen kannalta, koska se aikaansaa oikeanlaisen hoidon viivästymistä. Katastrofi se voi olla silloin, jos potilaan oireilu sekoitetaan johonkin toiseen tilaan, jonka hoito on pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta. Tällaista on esimerkiksi transsukupuolisille tarjottava kehollinen hoito sukupuolidysforiaan. 

Myös minut on haluttu useita kertoja ohjata transpolin tutkimusjaksolle mielenterveyspolin toimesta. Useat eri ammattilaiset ovat ehdottaneet lähetettä transtutkimuksiin, vaikka traumataustani sekä dissosiaatio-oireiluni on ollut tiedossa. Olen itse onneksi ollut tietoinen siitä, että traumareaktiot voivat muistuttaa transsukupuolisuutta, joten olen osannut ilmaista haluni hoitaa ensin traumaoireeni kuntoon. Koen, että tämä on oikea järjestys. Olisin ollut valmis jatkamaan transtutkimuksiin myöhemmin, mikäli traumahoito ei olisi saanut sukupuolidysforiaani ja hämmennystäni tasaantumaan. Nykyään ne ovat tasolla, millä ne eivät oleellisesti häiritse elämää. Jatkan edelleen traumojeni työstämistä terapiassa, mutta oireeni painottuvat nykyään muihin teemoihin kuin sukupuoleni kanssa kipuiluun. Edelleen minulla on myös mieskokemuksia, mutta invalidisoivaa dysforiaa ei enää ilmene.

Miksi et koskaan päätynyt hakeutumaan transhoitoihin, vaikka olit harkinnut niitä?

 

Olen oireillut sukupuolihämmennyksellä sekä dissosiaatiolla sekä dysforialla hyvin kauan. Kuitenkin ensisijaiset oireeni ovat aina olleet mielenterveyden ympärillä pyöriviä. Tämä osaltaan on hidastanut prosessiani hakeutua sukupuolen spesifeihin tutkimuksiin. Kuitenkin reilu 20-vuotiaana tilanteeni oli kärjistynyt hyvin voimakkaaksi. Luin noihin aikoihin paljon materiaalia myös transsukupuolisuuteen sekä muunsukupuolisuuteen liittyen. Onnekkaasti törmäsin lopulta Sametin blogiin. Sametti oli noihin aikoihin vielä miehenä elävä, mutta jakoi tietoa detrans-tapauksista. Sain silloin tietää, että kaikkien kohdalla transitio ei ole toimiva ratkaisu, vaikka oireilu näennäisesti muistuttaisi transsukupuolisuutta. Keskusteluissa Sametin blogissa ja muuallakin sain neuvoja vanhemmilta, jo aikaisemmin transitioituneilta henkilöiltä. He neuvoivat kääntämään jokaisen mahdollisen kiven, jotta voisi sopeutua syntymäkehoonsa. Vasta, jos tämä ei onnistuisi, olisi transitio todennäköisemmin oikea ratkaisu. Kuulin sanonnan: ”Jos et ole transsukupuolinen ennen sukupuolenkorjaushoitoja, olet sitä aivan varmasti niiden jälkeen.” 

Tällä tarkoitettiin nimenomaan sitä, miten on oltava varma, jottei huomaa myöhemmin olevansa detrans-hoitojen tarpeessa. Sain kannustusta hoitamaan ensin mielenterveysongelmani ja traumani (joista osasta olin tietoinen) ennen kuin tekisin keholleni mitään peruuttamatonta. Sain kannustusta, että jos löydän keinon pärjätä dysforiani kanssa ja viihtyä omassa sukupuolessani, olen se onnekas yksilö. Kaikesta tästä rohkaistuneena päätin antaa henkiselle prosessilleni kaiken mahdollisen ajan ja hoitaa ensin oman psyykkisen tilanteeni balanssiin, vaikka olikin hyvin tuskallista pärjätä hankalan sukupuolidysforian kanssa. Elättelin toiveita, että tilanteeni ratkeaa vielä ilman kehollisia hoitoja, mutta en oikeastaan uskonut niin käyvän. Sukupuoliristiriitani oli niin voimakasta, että ajattelin sen jäävän minulle, vaikka saisin mielenterveydelliset haasteeni muutoin hoidettua.

