sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Miksi Pride ärsyttää?

Miksi Pride ärsyttää? Tietenkin, koska homot ärsyttävät ja kärsin sisäistetystä transfobiasta.

Vitsailut sikseen. Kuitenkin fakta on, että jos nykyään sanoo jotain kriittistä Pridesta, oletuksena on, että on patologinen LGBT+-vihaaja, joka syrjii vähemmistöjä. Todellisuudessa moni LGBT-aakkoskeittoon kuuluva on todella kyllästynyt Prideen, ja tämä teksti käsitteleekin tätä teemaa.

Pride-kuukauden kunniaksi päätin toteuttaa kirjoituksen, jossa kysyin homo-ja biseksuaaleilta sekä transsukupuolisilta, miksi Pride ärsyttää. Ei ole todellakaan sattumaa, miksi yhä useampi on todella kyllästynyt Prideen, ja vastaava kyllästyminen koskettaa myös niitä, joiden etuja Pride on ajavinaan. 

Seuraavaksi esittelen lyhyesti tämän tekstin henkilöt, ja samalla tuon esille yhden teeman, jota nämä henkilöt käsittelevät teksteissään. Tekstissä on mukana kahden ulkomaalaisen näkökulma, onhan Pride kansainvälinen. 


37-vuotias transnainen: Pride on etääntynyt liikaa alkuperäisestä tarkoituksestaan

Y-sukupolven biseksuaali: Kaikilla sateenkaari-ihmisillä ei ole halua tai mahdollisuutta siirtyä vanhasta uuteen

Transmies vuosimallia 1974: Pride on tulossa itsensä pahimmaksi viholliseksi

25-vuotias transnainen: Nykymuotoinen Pride ei paranna asenteita HLBT-ihmisiä kohtaan

31-vuotias biseksuaali nainen: Kaikki haluavat olla niin erilaisia ja spesiaaleja, jotta vähemmistön vähemmistöt saavat enemmän uhripisteitä

30-vuotias lesbo: Hyvesignaloivia yrityksiä ei kiinnosta Pride pätkän vertaa

Homomies kolmissakymmenissä: HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi

Kolmikymppinen biseksuaali transmies: Woken myötä epäterveen itsevarmaksi ja uhrimentaliteettikeskeiseksi muuttunut sateenkaarikulttuuri on täydellinen kultti

 

 Allekirjoitan kaikki mainitut näkemykset täysin. Pride ei nykymuodossaan palvele seksuaalivähemmistöjen ja transsukupuolisten asioita vaan se ajaa intersektionaalisen feminismin ideologiaa, jossa seksuaalivähemmistöt ja transsukupuoliset toimivat vain keppihevosina. Olet tervetullut Prideen vain, jos aatemaailmasi edustaa intersektionaalisen feminismin maailmankuvaa. Mikäli edustat jotain muuta arvomaailmaa, et ole tervetullut Pridelle, vaikka olisit kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluva ja/tai transsukupuolinen. 

Seuraavaksi päästän ääneen henkilöt, joilta kysyin tätä tekstiä varten, miksi Pride ärsyttää. 

 

 

 Pride on etääntynyt liikaa alkuperäisestä tarkoituksestaan

 

”Pridestä on silmissäni tullut narsistien valtavirtainen keino räikeästi omia ja väheksyä ihmisten todellisia henkilökohtaisia kamppailuja. Firmat liputtavat Pride-lippuja pitääksen väen tyytyväisenä, mutta ne eivät silti juurikaan pyri ymmärtämään itse ongelmia. Siitä on tullut friikkisirkus, jonka perusteella perinteisen LGBT-käsitteen alle lukeutuvat ihmiset sitten leimataan, ja vaatimus "ehdottomasta hyväksymisestä" vain vaikeuttaa hyväksyntää.

 Minusta Pride on etääntynyt liikaa alkuperäisestä tarkoituksestaan, eikä siinä ole enää niinkään kysymys hyväksynnästä, vaan siitä on tullut lähinnä radikaali ja militantti. Veikkaisin, että se vetoaa siksi aiempaa vähemmän LGBT-kansaan.” 

-37-vuotias transnainen, Yhdistynyt kuningaskunta

 

 

Kaikilla sateenkaari-ihmisillä ei ole halua tai mahdollisuuksia siirtyä vanhasta uuteen

 

”Kysymykseen "Miksi Pride ärsyttää?" en voi vastata ilman pohjustusta. Suhtautumiseni Prideen kun ei ole koskaan ollut järin positiivinen, joskaan ei täysin negatiivinenkaan. Asiaan liittynee osaltaan, että identiteettini on lähinnä hetero, mutta suuntautumiseni bi.

Näin näet kirjoittaa myös Setan pääsihteeri Pride-kuukauden kunniaksi: "Lesbojen, homojen ja bi-ihmisten oikeuksia uhkaavat ne, jotka haluavat ylläpitää vanhoja sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, kehollisuuteen, seksuaalisuuteen, perheisiin tai ihmissuhteisiin liittyviä stereotypioita ja normeja." Vaan entäpä ne, jotka eivät pysty samaistumaan tuohon uuteen normiin? Kaikilla sateenkaari-ihmisilläkään ei ole halua tai mahdollisuuksia siirtyä vanhasta uuteen. Sanomattakin selvää, etteivät kaikki muutokset ole autom. edes hyvästä ja sosiaalisia paineita löytyy yhteisön sisältäkin.

Nuoruudessani Setaa kritisoitiin mm. liiasta heteronormatiivisuudesta - vaan nyt tilanne näyttäisi olevan täysin toinen. Toki siihen on syynsä, miksi sateenkaaripuolelle on kehittynyt omaa alakulttuuriaan. Ihmiset ylipäätään ovat erilaisia. Lisäksi sateenkaarinarratiivi on historiallisistakin syistä kietoutunut toiseuteen. Vaan uskaltaisinpa väittää, että näinä päivinä kyse on enenevästi juurikin kulttuurista, kun esim. sateenkaari-identiteetit sen kun vain lisääntyvät ja kuka vain voi periaatteessa olla osa sateenkaariyhteisöä, esim. liittolaisuuden tai queeriyden kautta.

Viimeisimmällä Pridellani huomioni kiinnittyi nuorisoon: mitä kummallisimpiin värikoodeihin. Ilmiö muistuttaa homomiesten huivikoodistosta, sillä erotuksella, että nuo nuoret tuskin viestivät täysin samoista asioista ja täysin samoin motiivein. Herää silti kysymys, mikä on muuttunut, kun niin sukupuolellisia tuntoja kuin seksuaalisuuttakin ruoditaan melko pikkutarkastikin, identiteettejä julistetaan ja ihmisoikeuksien nimissä nuo määritelmät ovat joskus jo pelkkinä identiteetteinä merkittävämpiä kuin fyysinen todellisuus. Ainakin netti on nykyään huomattava osa "todellisuuttamme"? Virtuaalimaailmoissa omaa julkikuvaa ml. "sosiaalista sukupuolta" voi voimallisemmin muokata.

Lisäksi seksuaalisuus oli aiemmin enempi yksityiselämän aluetta. Seksuaalisuuden julkinen rooli ja arvo lie ollut silloin myös rajatumpi? Siinä ympäristössä Pridenkin arvo ja merkitys lienee ollut osin eri. Mutta ylipäätään, jos luodaan rajattomampia ympäristöjä, jossa kaikki on periaatteessa ok ja asioiden kritisointi pahimmillaan uhkaa, niin ihmiset silti tarvitsevat omaa tilaa rajoinensa? Eli ovatko uudet identiteetit ikään kuin heimoväriä, soidintanssia, itsensä koristelua - ja kenties, joskus, myös varoitussignaalia, niin omille kuin muille. Vai onko sekin nyt sitten vihaa antaa ymmärtää, että sateenkaripuoleltakin löytyy omat ongelmansa.