Olin väärässä. Noin 30-vuotiaana mielessäni viimein aukesi jonkinlainen umpisolmu. Olin työstänyt seksuaalisia traumojani jo pidempään. Eräänä iltana istuin kotonani kirjoituspöydän ääressä ja koin lyhyen hetken, jolloin samaistuin olevani nainen ja se tuntui hyvältä. Aiemmin olin vain tiennyt olevani nainen, mutta tuolloin koin pienen hetken samaistumista sukupuoleeni. Riemastuin tästä hämmentävästä kokemuksesta. Aloin työstää asiaa lisää. Kokemuksia alkoi tulla enemmän.

Amnesiani purkautui omaa historiaani kohtaan ja muistin elävästi, miten olin nuorena kokenut olevani tyttö. Olin unohtanut sen kokemuksen kipuillessani traumojani. Kun sain kokemuspohjaa siihen, miltä tuntuu olla nainen ja samaistuin uudelleen omaan naissukupuoleeni, ymmärsin pian, etten minä ole transsukupuolinen vaan vaikeasti traumatisoitunut. Tämän jälkeen oli helppoa keskittyä hoitamaan traumaa ratkaisuna sukupuolidysforiaan.

Miksi transsukupuolisuus on helppo sekoittaa dissosiaatioon/dissosiatiiviseen identtiteettihäiriöön? 

Trauma saattaa oireilla voimakkaalla kieltämisellä sekä välttämisreaktiolla kaikesta traumasta muistuttavaa kohtaan. Tämä on dissosiaatiota (myös PTSD on dissosiatiivista). Traumasta muistuttava asia voi olla myös oma keho tai kuten itselleni kävi; kehon sukupuolipiirteet sekä sukupuolityypilliset psyykkiset ominaisuudet. 

Selitän traumareaktiota hieman keksityllä esimerkillä:

Nainen kävelee pimeällä kadulla ja ohittaa punaisen auton parkkipaikalla. Auton takaa kävelee esiin mies, joka veitsellä uhaten ryöstää naisen arvotavarat.

• Nainen koki trauman, jossa hänen perusturvallisuutensa oli uhattuna. Hän pelkäsi terveytensä puolesta, kun häntä uhattiin veitsellä. Uhkaaja oli mies, eli lähtökohtaisesti häntä vahvempi. Nainen olisi voinut joutua myös pahoinpidellyksi, jopa raiskatuksi. 

• Nainen ei halua enää kokea vastaavaa tilannetta eikä kauhua uudelleen. Hänen mielensä on kuitenkin liittänyt pelon muutamaan triggeriin. Näitä voivat tässä tapauksessa olla mm. naisen päällä olleet vaatteet, parkkipaikat, illalla käveleminen, punaiset autot, miehet, miehen päällä olleet vaatteet, veitset, yksin oleminen, ulkona oleminen, naisen piirteet joiden vuoksi hän kuvittelee joutuneensa tilanteeseen, miehen piirteet joiden vuoksi nainen kuvittelee miehen olevan vahvempi. 

• Nainen alkaa vältellä noiden asioiden kohtaamista, koska ne muistuttavat häntä traumasta. Hän ei halua muistaa sitä kauheaa vaaran tunnetta, joten hän ei halua joutua tekemisiin asioiden kanssa, jotka triggeröivät traumatunteet elävästi mieleen.

Tämä sama reaktio voi tapahtua sukupuolipiirteitä kohtaan. Silloin henkilö pyrkii kuumeisesti välttämään muistuttajia sukupuolestaan, jonka hän on yhdistänyt alitajuisesti traumaan. Sukupuoli ahdistaa häntä, koska se muistuttaa häntä jostain minkä hän haluaa unohtaa. Tuloksena voi olla sukupuolidysforia, joka voi olla esimerkiksi mentaalinen, sosiaalinen ja/tai fyysinen. Henkilö voi pyrkiä kieltämään oman sukupuolensa, jolloin hän voi pyrkiä samaistumaan vastakkaiseen sukupuoleen tai vastaavasti hän voi kokea olevansa ”jotain muuta”. 

Huomautan jälleen, että kaikki tämä tapahtuu täysin alitajuisesti. Joskus kyseessä on myös pidemmän ajan prosessi, jossa kokemus ikään kuin ajan kanssa kärjistyy ja vaikeutuu. Henkilö ei välttämättä ole tietoinen siitä, että olisi kokenut trauman ja oireilisi traumaa. Hän huomaa kyllä oireilevansa jotakin, muttei kykene jäsentelemään, mitä hän tarkalleen ottaen oireilee.

Traumaoireilu sisältää usein itsensä kokemisen vieraaksi. Voi olla epämääräistä ahdistusta ja pahaa oloa. Voi olla ulkopuolisuuden kokemusta ja ettei kukaan voi ymmärtää. Voi olla vaikeuksia ymmärtää itsekään, mistä on kyse. Voi kokea vieraantuneisuutta tunteistaan, kehostaan, itsestään. Peilikuva voi tuntua jonkun toisen peilikuvalta. Tämä kaikki on dissosiaatiota.

Kuvauksissa transsukupuolisuuden kokemuksissa sekä vaikeassa trauma- ja dissosiaatio-oireilussa on usein paljon samaa. Joskus eroja ei voi äkkiseltään havaita lainkaan, sillä kuvaukset väärässä kehossa elämisestä ovat niin samankaltaisia ja kokemukset identiteetistä, joka ei vastaa ulkoista olemusta saattavat olla keskenään hyvin samankaltaisia.

Tässä on lista varomerkeistä, jotka aiemmin mainitsit olevan todennäköisiä piirteitä siitä, että transkokemus voi olla seurausta dissosiaatiosta. Anna mainituista piirteistä esimerkkejä, millä tavalla olet huomannut mainitsemisia piirteitä itselläsi tai muilla ihmisillä? 

• Traumatausta, joka on tiedossa. Etenkin seksuaalinen ja/tai hoitamaton

- Traumatisoitunut voi olla transsukupuolinen, mutta luotettavan erotusdiagnoosin aikaansaaminen vaatii trauman hoitamisen ensin. Trauma voi oireilla sukupuoliristiriidalla ja sukupuolidysforialla. Etenkin seksuaaliset traumat oireilevat usein näin. Kukaan tuskin haluaa ensin traumatisoitua, sen jälkeen käydä läpi transhoitoja ilman perusteellista erotusdiagnostiikkaa ja myöhemmin traumatisoitua uudelleen ymmärtäessään, ettei ollut transsukupuolinen alun perinkään.

• Jonkinlaisen kriisin jälkeen ulostulo, että on trans/muusu, varsinkin jos ilmaisee, ettei vain aiemmin ole tajunnut asiaa. (Sisältäen merkit, joissa aiemmin on ilmaissut itseään tyypillisen sukupuolen edustajan tavoin, mutta tämä radikaalisti muuttuu)

- Voimakas irtaantuminen aiemmasta sukupuolestaan ja ulostulo uudessa sukupuolessa on havaintojeni mukaan usein kytköksissä traumaan. Olen huomannut usein ihmisten tulevan ulos sukupuolikokemuksensa kanssa nimenomaan trauman jälkeen. Myös itselläni traumalinkki oli hyvin vahva. Trauman jälkeen lakkasin ilmaisemasta itseäni naistyypillisesti, vaikka aiemmin olin näin vielä tehnyt. Tämän muutoksen voi minussa havaita jo pelkästään valokuvia katsomalla.

• Kieltäytyminen myöntämästä, että biologinen ulottuvuus ei lakkaa olemasta, vaikka identiteettikokemus olisi mitä tahansa ja vaikka fyysisiä hoitoja kävisi läpi (ja ptsd-tyyppiset ylireaktiot, jos tästä asiasta joku mainitsee).

- Olen havainnut, että usein ne henkilöt, jotka ovat prosessoineet kauan omaa sukupuoliristiriitaansa sekä sen eri ulottuvuuksia ja ovat tehneet sen perusteellisesti, suhtautuvat rauhallisesti siihen, että biologiaa ei voi täysin hoidoilla muuttaa. He ovat hyväksyneet tämän eikä se ole kielletty puheenaihe. He selvittäneet suhteensa sekä naisiin että miehiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. He ymmärtävät realiteetit ja ovat niiden kanssa sujut. Vastaavasti henkilöt, jotka eivät ole näin tehneet, eivät kykene hyväksymään, ettei biologiaa voi täysin muovailla uudelleen edes fyysisiä hoitoja läpikäymällä. He eivät ole selvittäneet välejään miehiin, naisiin, feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Heille sukupuoli on hyvin tunnelatautunut asia. Heille on sietämätöntä käydä läpi realiteetteja. On vielä avonaisia haavoja, joihin koskeminen on tuskallisen sietämätöntä. He reagoivat tunteella, jopa PTSD-tasoisesti, jos joku osuu heidän kipupisteisiinsä. Pidän tätä red flagina. Jos on käsittelemättömiä teemoja sukupuoliasioissa, on suuri riski, että on käsittelemättömiä umpisolmuja, joiden aukaiseminen olisi järkevää ennen etenemistä hoitoihin. Joskus transhoitoja ei tarvita, kun käsitellään ensin psyykkiset kipupisteet. Jos tarvitaan, ollaan silti varmemmalla pohjalla, kun on ensin käsitelty haavoja.