Ei ole sattumaa, että syntyy LHB-liiton kaltaista toimijoita, joissa ihmiset lähtevät omin ehdoin hahmottamaan rajojansa tässä alati muuttuvassa kieli- ja kulttuurikentässä, joka rajattomuudessaan kurkottaa silti kohti ihmisten syvimpiä. Biseksuaalisuus sentään jatkaa jonkinlaisena kattoterminä, mutta lesbous ja homous ovat käsitteinä mukautuneet lähemmäksi nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Siispä, näin kahden kulttuurin välistä: Aiemmin Pride edusti itselleni vääränlaisuuttani suhteessa sateenkaarikulttuureihin. Nykyään Pride taas edustaa, niin hullua kuin se onkin, myös muuttunutta heterokulttuuria, jota sitäkään en koe kovin omakseni. Eikä sillä, ettenkö olisi kokenut heteropuoltakin paikoin vaikeana ja vieraana. Oli miten oli, niin rajalinja hetero- ja sateenkaaripuolen välillä on hämärtynyt ja Pridekin osa vanhojen "heteronormien" purkamista, nyt vain syvenevällä otteella ja kummaltakin puolen.”

-Y-sukupolven biseksuaali

 

 

Pride on tulossa itsensä pahimmaksi viholliseksi

 

”Pinkkipesu on ongelma. On selvää, että Pridesta on tullut kaupallinen tuote, jolla ansaitaan rahaa. Toinen ongelma on, ettei Pridea voi arvostella ilman, että leimataan huonoksi ihmiseksi, joka ei kannata monimuotoisuutta ja tasa-arvoa. Pridea myös vietetään päiväkodeissa ja kouluissa, lisäksi Norjan lippulakia on muutettu niin, että julkisissa rakennuksissa on Pride-liputus.

 Koulut, jotka vastustavat Pride-liputusta saavat huonon maineen. Pride alkaa muuttua totalitaariseksi. Pride on tulossa itsensä pahimmaksi viholliseksi. Henkilökohtaisesti en ole koskaan tuntenut kuuluvani Prideen. Pikemminkin päinvastoin. Jos on joitakin paikkoja, joissa minua ei nähdä tai arvosteta, se on juuri Pride.”

-Transmies, vuosimallia 1974, Norja 



Nykymuotoinen Pride ei paranna asenteita LHBT-ihmisiä kohtaan

 

”Suomessa on nykyään Priden suojeluksen alaisilla viiteryhmillä, eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä oikeastaan kaikki merkittävät lailliset oikeudet. Elämässä kohtaamamme haasteet liittyvät siis suurelta osin muiden ihmisten suhtautumiseen meitä kohtaan. Tätä suhtautumista Pride ei nykyisellään ainakaan paranna.

 Pride tuo normalisoiduiksi toivottavat ilmiöt esiin epänormaalilla tavalla. Värikkään paraatin voi ymmärtää eräänlaisena hassutteluna ja huvitteluna, mikä itsessään on ihan okei, mutta en usko tämän olevan paras tapa saada asiaan perehtymättömät ihmiset ymmärtämään nimenomaista asiaa normaalina ilmiönä. Erityisesti tämä koskettaa transsukupuolisuutta, joka on noussut Priden keskiöön lähivuosina, ja joka on normaalisti parhaimmillaan yhteiskunnassa näkymätön ilmiö transsukupuolisten sulautuessa yhteiskuntaan vastakkaisen sukupuolen edustajina.

Pride tuodaan nykyään kasvoille "inklusiivisten" sääntöjen kanssa: mitään ei saa olettaa, mitään ei saa kysyä ja mitään ei saa kyseenalaistaa. Priden sanoman tai toimintatapojen kyseenalaistaminen yleensä leimataankin homo- tai transfobiaksi, mahdollisesti kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi, vaikka kritiikki tulisikin viiteryhmään kuuluvilta. Tämän vuoksi Priden toimintatapojen kriittinen tulkinta on lähes mahdotonta ja on turha odottaa toimintaan nopeita muutoksia.

Aiemmin mainitsin siitä, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien toteutuminen paranee parhaiten siten, että muiden ihmisten suhtautuminen paranee meitä kohtaan. Pride ja sen mukana tuleva sateenkaaripesu ja aiemmin mainitut säännöt, joiden mukaan tulee toimia, varmasti enemmänkin ärsyttävät tavallisia ihmisiä, kuin muokkaisivat asenteita positiivisemmiksi. Pride yhdistettynä transaktivismin ylilyönteihin ei mielestäni tee hyvää ihmisten mielikuville transsukupuolisista ja näin ollen transsukupuolisten, eikä myöskään seksuaalivähemmistöjen oikeuksille.”

-25-vuotias transnainen

 

 

Kaikki haluavat olla niin erilaisia ja spesiaaleja, jotta vähemmistön vähemmistöt saavat enemmän uhripisteitä

 

”Nykyään en itse löydä Pridesta enää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tunnen oloni ulkopuoliseksi. Fokus on jossakin sellaisessa, joka ei kosketa minua lainkaan, enkä suoraan sanottuna jaksa allyilla asioiden puolesta, joihin minulla ei ole kiinnostusta.

Biseksuaalisuus tuntuu olevan vitsi ja jäävän lahjakkaasti jalkoihin kaiken muun alle. Tätä väheksyntää harjoittaa niin cisheterot kuin Priden kohderyhmäkin. Tiettyjen Pride-tahojen mukaan on syrjivää olla biseksuaali preferensseineen, kun pitäisi olla panseksuaali.

Pride-kulkue itsessään on nykyään enemmänkin juhla ja karnevaali kuin vakavasti otettava mielenosoitus. Erilaisuus on pinnalla, jolloin me tavalliset tavikset ei olla edustettuina. Lippuja on kymmeniä erilaisille vähemmistöille, joiden perässä ei pysy kukaan. Kaikki haluavat olla niin erilaisia ja spesiaaleja, jotta vähemmistön vähemmistöt saavat enemmän uhripisteitä. Pride on muutenkin paisunut niin, että keksimällä keksittyjä juhla/muistopäiviä on enemmän kuin kalenterissa juhlapyhiä.

Transsukupuolisuus ja siihen liittyvät epäkohdat ovat olleet pinnalla jo melko kauan. Tilaa ei ole juuri muulle. Ymmärrän täysin, että tämä alkaa ärsyttää sellaisia, joita transsukupuolisuus ei samalla intohimolla kosketa. Lisäksi Pride tuntuu kulminoituvan tiettyjen ihmisten ja ihmistyyppien ympärille, ja jos et heidän maailmankatsomustaan kannata tai ole oikeanlainen kohderyhmän edustaja tai ally, lynkataan armotta.

Priden paisumista korostaa erilaisten yritysten mukaan tulo. Tämä pinkkipesu on myös ärsyttävää. Sillä, että laittaa logoonsa sateenkaarivärit, ei hirveästi tueta vähemmistöjen oikeuksia ja tasa-arvoa. Itse en ole kohdannut syrjintää tai väkivallan uhkaa seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. Vähättelyä kyllä sitäkin enemmän suunnalta jos toiselta. Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole niin paljon viljeltyä rakenteellista syrjintää tai naisvihaa, lähinnä ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja.”

-31-vuotias biseksuaali nainen





 

 

Hyvesignaloivia yrityksiä ei todellisuudessa kiinnosta Pride pätkän vertaa

 

”Omasta mielestäni isoin ongelma on Priden kaupallistuminen. Alunperin kyseessä oli yksipäiväinen tapahtuma, joka sisälsi Pride-kulkueen. Sen tapahtuman idea oli osoittaa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat olemassa oleva joukko ihmisiä. Sitten se laajeni Pride-viikoksi ja nyt lopulta Pride-kuukaudeksi ja lisäksi useiksi erillisiksi "tietoisuuspäiviksi", "muistopäiviksi", maailmalla (pääosin vain länsimaissa) jopa erillisiksi LGBT-historiakuukausiksi. Nykyään juhlitaan kotimaan Pride-viikot ja - kuukaudet, sekä kansainväliset Pride-viikot ja - kuukaudet.