• Kaikki ptsd-oireet, persoonallisuushäiriöt ja päihdeongelmat, koska hyvin usein nämä kaikki linkittyvät traumataustaan, joka taas linkittyy dissosiaatioon. 

-Usein persoonallisuushäiriöiden kehityksessä oleellisessa osassa on trauma. Persoonallisuushäiriöinen toki voi olla transsukupuolinen, mutta suosittelen olemaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikassa, jos persoonallisuushäiriö jo on. Jälkimmäisen olisi oltava ainakin hyvässä hoitotasapainossa ennen kuin kehoon tehdään pysyviä muutoksia. Perustelen tätä potilasturvallisuudella.

-PTSD:tä ei voi olla ilman traumaa. Siksi PTSD olisi hyvä hoitaa ensin pois ja vasta sitten pohtia muita asioita, mitkä saattavat elämässä aiheuttaa oireilua. PTSD on traumahäiriö ja se aiheuttaa usein tunnepitoista reaktiota traumasta muistuttaviin triggereihin. Triggeri aiheuttaa tunnekokemuksen, missä tavallaan eletään uudelleen alkuperäistä traumaa. Tämä hankaloittaa oleellisesti rationaalista ajattelua. Puhun kokemuksesta. Traumareaktiot kapeuttavat ajattelua. Se on yksi oireista. 

-Päihdeongelmilla on usein linkki traumaan. On hämmästyttävää, miten moni addiktio juontaa juurensa välttelyyn ja torjuntaan. Toisinaan tämänkin takana on trauma, usein vähintäänkin käsittelemättömiä tunteita. Jos henkilöllä on päihdeongelma, hän usein pakenee jotakin. Mitä?

• Kaikenlaiset depersonalisaatio/derealisaatio-kokemusten kuvaamiset, joissa ilmaistaan esim. "Kuin eläisin sumussa, kuin katsoisin kaikkea lasin takaa, kuin en olisi oikeasti olemassa, kuin maailma ei olisi todellinen, kuin en olisi todellinen, kuin kaikki olisi unta" tms. 

-Nämä ovat dissosiaatio-oireita. On mahdollista kärsiä dissosiaatio-oireista esimerkiksi väsyneenä tai kovan stressin alaisena ilman, että se on häiriö. Jos kokemus on kuitenkin jatkuvaa, se ei ole enää normaalia dissosiaatiota vaan sen syy täytyy selvittää. Useisiin mielenterveyden häiriöihin kuuluu dissosiaatio-oireilu, ja mielenterveyshäiriöt on hyvä olla selvillä ennen kuin lähdetään peruuttamattomiin hoitoihin. Tämä on potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Henkilön on oltava riittävässä tasapainossa ja jos jokin häiriö saattaa heikentää henkilön kykyä arvioida omaa tilannettaan realistisesti, tämä häiriö täytyy ensin hoitaa. En sano tätä pahalla, olen itsekin mielenterveysongelmainen eikä se tee minusta tyhmää. Se tekee minusta kuitenkin tietyllä tavalla alttiin tehdä hätiköityjä päätöksiä, ellen ole hyvässä hoitobalanssissa.

• Mustavalkoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin. Etenkin näen hälyttävänä, jos suhde omaan biologiseen sukupuoleen on hyvin vinoutunut samaan aikaan kuin vastakkaisen sukupuolen edustajat nostetaan jalustalle. Ymmärrän henkilökohtaisia kipuiluja varsin hyvin. Kuitenkin jos oma dysforia ja ristiriita sumentaa ajattelun tasolla, jossa "huonoja" ominaisuuksia yleistetään omaan biologiseen sukupuoleen ja "hyviä" taas vastakkaiseen, voi se olla merkki, että taustalla on muutakin kuin oma ristiriitakokemus. 

-Tein itse juuri näin hyvin kauan. Liitin mielessäni naiseuden ja feminiinisyyden heikkouteen. Miesten koin olevan vuorotellen joko aggressiivisia tai vahvoja. Halveksin herkkyyttä kaikissa sukupuolissa, mutta tein sen salaa. Koin omat feminiiniset piirteeni asiaksi, jotka tekivät minusta potentiaalisen uhrin kaikenlaiselle hyväksikäytölle. Minulta puuttui vahvan naisen malli. En ollut prosessoinut feminiinisyyden hyviä puolia. Olin oikeastaan misogyyninen, mutten ymmärtänyt olevani, koska tämä ilmeni pikemminkin niin, että näin naiset avuttomina ja suojeltavina olentoina. Niinpä kohtelin naisia hyvin lempeästi. En ymmärtänyt, että feminiinisyydessä on paljon voimaa. Kun korjasin käsitykseni kuntoon, aloin hahmottaa oman herkkyyteni olevan voimavara. Ymmärsin olevani yhdistelmä maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä ilman, että tällä oli mitään tekemistä sukupuolikokemukseni kanssa. Aloin arvostaa myös miehissä heidän herkempiä puoliaan. Aloin ymmärtää, että maskuliinisuus ja feminiinisyys täydentävät toisiaan. Tämä itsessään ei vielä korjannut pelkoani omaa naiskokemustani kohtaan, mutta oli tärkeää, että korjasin suhtautumiseni naiseuteen sekä mieheyteen ja jokaisen uniikkiin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden yhdistelmään. Aloin nähdä tämän kaiken rikkautena.

• Itsensä rajoittaminen ja typistäminen minkään sukupuolen stereotyyppisiin muotteihin. Tarkoitan tällä sitä, että jos on ennen rakastanut vaikkapa pitsinnypläystä ja yhtäkkiä ei transina tai muusuna voi enää nypläillä vaan on pakko alkaa rassata autoja juoden Karjalaa, vaikka kiinnostusta on nolla, jotakin on pielessä. Sukupuoli on laajennettu merkitsemään enemmän, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja sen annetaan rajoittaa ja ohjata oman itsensä ilmaisua. Kysymys kuuluu: miksi?

- Myös tämän kanssa minulla oli hankaluuksia ennen kuin korjasin näkemykseni siitä, kuinka voi olla mies tai nainen myös stereotypioiden ulkopuolelta. Osa harrastuksistani oli säilynyt koko identiteettikriisini ajan. Olen esimerkiksi aina kirjoittanut runoja, vaikka koin tämän yhdessä vaiheessa kiusalliseksi piirteeksi itsessäni. Pidin myös esimerkiksi leipomisesta ja hoivaviettini on aina ollut vahva. Kompensoin näitä kiusallisiksi kokemiani piirteitäni paneutumalla erityisellä innolla urheiluun, rakenteluun, ampumaharrastukseen sekä muuhun maskuliinisemmaksi kokemaani. Kun etenin henkisissä prosesseissani, palautin vaiheittain loputkin kiinnostuksenkohteeni elämääni. Aloin harrastaa käsitöitä enemmän. Muistin pitäväni tanssista erityisen paljon. Ei miestyypilliseksi mielletyt harrastukset ole minulta minnekään kadonneet. Suunnittelen nytkin kalareissua ja edelleen kamppailulajit kiinnostavat minua. Ne eivät vain enää millään tavoin määritä sitä, mitä sukupuolta olen. Suhteeni on siis nykyään balanssissa ja koen, että tämä on se terve tapa.

...........................................................

Haastattelu jatkuu:

Sanoin aiemmin huomanneeni, kuinka dissosiaatio on varsin yleinen piirre detrans-ihmisten kokemuksissa. Olen myös huomannut, kuinka monet tällaiset ihmiset ovat kertoneet, että siinä vaiheessa, kun heidän dissosiaatio alkoi hälventyä, he kokivat transsukupuolisena elämisen valheellisena. Aiemmin minä sekä monet tuttuni olemme ajatelleet, että näillä detrans-ihmisillä on ollut epärealistiset käsitykset transitiosta, mikä olisi syy valehtelun tunteeseen. Toisaalta jälkikäteen olen käynyt miettimään, että kun näiden ihmisten transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa, niin tavallaan olisi luonnollista, että dissosiaation hälvetessä transsukupuolisena eläminen tuntuu valheelliselta. Olenko mielestäsi oikeilla jäljillä?