 Sateenkaarta näkyy joka paikassa: yritysten mainoksissa ja tuotteissa, kaupunkien liputuksissa, uutisissa ja tv-ohjelmissa. Yritykset ja julkiset tahot (virastot, oppilaitokset, jopa kirkko) länsimaissa pyrkivät noina aikoina osoittamaan kuinka mahtavia LGBT+-liittolaisia he ovat. Tämän lisäksi he tietysti pyrkivät myymään mahdollisimman paljon sateenkaarikrääsää siinä sivussa.

Hyvesignaloivia yrityksiä ei todellisuudessa kiinnosta Pride pätkän vertaa. Ei, mikäli on pienikin mahdollisuus, että se saattaisi vaikuttaa tuottoihin. Siksi kansainvälisillä yrityksillä on erilliset sometilit esimerkiksi länsimaihin ja arabimaihin. Länsimaiden tilit täyttyvät Pride-roskasta, kun taas arabimaihin suunnatuilla sometileiltä ei mitään sateenkaareen viittaavaa löydy.

Uutisointi on yksipuolista. Tietyt järjestöt ja heidän edustajansa kertovat, miten kaikkien LGBTQQIU2S+ -kirjainrykelmän alle kuuluvien ihmisten asiat heidän mielestään ovat. Totuus on, että he eivät edusta kuin pientä osaa suuremmasta joukosta ihmisiä. Toimittajat ja uutistalot tyytyvät näiltä samoilta ihmisiltä saatuihin vastauksiin sen enempää asioita tarkastelematta.

Kun tätä samaa sirkusta seuraa parin kuukauden ajan vuodesta toiseen, se alkaa väkisinkin inhottamaan. Meistä hyvin monien mielestä ainakin seksuaalivähemmistöjen (en aio puhua transsukupuolisten puolesta tästä asiasta, jätän sen heille) asiat Suomessa ja länsimaissa ovat todella hyvin. En esimerkiksi itse ole kokenut oppilaitoksissa, työpaikoilla, harrastuksissa, tai missään muuallakaan koskaan minkäänlaista syrjintää tai häirintää. 

Lisäksi kaikki sukulaiset ja ystävät (yllättäen jopa vanhoillislestadiolaiset ystäväni) ovat minut hyväksyneet juuri tällaisena. Kaikilla ei varmasti ole asiat näin hyvin, mutta ei niitä ongelmia pidä myöskään suhteettoman suuriksi suurennella esimerkiksi puhumalla jostain rakenteellisesta syrjinnästä.”

-30-vuotias lesbo

 





HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi

 

”Yksi syy, miksi tunnen vieraantuneeni Pride-tapahtumakulttuurista, on sen yhä selkeämpi yhteen nivoutuminen laajemman laitavasemmiston woke-kulttuurin kanssa. Se on selkeästi luettavissa sekä itse Pridejen virallisesta ohjelmistomateriaaleista että Priden yhteydessä esitetyistä mediapuheenvuoroista.

Implisiittisenä oletuksena on, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen merkitsee luontevasti sitä, että kannattaa kaikkia intersektionaalisuuteen kuuluvia poliittisia positioita. Viimeistään vuonna 2022 voi sanoa, että Pride on intersektionaalien suuri seksuaalissävytteinen juhla, jolla on lähinnä tausta homotapahtumana. Aivan viime vuosina tämä on tietysti konkretisoitunut sateenkaarilippujen läpikäymässä muodonmuutoksessa, jonka yhteydessä klassiseen kuvioon on ympätty lisää koko joukko seksuaalisuuteen (ja spesifimmin ”klassiseen” HLBT-väestöön) liittymätöntä sälää. Kyseinen muodonmuutos on tehnyt lipusta paitsi rumemman myös symbolisesti sekavan.

 Plussapuolena tälle kehitykselle voisi toki nähdä sen, että woke-väen kolonisoidessa lipun omilla lisäväreillään, me wanhan ajan homot sun muut saatamme mahdollisesti loppupeleissä pitää vanhan, syrjiväksi koetun lipun itsellämme. 

On tietysti täysin ymmärrettäviä historiallisia syitä, miksi varsinkin vanhemman sukupolven homot (sun muut) tuntevat tiettyä lojaliteettia vasemmistoa kohtaan ja jo pelkästä tottumuksesta näkevät sen itselleen eräänlaisena poliittisena perheenä – olihan lähinnä vasemmisto se osapuoli, joka ajoi meidän asiaamme monet vuosikymmenet. Tällaisesta pitkäkestoisesta ”aseveljeydestä” on vaikea oppia ulos, eikä se välttämättä ole jokaiselle yksilölle pelkäksi hyväksikään, mikäli hän saa poliittisen uskollisuutensa kautta koettua tiettyä turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja kokee sen kautta kykenevänsä ankkuroimaan maailmankatsomuksensa johonkin itseään paljon suurempaan ja jykevämpään.

 Toisaalta, mikäli vasemmistolaisten tavoitteena oli (itselleen uskollisen poliittisen vasalliryhmän koulimisen sijaan) aidon tasa-arvon saavuttaminen, on heidän lopulta hyväksyttävä se tosiasia, että tasa-arvo merkitsee myös mahdollisuutta poliittiseen yksilöllisyyteen: seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen ei kaiken järjen mukaan voi vuonna 2022 itsessään merkitä koko valtavirtavasemmistolaisen poliittisen uskomuspaketin omaksumista, mikä kokonaisuudessaan käsittäisi asenteiden ja viitekehysten omaksumista sellaisissa intersektionaalisissa huolenaiheissa kuten maahanmuutto, feminismi, queer-ajattelu, antikapitalismi ja ympäristöliike.

Itse asiassa erityisesti seksuaalivähemmistöillä on mielestäni joitain hyviä syitä suhtautua nihkeästi tiettyihin osiin vasemmiston ajamasta politiikasta. Valtavirran transpolitiikan ongelmista (ja siitä miten se on ristiriidassa LHB-väen, ja laajemmin naisten, intressien kanssa) Tulenhenki onkin kirjoittanut perusteellisesti, mutta ”ongelmallisuuksia” on muitakin: On esimerkiksi hyvin kyseenalaista, etteikö laajamittaisella maahanmuutolla maailman konservatiivisimmista (ja homovastaisimmista) maista voisi olla negatiivisia seurauksia mm. seksuaalivähemmistöjen katuturvallisuudelle.

Tunnen itsekin maahanmuuttajataustaisia homoja, jotka ovat kertoneet siitä konkreettisesta väkivallan uhasta, jota he ovat tunteneet ”omiensa” taholta. Toisekseen miehiä rakastavana miehenä en näe meille psykologisesti terveellisenä tukea aatetta (vallalla olevaa feminismin koulukuntaa), joka käsittelee miehiä ja maskuliinisuutta lähestulkoon ainoastaan patologisoivasti ja negatiiviseen sävyyn.

Mitä tulee nykyvasemmiston suosimaan queer-teoriaan, en allekirjoita mielekkääksi siihen kuuluvaa pyrkimystä kaiken sukupuolisuuteen liittyvän normatiivisuuden itsetarkoitukselliseen purkamiseen ja kyseenalaistamiseen. Queer-ajattelun lainalaisuudet huomioon ottaen olikin vääjäämätöntä, että itse homoseksuaalisuuden käsitteestäkin tulisi queer-väelle lopulta ”ongelmallinen”, sillä silmäyksellä, kun ilmaantuisi (intersektionaalisella asteikolla sorretumpi) ryhmä, joka kokisi sen rajoittavan omia seksuaalisia mahdollisuuksiaan (ns. ”puuvillakatto”).