Uskon itse, että detrans-ihmisillä on saattanut olla aivan realistinen kuva siitä, mitä transitiolla voisi olla tarjottavana. He ovat epäonnistuneet siinä, että olisivat tunnistaneet kuuluvansa toiseen potilasryhmään ja kaipaavansa aivan erilaista hoitoa ongelmiinsa. Tässä hoitotahon merkitys korostuu, sillä on kohtuutonta odottaa, että perustallaajan täytyisi ymmärtää mutkikkaita teorioita sekä psyykkisestä oireilusta että transsukupuolisuuden erotusdiagnostiikasta. 

Uskon, että detrans-ihmiset ovat kyenneet käsittelemään traumaansa siinä vaiheessa, kun ovat saaneet etäisyyttä sukupuolensa triggeriin. He ovat saaneet ikään kuin turvalliset olosuhteet, jolloin heidän mielensä on ollutkin valmis kohtaamaan haudattuja traumoja. Uskon, että joskus valheellinen kokemus juontaa juurensa siitä, että he eivät ole kokonaisia itsejään, koska eivät ole käsitelleet historiaansa. He tietävät alitajuisesti, että jotain on pielessä ja elämä tuntuu tämän takia edelleen valheelliselta. Voin vain arvailla, miten raskasta on, kun sekä ymmärrys omasta traumasta että oman transition virheellisyys alkaa pyrkiä tietoisuuteen. Uskon, että tässä kohtaa mieli lyö helposti lukkoon, ja asian kohtaaminen on hidas ja tuskallinen prosessi. Koen voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka ovat tällaisesta tilanteesta itsensä löytäneet.

Transaktivistit ja toisaalta myös monet transsukupuoliset helposti ajattelevat, että transhoitojen katuminen ja detransitio on ihmisen omalla vastuulla. Asenne on helposti ”no mitäs läksit!” Itse ajattelen, ettei nykyisessä tilanteessa asia ole lainkaan noin yksinkertainen, vaikka toki aikuisella täysivaltaisella ihmisellä on jonkinlainen oma vastuu. Valitettavasti nykyinen transaktivismi luo transitiosta helposti epärealistisia käsityksiä, ja ihmisten kynnys hakeutua transitioon on aiempaa pienempi. Lisäksi transihmisten vertaistukiryhmät ovat varsin ongelmallisia; transpolilla kehotetaan valehtelemaan ja ihmisiä kannustetaan hankkimaan hormoneita pimeästi. Transpolit ovat ruuhkautuneet ja transaktivistit painostavat transpoleja. Mielestäni näitä seikkoja ei voi väheksyä siinä, kun pohdimme, kuka on detrans-ihmisistä vastuussa. Mitä ajattelet tästä, kun pohdimme detrans-ihmisiä, joiden transkokemus on ollut dissosiaatiosta johtuvaa? Kuinka paljon tällaisilla ihmisillä oma vastuu vaikuttaa verrattuna muihin tekijöihin, jotka aiemmin mainitsin? 

Koen, että erotusdiagnostiikka ei voi olla ainoastaan potilaan itsensä vastuulla. Potilaan vastuulla on puhua totta. Tämäkin on jossain määrin ongelmallista trauman ja dissosiaation kohdalla, sillä trauman luonne on piiloutuva. Dissosiaatio mielen suojamekanismina toimii siten, että trauma pysyy piilossa yksilöltä itseltään. On siis kohtuutonta odottaa, että ihminen, joka ei sisäistä olevansa traumatisoitunut, osaisi kertoa olevansa traumaansa oireileva. Traumapotilaiden tunnistamisen vastuu on siis hoitotaholla. 