(Klassisesti määritellyn) HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi.

Jos minut valittaisiin jonain päivänä Pride-diktaattoriksi, antaisin mahtikäskyn kaikille osallistujille saapua paikalle parhaissa pyhäkoulutamineissaan. Onhan Pridessa kyse (tai ainakin jossakin vaiheessa oli) meidän asiaamme keskittyvä juhlaviikko ja ihmisoikeustapahtuma, ja siksi – halusimme tai emme - kulkue ja sitä ympäröivät tapahtumat toimivat samalla ikkunana yhteiskunnan valtavirralle yhteisöömme ja alakulttuuriimme.

Koska Pridella on roolinsa seksuaalivähemmistöjen julkisuuskuvan muodostamisessa, ei yksittäisten ihmisten tai ihmisjoukkojen ylilyönnit sen kontekstissa ole ainoastaan heidän oma asiansa. Mieleen tulee esimerkiksi surullisenkuuluisat kuvat miesjoukoista kontallaan talutushihnoissa ja nahkakoiravetimissä, jotka leviävät konservatiivien suosimissa ”vaihtoehtomedioissa”, mihin ne on valittu ilmiselvästä tarkoituksena iskostaa vihaa ja vastenmielisyyttä meitä kohtaan.

Tällaisten ekshibitionististen ylilyöntien jälkimainingit voivat olla erityisen vahingollisia Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella, missä asenteet meitä kohtaan ovat yleensä entisestään vähintään nihkeitä, ellei suorastaan avoimen vihamielisiä. Paikalliset homovihaajat kyllä tietävät, mistä tällaista materiaalia löytää ja miten sitä hyödynnetään. Jos puhutaan paikallisemmasta tasosta, on hyvä pitää mielessä, ettei tällainen omien fetissien julkinen esittely ole pelkkä solipsistinen itseilmaisun teko vailla kohdetta, vaan sillä on kyllä vaikutuksensa myös muiden viihtyvyyteen keskikaupungin julkisessa tilassa (jossa kuulemma liikkuu myös lapsiperheitä).

 Mutta eikö olisi syrjintää sulkea ulos kinkyt ja fetisistit (+turrit, queerit sun muut) Pride-kulkueista? Eikö tapoihinsa kangistuneet konservatiivit voi yhtä hyvin pahoittaa mielensä siitä, kun näkevät miesparin Mannerheimintiellä kävelemässä käsi kädessä ja vaikkapa antamassa toisilleen suukon? Miksi tasa-arvon hengessä järjestettyjä kulkueita pitäisi säätää heidän maulleen sopiviksi? No, tähän minä vastaisin, että seksuaalinen suuntautuminen (saati transsukupuolisuus ”vanhanaikaisesti” määriteltynä) ja fetisismi ja kink eivät yksinkertaisesti ole ilmiöinä rinnastettavissa toisiinsa. Seksuaalisessa suuntautumisessahan ei ole kyse pelkästään tavasta harrastaa seksiä (vaikka joidenkin ihmisten käyttäytymisen perusteella voisi toisin olettaa) vaan myös rakkaudesta, siitä kenen kanssa haluaa solmia elämänsä merkityksellisimmän suhteen.

Ei vaadi kovin kummoisia ponnistuksia olla avautumatta viime sunnuntain sidonta- ja kakkaleikeistä työpaikan kahvipöydässä, mutta omien treffi-, seurustelu- ja asuinkumppaninsa sukupuolen salaaminen kollegoilta voi vaatia kokonaisen työsuhteen kestoista fakiirimaista kiertelyä, kaartelua -suoranaisesta valehtelusta puhumattakaan. Toisten seurustelu- ja elämänkumppanit ovat kuitenkin asia, mistä ihmiset yleensä tuntevat tietynasteista uteliaisuutta, ja mistä keskustelu usein lähentää ihmisiä toisiinsa.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että on täysin käsittämätöntä, kuinka ihmiset ylipäätään haluavat tehdä fetisseistään ja kinkeistään julkista tietoa, ja tämä halutaan normalisoida. Ymmärrykseni mukaan seksuaaliseen jännitteeseen kuuluu olennaisesti tunne ja tieto henkilökohtaisen ja julkisen, salatun ja jaetun elämän sekä yleisesti hyväksyttyjen ja transgressiivisten aktien raja-aidoista. Siinä vaiheessa, kun valjakkoleikeistä tehdään Mannerheimintiellä esiteltävä (ja sentimentaalisella kukkahattumoralismilla kaikelta kritiikiltä suojeltu) harraste, se menettää tyystin subversiivisen kiihottavan voimansa. Lopputuloksena on, että siitä kicksinsä saava ”alan väki” joutuu lopulta etsimään jotain muuta, jotain, joka olisi säilyttänyt jännittävän ”ei-hyväksyttävyytensä” - vaikkapa omien ulosteiden syömisen. Loppupeleissä tietty julkisen tilan säädyllisyyden normi tekee kinkyille ja fetisisteillekin hyvää.

 Kuten lukija on saattanutkin jo tästä tekstistä päätellä, olen temperamentiltani melko konservatiivinen. Toisaalta hyväksyn kuitenkin, että monen vuosikymmenen kulttuurievoluution tuloksena Pride on saavuttanut tietyn ”riehakkaan karnevalistisen” muodon, johon kuuluu kuitenkin olennaisesti tietynasteinen arkielämään kuuluvien rajojen koetteleminen ja nurinpäin kääntäminen. Sikäli kun tämä koetaan keskeisenä Pride-kokemukselle, en toki haluaisi pilata sitä vaatimalla osallistujilta kuristavaa porvarillista kunnioitettavuutta (saati niitä pyhäkoulutamineita).

 Jos haluttaisiin tutkia, minne soveliaan ja liiallisen rajat voisivat vaikkapa Pride-kulkueessa sijoittua, voisi olla hyödyllistä miettiä vaikkapa Mardi Gras -karnevaaleja, joissa myös (ainakin Etelä-Amerikassa) on tapana esitellä viljalti paljasta pintaa. Kun miettii omaa Pride-asuaan, on hyvä pohtia millaisesta pukeutumisesta voisi niissä joutua ongelmiin. Tällä kriteerillä harkittuna veikkaisin, että perinteiset yläosattomat nahkahomot henkseleineen menisivät vielä läpi, koiravaljakot varmaankaan eivät.

Jos fetisistit, kinkyt, turrit sun muut haluavat marssia kaupungin keskustassa, olisi kaikille paras ratkaisu, jos he perustaisivat oman tapahtumansa, eivätkä imisi itselleen validioivaa jälkihehkua meidän aikoinaan kipeän tarpeellisesta ihmisoikeustaistelustamme. Seisköön heidän asiansa ja aatteensa omilla jaloillaan (tai tassuillaan, sorkillaan…). Sitä odotellessa olen enimmäkseen hyväksynyt sen, että minun ja Priden tiet ovat nyt erkaantuneet.”

-homomies kolmissakymmenissä

 

 

Woken myötä epäterveen itsevarmaksi ja uhrimentaliteettikeskeiseksi muuttunut sateenkaarikulttuuri on täydellinen kultti

 

”Priden suhteen ristiriitaiset tunteeni alkavat jo nimen kohdalla: Seksuaalinen suuntautumiseni ja transsukupuolisuuteni ovat identiteettini vähemmän kiinnostavia ominaisuuksia, ja muut asiat määrittävät identiteettiäni paljon enemmän. Minulla ei ole tapana kokea ylpeyttä varsinkaan asioista, jotka ovat olemassa ilman minkäänlaista omaa työpanostani; en siis koe tarvitsevani mitalia olemassaolostani, mutta työpanoksista sen sijaan on tärkeää tulla positiivisesti huomatuksi.

Pridessa muotoillaan, että sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen ovat suuri ylpeyden aihe. Mutta entäpä jos se ei aiheuta ylpeyttä, tai se on peräti ollut tai on edelleen suuren häpeän lähde, syistä, jotka eivät tule marssimalla, liputtamalla ja sormien osoittelemisella muuttumaan? Siinä tilanteessa Pride-karkelointi voi alkaa muistuttamaan ns. toksista positiivisuutta, jossa sivuutetaan negatiivisten ja epämukavien tunteiden olemassaolo, ja vedetään väkisin hymynaamari päähän. Good vibes only. Mutta koska jokaisen LGBT-henkilön elämään todennäköisesti sisältyy jossain vaiheessa jonkin tasoinen kriisi joko ohimenevänä tai pitkäaikaisena, minkälaista on olla tällaisen positiivisuuspornon keskellä?

 Kun korostetusti tuntuu, että kaikilla muilla on kiva, ihana ja vapautunut olo, mutta itse on täysin yksin eikä tässä kaikkia aisteja tykittävässä karnevaalissa ole mitään samaistuttavaa? Pride voi siis olla - ja onkin - osalle hyvin vieraannuttava ilmiö.

Viime vuosina olen havahtunut siihen, kuinka woke-ideologia vyöryi Amerikasta liian nopeasti muuttuvassa maailmassa kärvistelevien nuorten mieliin. Yhdysvallathan on yhteiskunnalliselta rakenteeltaan ja historialtaan todella erilainen kuin Suomi, eli samojen mantrojen toistaminen täällä, irti kontekstista, on todella outoa.

Itse ilmiössä ei tavallaan ole mitään uutta: kun maailmassa eletään epävarmoja aikoja ja ihmisiä ahdistaa, massat lähtevät etsimään primitiivistä laumayhteisöä uskonnoista, new age -liikkeistä ja ideologioista. Ryhmittäytyminen vetoaa ahdistuneeseen ihmiseen, koska epävarmoina aikoina on pakko löytää ympärilleen liittolaisia, ja saada absoluuttisen varmat toimintaohjeet sekä varma tieto siitä, kuka on vihollinen, jotta tietää mitä vastaan taistella

Woken myötä epäterveen itsevarmaksi ja uhrimentaliteettikeskeiseksi muuttunut sateenkaarikulttuuri on täydellinen kultti, johon liittyä tällaisena aikana: Siellä lajitellaan tekstikirjamaisesti ketkä kuuluvat meidän heimoomme ja ketkä ovat vihollisia. Siellä annetaan äärimmäisen selkeät säännöt siitä, kuinka kultissa tulee ajatella ja minkälaista kieltä käyttää, jotta jäsenyys säilyy ja mielipahaa aiheuttavia ristiriitoja ei synny. Siellä ollaan omista ideoista niin absoluuttisen varmoja, ettei näennäisesti ainakaan ryhmän sisältä voi tulla enää enempää stressaavaa ja pelottavalla tavalla ristiriitaista maailmankuvan haastamista, vaan kamppailustressin aiheuttaja saadaan suljettua ulkomaailman ja "niiden toisten" syyksi.

Yhtäkkiä nämä yhteiset rivit tuntuvat niin voimaannuttavalta, ja tämä infantiilin yksinkertainen vastakkainasettelu kristallinkirkkaalta selitykseltä kaikkeen mikä elämässä tuntuu ikävältä. Se mikä oli ennen mystiikalla selitettynä "paholaisen tekosia", on nyt "cis-heteropatriarkaatin lihanhimoinen keihäsjuoksu tarunomaisen ja väärinymmärretyn yksisarvisen kintereillä". Laji, jota wokeistit kerääntyvät huutokannustamaan kuin jotain urheiluottelua.


Mutta auttaako tällainen kultti, jossa elämältä on leikattu kaikki terävät kulmat pois? Auttaako se ahdistuksen alkuperäiseen aiheuttajaan eli yhteiskunnan tilaan, auttaako se ihmisen henkilökohtaisiin sisäisiin ristiriitoihin, auttaako se henkiseen kasvuun ja elämässä välttämättömän resilienssin kehittämiseen, ja auttaako se aidon ihmisoikeuksia rikkovan syrjinnän poistamiseen? Mielestäni ei auta.

Sen sijaan tästä mallista tulee mieleen eristäytynyt uskonnollinen kultti, jossa samalla tavalla sanellaan tarkat käyttäytymis- ja identiteettisäännöt, jossa pelätään jonkinlaista kaikkivaltiasta auktoriteettia, jonka jäsenet valvovat toisiaan sääntörikkomusten varalta, ja jossa koko yhteisön voimin hyökätään yksilön kimppuun, joka on kehdannut ajatella väärin tai yrittänyt kysyä jostain aiheesta, joka on liian syntinen, jotta sitä saisi mainita ääneen. 

Kun kriisitilanteessa kulttiin ajautunut ihminen aivopestään tietynlaiseksi, hänen oma henkinen kasvunsa tyrehdytetään ja koko identiteetti alkaa kasvaa sateenkaari-identiteetin varaan. Kultista lähteminen on lopulta äärimmäisen vaikeaa, erityisesti jos yhteydet "väärinajattelijoihin" on painostettu katkaisemaan. Sen groomaamisen kohteeksi joutuminen on erityisen vaarallista nuorille, jotka ovat vaikutteille herkkiä, ja joiden identiteetin kehitys on vielä kesken.

Sosiaalisessa mediassa näen jatkuvasti, kuinka seksuaalivähemmistöjen edustajia hiljennetään ja estetään, kun he ovat täysin asiallista keskustelua yrittäessään sortuneet kiellettyjen asioiden mainitsemiseen. Ilmiönä leviävä omien hiljentäminen on jo merkki, siitä että homma ei kestä päivänvaloa, eikä se myöskään aja niiden vähemmistöläisten asioita, joita se luulee ajavansa. Liike kaipaa uudistusta, koska siitä on tullut vanhuudenhöperö.


LGBT-oikeudet ovat monissa maailman kolkissa äärimmäisen huonossa kunnossa, minkä vuoksi ihmisiä tapetaan. Kuitenkin ihmisoikeuksien, turvallisuuden ja korruptoimattomuuden kohdalla Suomi on yksi edistyneimmistä maista. Parannettavaa löytyy aina, mutta se on normaali demokratian ominaisuus kaikkialla, ja uskaltaisin väittää, että Suomessa LGBT-asioissa epäkohdat ovat marginaalisen pieniä tähän rummutuksen ja raivon määrään nähden.

 On muistettava, että myös perusheterot kokevat arjessaan vastoinkäymisiä, kun yhteiskunnan rattaat pistävät jäykkänä vastaan tai jonkun sanoma asia ei miellytä. Woke-ideologia luo epärealistista oletusta, jonka mukaan olet uhri, kaikki on yhdistettävissä identiteettiisi, ja maailman kuuluu pyytää sinulta julkisesti anteeksi. Näin ei tule koskaan käymään, ja jossain vaiheessa on pakko alkaa elää oikeaa elämää yhteiskunnan osana, tavallisena tervettä resilienssiä harjoittavana kansalaisena identiteetistä riippumatta. Kamppailustressin voi päättää ainoastaan hyväksymällä elämän moninaisuuden, ja huomaamalla mitkä asiat meillä on itseasiassa todella hyvin.

Ironisesti Priden aiheuttama kahtiajako on aiheuttanut minulle lähinnä suurta häpeää koska en halua kenenkään ajattelevan, että olisin osa kyseistä ryhmittymää tai että heidän ajatuksensa edustaisivat omiani.