Huolestuttavaa on ilmiö, missä vertaistuen ja auttamisen nimissä kannustetaan valehtelemaan transpolilla. Tämä luo tilanteen, missä hoitotahojen ei ole mahdollista arvioida potilasta ja tehdä erotusdiagnostiikkaa luotettavasti. He arvioivat annettua valheellista kuvaa ja tekevät erotusdiagnostiikkaa tälle valheelliselle kuvalle. On sanomattakin selvää, että tämä tulee lisäämään detrans-tapauksia. Vastuu tietoisesta valehtelusta on potilaalla itsellään. On mahdotonta auttaa, jos ei halua apua. -> Jos ei halua olla turvassa hoitovirheiltä, ei mikään ennaltaehkäisevä toimi hoitotahoilta ole riittävää.

Jos ihminen on joskus kärsinyt dissosiaatiosta tai hänellä on diagnosoitu dissosiatiivinen identiteettihäiriö, pitäisikö tämän mielestäsi olla loppuelämän este transitiolle vai pitääkö arvioida tapauskohtaisesti? 

Mielestäni diagnoosien ei pitäisi olla loppuelämää rajoittavia. Dissosiaatiohäiriö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö ovat molemmat hoidettavissa olevia. Hyvällä hoidolla voidaan tilanne saada yksilöllä siihen pisteeseen, että on mahdollista tehdä luotettava erotusdiagnostiikka. Tiedän itse yhden tapauksen, jossa dissosiaatiohäiriö hoidettiin kuntoon pitkällä terapialla ja sen jälkeen henkilö transitioitui eikä viimeisten tietojeni mukaan ole tätä katunut. Näitä tilanteita tulisi siis arvioida tapauskohtaisesti. Mikään sairaus tai vamma ei yksinään voi olla este transitiolle (ellei kyse ole somaattisesti hoidot estävästä vaivasta), mutta saattaa vaatia erityistä huolellisuutta erotusdiagnostiikan kannalta ja malttia hoitaa asioita tietyssä järjestyksessä. 

Millaisia terveisiä lähettäisit transaktivisteille? Entä transpoleille?

Te transaktivistit vaikuttatte uskovan olevan oikealla asialla, mutta toivoisin teidän pysähtyvän miettimään hintaa, millä ajatte tärkeäksi kokemaanne asiaa. Ei ole oikein ajaa yhden vähemmistöryhmän asiaa niin, että heittää muita haavoittuvassa asemassa olevia junan alle. En myöskään voi hyväksyä sitä, miten eri tavalla ajattelevat transsukupuoliset ollaan valmiita vaientamaan, vaikka muka ajetaan heidänkin asiaansa. Myös detransitioituneet ihmiset tulisi ottaa huomioon. On ristiriitaista ensin huutaa marginaalisen vähemmistön oikeuksia, mutta kuitata detrans-tapauksien ”olevan niin pieni vähemmistö, ettei heillä ole aidosti merkitystä." 

Homot, lesbot ja biseksuaalit eivät ole sivuutettavissa hekään. Seta on tehnyt virheen, kun on alkanut ajaa ensisijaisesti sukupuolivähemmistöjen asiaa. Autisminkirjolla olevat ovat myös suuressa riskissä tehdä transhoitojen suhteen hätiköityjä päätöksiä, jotka eivät perustu riittävään tietoon (autisminkirjolaiset ovat yksi potilasryhmä, missä sukupuoliristiriidan kokemukset korostuvat vrt. muu väestö). Ja traumatisoituneet… Ihanko oikeasti olette valmiita uhraamaan myös traumatisoituneet? Entäpä alaikäiset ja heidän kohdallaan erityisen huolellinen erotusdiagnostiikka sekä turvallisten, tutkittujen hoitomuotojen tarjoaminen? Herää väkisinkin kysymys, että onko mikään teille pyhää ja kenenkään turvallisuudella aidosti väliä?

Transpolille sellaisia terveisiä, että seulaa hoitoihin pääsyyn tulee tiukentaa eikä höllentää. Erotusdiagnostiikkaan enemmän resursseja. Päästäkää detrans-ihmiset kokemusasiantuntijoina puhumaan ja kouluttamaan. He osaavat kertoa, miten voidaan tunnistaa henkilöt, joiden ei kuuluisi päästä transitioon saakka vaan karsiutua pois tutkimusjakson aikana! Älkää taipuko transaktivistien paineen alla. Meillä on Suomessa ollut edistyksellisen hyvä ja toimiva hoitosysteemi. Annetaan sen toimia jatkossakin.