Toivoisin, että sateenkaarihommissa pysyttäisiin tieteellisissä faktoissa; osattaisiin erottaa mielenterveysongelmat seksuaalisuuteen liittyvistä kriiseistä, purettaisiin haitallinen lauma-ajattelu ja groomaus, ja keskityttäisiin siihen, kuinka LGBT-ihmiset voisivat elää normaalia ja tasa-arvoista elämää yhteiskunnan osana. Itsensä ympäröiminen vain yhdenlaisilla ihmisillä ei ole terveellistä yhtään kenellekään, ja me emme tarvitse lohdutuspalkintoa pelkästä olemassaolostamme.”

-kolmekymppinen biseksuaali transmies

 

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Transnainen, joka on kyllästynyt transaktivismiin

Tervehdys lukijoille. Tässä kirjoituksessa haastattelen transnaista, joka aikaisemmin suhtautui myötämielisemmin nykyiseen valtavirran transaktivismiin, mutta nykyään suhtautuu siihen nihkeämmin. Halusin haastatella häntä, koska minua ja monia muitakin varmasti kiinnostaa, mitä seikkoja tällaisen asenteen muutoksen taustalla on.

 

Kuka olet?

Hei, nimeni on Tina. Olen 25-vuotias transnainen Porista. Lähetteen transpolille tein 22-vuotiaana, diagnoosin ja hormonihoidot sain 24 -vuotiaana. Olen siis vielä varsin transitioni alussa. Olin aikaisemmin transaktivistien näkemyksien kannalla, mutta nykyään suhtaudun kriittisemmin moniin transsukupuolisuutta koskeviin kysymyksiin. Määrittelen itseni ”truscumiksi” ja ”transmedikalistiksi”.

Minulla on Twitterissä tili nimimerkillä tinaorkidea, ottakaa seurantaan.

 

Mikä on motiivisi kritisoida nykyistä valtavirran transaktivismia?

Motivoiduin kritisoimaan transaktivismia ymmärrettyäni, kuinka transaktivistien ajamat asiat eivät todellisuudessa aja perinteisten, transhoitoja läpikäyvien transsukupuolisten etuja oikeastaan millään tavalla. Transaktivistit (joista valitettavan moni itse on ihan perinteinen transsukupuolinen) yrittävät siirtää transsukupuolisuuden painotusta kehollisesta ilmiöstä vain identiteetiksi. Kuitenkin samalla moni transaktivisti painottaa, kuinka blokkerit, hormonit ja muut transhoidot pitäisi olla kaikkien saatavilla ja kuinka lapset ja nuoret ajautuvat itsemurhiin, jos näillä hoitomuodoilla on minkäänlaista portinvartiointia transpolilla. 

Tässä on aivan selkeä ristiriita, enkä pidä siitä, että transsukupuolisuus voi nykyään tarkoittaa mitä tahansa tilanteesta riippuen. Tällainen hoitojen portinvartioinnin poistaminen myöskin lisäisi katujien määrää räjähdysmäisesti. Se olisi kohtalokasta nuorille ihmisille, ja se todennäköisesti myöskin johtaisi lopulta transhoitojen rajoittamiseen vahvalla kädellä. Näin ne dysforiset transsukupuoliset, jotka tulevaisuudessa hoitoja tarvitsevat, kärsisivät suuresti transaktivismin ylilyönneistä.

Ylipäätään transaktivistit haluavat kumota sukupuolen käsitteen varsin kokonaisvaltaisesti, niin biologisen kuin sosiaalisen sukupuolen. Itse transnaisena pyrin muokkaamaan kehoani hoidoilla naisen suuntaan niin kokonaisvaltaisesti kuin se nykymenetelmillä on mahdollista ja haluan ulkoisesti muistuttaa naista. Perinteiset transsukupuoliset eivät lähtökohtaisesti halua tulla kohdatuksi minään sukupuolettomina otuksina vaan kohdesukupuolen (eli sukupuolen, jota kohti transitioidut) edustajina arkielämässä.

Transaktivistit myös luovat kuvaa transsukupuolisista surkeina ihmisriekaleina, jotka valittavat kaikesta, mikä ei ole täydellisen hypersensitiivistä transsukupuolisia kohtaan. Jokaisessa sanavalinnassa pitäisi olla niin inklusiivinen, että normaali kanssakäyminen transsukupuolisten kanssa muuttuu täysin mahdottomaksi. 

Kohtuuttomat vaatimukset siitä, että koko yhteiskunnan pitäisi mukautua transsukupuolisiin jokaista sanamuotoa myöten, jotta marginaalinen vähemmistö ihmisistä ei pahoittaisi mieltään, ärsyttää monia eikä paranna tavallisten ihmisten suhtautumista transsukupuolisiin. Tällaisen vuoksi haluaisin erkaantua täysin tuosta joukosta, sillä minuakin automaattisesti pidetään heidän aktivisminsa vuoksi elämäntapaloukkaantujana.

Sen sijaan molemminpuolinen kohtuullinen jousto on hyväksi, siihen itse olen pyrkinyt. Transaktivistit tuntuvat myös vähät välittävän siitä, mitä heidän ajamansa asiat tekevät naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksille. Heidän aktivismiinsa kuuluu selkeästi se, että seksuaalinen suuntautuminen kohdistuisi vain ja ainoastaan sukupuoli-identiteettiin. Samoin myös naisten oikeudet tulisi ulottaa kaikiin, jotka ”identifioituvat naisiksi”. 

Tämä on aivan kestämätön ajattelutapa ja lähinnä se saa tavalliset ihmiset ajattelemaan vain, että jos sinun täytyy identifioitua joksikin, se tarkoittaa, että et ole sitä. Transaktivistit eivät ota kuuleviin korviin seksuaalivähemmistöjen tai naisten relevantteja huolia, jotka ovat suoraa seurausta transaktivistien ajamista naurettavuuksista. Tämä transaktivistien oman navan tuijottaminen muiden kustannuksella on huolestuttava ilmiö, jota en voi sietää alkuunkaan.

 Transaktivistit eivät myöskään halua avointa keskustelua ajamistaan asioista, uskoakseni sen vuoksi, että ne eivät kestä kriittistä tarkastelua. Vastustan tällaista ilmapiiriä, jossa vaikeistakin asioista ei voisi puhua.

 

Miksi aikoinaan suhtauduit myötämielisemmin transaktivistien tavoitteisiin? Huomasitko jo tässä vaiheessa mitään ongelmia transaktivismissa/transaktivistien käytöksessä, mutta suljit silmäsi ongelmilta?


Ehkä selkein yksittäinen syy, miksi aluksi suhtauduin transaktivismiin myönteisemmin oli se, että muun muassa Twitterissä aivan selkeästi suurin osa ainakin suomalaisista muista transsukupuolisista olivat transaktivismi-myönteisiä tyyppejä. Jonkin tasoinen sosialisoituminen tuntui olevan mahdollista vain omaksumalla transaktivismin tavoitteet.

Toinen syy oli se, että transaktivismi näyttäytyy pinnallisesti ylisuvaitsevaiselta ja inklusiiviselta: kuka vain on mitä vain sukupuolta mitä sanoo olevansa, me olemme olleet pitkään sorron uhreja ja nyt on meidän aikamme saada kaikki se, mikä meille kuuluu. Minkäänlaisia rajoitteita identifioitumisen myötä ei aseteta.

Alusta asti kuitenkin jonkin verran perusbiologiaa tuntevana ihmisenä minua ärsytti, kuinka biologisen sukupuolen merkitystä joko vähäteltiin liiallisesti tai biologinen sukupuoli kiellettiin kokonaan. Olen aina ollut tietoinen biologisista tosiasioista, omasta biologisesta sukupuolestanikin, mutta jätin pitkälti puhumatta niistä muiden transaktivistien kanssa.

Toinen asia mikä transaktivisteissa oli mielestäni aina ongelmallista oli heidän tapansa kuplautua keskenään ja olla käymättä keskustelua kaikkien vähänkään erimielisten kanssa. Minulle on Twitterissä henkilökohtaisesti ilmoitettu, että minut asetetaan blokkiin, sillä halusin seurata LHB-liittoa. Myöskään heidän aktivismissaan ei saanut kyseenalaistaa mitään, esimerkiksi dysforian ”vaatimusta” sille, että voi olla transsukupuolinen. Tällainen henkilö asetetaan heidän toimestaan blokkiin, ehkä tehdään tästä myös blokkisuosituksia ja eristetään transpiirien ulkopuolelle. 

Kaikenkaikkiaan tällainen kulttimainen käytös on mielestäni vastenmielistä. Myös transaktivistien ylimielinen asenne muita, kuten cis-sukupuolisia (”cissuja” tai ”cis-scumeja”) tai detransitioitujia kohtaan, oli sellaista, mistä en pitänyt.

 

Olet sanonut, että minä (Tulenhenki) olen merkittävä tekijä siinä, kun ymmärsit, että nykyinen transaktivismi on monella tavalla haitallista, myös perinteisten transsukupuolisten kannalta. Kuitenkin transaktivistit ja transihmisten liittolaiset pääsääntöisesti eivät kuuntele minua, niin miksi sinä kuitenkin otit juttuni todesta? Osaatko sanoa, miksi kriittisten transsukupuolisten ääni menee kuuroille korville?

 

Sinulla todellakin oli valtava rooli siinä, että olen tullut enemmän järkiini suhtautumiseni suhteen ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Muistaisin huomanneeni sinut jo ensimmäisinä Twitteriin liittymispäivinäsi. Kiinnostuin sinun jutuistasi, sillä transaktivismia avoimesti kritisoiva transsukupuolinen oli Twitterissä harvinaisuus. Minulle oli kyllä alusta asti varsin selvää, että olet ihan aito transsukupuolinen.

Minua ärsytti sinun jutut aluksi. Nopeasti huomasin, että sinä perustelet kantasi hyvin ja johdonmukaisesti. Monessa asiassa ymmärsin, että olet oikeassa, mutta en halunnut sitä ääneen myöntää. Muutenkin puhuit kokonaisvaltaisesti transsukupuolisia koskevista asioista, ja vaikka itse olisinkin ollut mitä mieltä tahansa missäkin vaiheessa, olen aina ollut kiinnostunut tutkimaan asioita monesta näkökulmasta.

Kriittisten transsukupuolisten juttuja ei kuunnella transaktivistien toimesta aiemmin mainituista syistä; transaktivistit ylläpitävät mielikuvaa siitä, että he ovat oikeassa transkysymysten suhteen ja kaikki vähänkään eriävät mielipiteet ovat ihmisoikeuksien vastaisia ja transfobisia.

Transaktivistien liittolaiset uskovat tähän näkökulmaan mielestäni myös varsin vakaasti ja levittävät kriittisistä transsukupuolisista uhkakuvia transsukupuolisten vastaisina toimijoina, joilla ei pitäisi olla mitään sanottavaa transaiheisiin liittyen. Transaktivistit siis pitävät kriittistä tarkastelua uhkana transhoidoille ja transsukupuolisille, vaikkakin omasta mielestäni asia on juuri päinvastoin.

 

Miten transaktivistit ovat suhtautuneet siihen, kun olet kritisoinut transaktivismia?

 

Varsin huonosti. Monia minun ajatuksiani pidettiin jo minun omana TRA-aikanani epähyväksyttyinä transaktivistien keskuudessa. Jo pelkästään se, että seurasin ”vääriä” henkilöitä ja yhteisöjä tai että juttelin ”väärien” ihmisten kanssa Twitterissä, johti blokatuksi tulemiseen. Esimerkiksi sinun, Tulenhenki, seuraaminen johti automaattisiin blokkeihin joidenkin transaktivistien toimesta.

Varsinaisen transaktivismin kritisoiminen onkin sitten johtanut kovempaan kritiikkiin. Minua on usein kutsuttu ”pick-me girl:iksi” muiden transaktivistien toimesta, kun olen vähänkään kriittisemmin ottanut kantaa mihinkään transaiheisiin. Monet transaktivistit myös arvelevat, että ylimielisesti pitäisin itseäni jollain tavalla parempana transsukupuolisena kuin muita, kun en kannata samanlaista identiteettipolitiikkaa kuin he. Vaikka jotkut transsukupuoliset kyllä pönkittävätkin egoaan internetissä, pidän varsin halpana taktiikkana sitä, että asiallisessakin kritiikissä olisi aina kyse siitä. Itse asiassa moniin transaiheisiin voi hyvin ottaa kantaa olematta itse transsukupuolinen.

Suurin yksittäinen negatiivinen huomioryöppy suomalaisilta transaktivisteilta, minkä olen saanut, on vain aivan pakko mainita tässä. Tämä tapaus oli myös minun lopullinen ”peak TRA-moment”. Helmikuun 2022 lopulla, (sattumoisin 25. syntymäpäivänäni) kirjoitin Twitteriin muutaman twiitin ketjun, jossa mainitsin, kuinka muutamat MtF-transsukupuoliset detransitioituvat sen johdosta, että heidän sukupuolikipuilut ja transition tarve on johtunut fetissistä, jonka toteuttamisesta ei transition myötä enää saakaan samaa stimulaatiota kuin ennen.

Tämän huomattuaan transaktivistit ja heidän liittolaisensa Twitterissä tekivät minusta laajat blokkisuositukset, jolloin viimeisetkin suomalaiset transaktivistit asettivat minut blokkiin. Myönnän jälkeenpäin, että olisin voinut asetella sanani ketjussa paremmin, mutta minulle ei juurikaan annettu tilaisuutta selittää itseäni tai puolustautua. Sanomani ymmärrettiin niin, että pidän kaikkia transnaisia fetisisteinä, mikä ei ole totta.

Mainitsemisen arvoinen tapaus oli myös se, kun yritin liittyä suomalaisten transaktivistien ylläpitämälle Discord-serverille. Serverille liittymiseen piti vastata muutamaan portinvartiointikysymykseen, joista yhdessä pyydettiin kertomaan sosiaalisen median tilejä, joita käytän. Ilmoitin siihen Twitter-tilini, jonka kautta olin varmasti monelle serverin käyttäjälle tuttu. En tietenkään päässyt serverille, sillä olin ”truscum, transmedicalisti ja transfobi.”

 

Sanoit allekirjoitaneesi Oikeus olla-lakialoitteen aikoinaan, mutta nyt kadut asiaa. Miksi aikoinaan kannatit juridisen sukupuolen itsemäärittelyä? Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?

 

Olin ennen sokea itsemäärittelyn myötä syntyville ongelmille. Lisäksi olin aluksi varsin jästipäinen kuuntelemaan järkipuhetta itsemäärittelyn ongelmista. Perustelin itsemäärittelyä niin, että ”mitä haittaa siitä on?”, ymmärtämättä juridisen sukupuolen muutoksen kautta saatavia etuja. Lisäksi pidin aikaisemmin transprosessin kautta tehtävää juridisen sukupuolenmuutosprosessia nöyryyttävänä. 

Muistan ajatelleeni siitä varsin samalla tavalla ylimielisesti kuin monet transpolien portinvartiointia vastustavat transaktivistit: ”miksi minun tarvii todistaa sukupuolikokemustani elämällä jossain sukupuoliroolissa?”.

Ymmärrän nykyään paremmin sen, miksi tarkka portinvartiointi juridisen sukupuolen muutokseen on tärkeää. Nykyinen systeemi kunnioittaa transprosessin läpikäyvien transsukupuolisten näkemää vaivaa ja kärsimystä transitioitua ja pyrkiä tosissaan elämään kohdesukupuolen elämää mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Täydellinen itsemäärittely tekee tästä vaivasta pilkkaa ja lisäksi se avaa väylät opportunisteille hyödyntää juridisen sukupuolen tuomia etuja silloin kun se on edullisinta. Lisäksi tietyt pääasiassa juridisen sukupuolen mukaan toteutuvat käytännöt muuttuvat kyseenalaiksi: esimerkiksi voivatko nuoret miehet lakiuudistuksen jälkeen vaihtaa juridisen sukupuolensa naisiksi ja näin välttyä asepalvelukselta?

Sukupuolen itsemäärittelyllä on vain erittäin marginaalista tekemistä aidon, kehodysforisen transsukupuolisuuden kanssa. Mielestäni sen tavoite on enemmänkn sukupuolen merkityksen hävittäminen, kuin transsukupuolisten juridisen sukupuolen muuttamisen helpottaminen.

 

Mitä ajattelet tällä hetkellä siitä, kun transnaiset osallistuvat naisten urheiluun? Ovatko näkemyksesi muuttuneet aiheesta ajan myötä, ja jos on, niin miksi? Mitä ajattelet tällä hetkellä niistä, jotka puoltavat transnaisia naisten urheilussa?


Minulla on nykyään varsin yksiselitteinen linja transnaisiin naisten urheilussa: miestyyppisen puberteetin läpikäyneet transnaiset eivät kuulu naisten urheiluun. Transnaisilla on fysiologisia etuja verrattuna biologisiin naisiin, näihin lukeutuvat muun muassa suurempi hengityskapasiteetti, sydämen koko, yleinen ruumiinrakenne ja korkeampi lihasmassa. Nämä erot eivät keskimäärin ole reilussa vaihteluvälissä verrattuna biologisten naisten keskinäisiin eroihin, eikä hormonikorvaushoidoilla päästä lihasmassankaan osalta naisten tasolle, vaikka transaktivistit muuta sanoisivatkin. 

Mikäli naisten urheilu olisi transnaisillekin avoin, tulisi mitalisijoilta aina löytymään vain transnaisia. Se olisi hyvin epäreilua biologisia naisia kohtaan. 

Näkemykseni eivät ole muuttuneet kovin paljon lähiaikoina, vaikka ilmaisenkin kantani nyt rehellisesti ääneen. Ennen en ylpeyteni vuoksi kantaani pystynyt ilmaisemaan, sillä minua harmitti tiedostaa se tosiasia, että transnaisilla on fysiologista etua biologisiin naisiin nähden. Olen siis aina tiedostanut sen, että transnaisilla on kyllä erilainen fysiologia verrattuna biologisiin naisiin.

Pidän sellaisia transnaisia, jotka naisten urheiluun osallistuvat, joko ignorantteina tai puhtaasti ilkeinä ihmisinä. Sama koskee myös heitä, jotka eivät itse transsukupuolisia ole, mutta tätä toimintaa kannattavat. Haluankin vedota kaikkiin suomalaisiin transnaisiin: jättäkää naisten urheilu rauhaan. Eläkää parasta sosiaalista elämäänne naisina ilman, että poljette muiden oikeuksia reiluun kisaamiseen. Osallistumalla naisten urheiluun todistatte vain sen, että biologisilla miehillä on urheilussa etu biologisia naisia vastaan.

 

Näkyvin kritiikki transaktivismia kohtaan tulee pääsääntöisesti konservatiiveilta ja radikaalifeministeiltä/genderkriittisiltä feministeiltä. Mitä mieltä olet näiden tahojen kritiikistä transaktivismia kohtaan?


Mielestäni valtavirran transaktivistissa on runsaasti ongelmia, ja konservatiivisilla ihmisillä, sekä genderkriittisillä radikaalifeministeillä on hyvää kritiikkiä transaktivismin ylilyönneistä. Pidän heidän panostaan järjettömimpien transaktivistien vaatimusten jarruttamisena pääasiassa arvokkaana.

Tästä huolimatta edellä mainittujen tahojen muussa omassa toiminnassaan on kuitenkin paljonkin korjattavaa. Näiden liikkeiden näkemykset koskien transkysymyksiä nimittäin perustuu nähdäkseni aivan yhtä paljon ideologiaan, kuin valtavirran transaktivistienkin.

Konservatiivisissa piireissä yleensä painotetaan, kuinka sukupuolia on kaksi ja kuinka sukupuolta ei voi muuttaa. Jos synnyt pojaksi, kasvat mieheksi. Jos synnyt tytöksi kasvat naiseksi. Vaikka itsessään tämä näkemys pitääkin biologisesti paikkaansa, se on nähdäkseni eräänlainen koirapilli sille, että transsukupuolisuudessa ja transhoidoissa olisi jotakin väärää yksilölle itselleen. Mielestäni tämä näkemys on varsin ideologinen, sillä vaikken kannatakaan alaikäisten transhoitoja, ne ovat oikein kohdistettuina diagnosoiduille transsukupuolisille yleensä elämän kannalta välttämättömiä.

Pahimmat konservatiivit yleensä perustelevat transsukupuolisuutta luonnottomana ilmiönä tai muuten irrationaalisesti transsukupuolisia epämiellyttävinä ihmisinä. Nämä toki ovat ihan valideja mielipiteitä, joihin heillä on oikeus, mutta ne eivät ole painoarvoltaan uskottavia perusteluita siitä, miksei ihmisellä voisi olla kehollista itsemääräystä ja mahdollisuutta yleensä välttämättömiin transhoitoihin. 

Haluan kuitenkin sanoa, että tiedän, etteivät kaikki konservatiivisetkaan ihmiset jaa edellä mainittuja näkemyksiä, vaan he kunnioittavat aidosti dysforisia, selväjärkisiä transsukupuolisia ja haluavat että yhteiskunta jatkaa meidän tukemistamme.

Genderkriittiset tahot, jotka monesti ovat myös radikaalifeministisiä, ovat varsin näkyvillä nykyisessä transkeskustelussa. Kuten aikaisemmin mainitsin, heidän kritiikkinsä transaktivismia kohtaan on arvokasta, mutta muuten heidän suhtautumisessaan transsukupuolisuuteen ilmiönä ja transsukupuolisiin olisi parannettavaa. Oman näkemykseni mukaan genderkriittiset ovat liike, jotka painottavat sitä, kuinka biologinen sukupuoli määrittää ihmisen sukupuolellisen todellisuuden täysin kokonaisvaltaisesti, myös transsukupuolisten tapauksessa.

Radikaalifeminismi tähän yhdistettynä tarkoittaa sitä, että kaikki naisasiat ovat yksinomaan biologisten naisten asioita. Transnaisten asiat siis eivät voi olla naisten asioita. Jos transnainen saa käyttää naisten vessaa, siitä tulee unisex-tila. Nämä näkemykset voisivat olla täysin perusteltuja, mikäli transsukupuolisuuden määritelmä olisi yhtä lavea, kuin mitä transaktivistit sen haluavat olevan. On kuitenkin ideologinen näkemys, että transitioituneen transsukupuolisen sosiaalinen todellisuus vastaisi täysin biologisen sukupuolen vastaavaa, tai että olisi suuri ongelma, jos transitioitunut transsukupuolinen eläisi kohdesukupuolen sosiaalista elämää silloin, kun kenenkään oikeuksia ei poljeta.

Uskon, että monikaan radikaalifeministi ei haluaisi parrakasta ja matalaäänistä transmiestä tiloihinsa. Vastaavasti läpimenevät transnaiset eivät ainakaan naisten vessassa ole ongelma, eikä ole sama asia, jos naisten vessaa käyttää ilmiselvä mies, jolla ei ole aikomustakaan näyttää naiselta. Käytän tässä WC:itä esimerkkinä, sillä ne ovat nyt muodostuneet jokseenkin keskiöksi tähän keskusteluun transsukupuolisten oikeuksista. 

Haluan toki painottaa, että transnaisille ei missään nimessä kuulu yksinomaan naisbiologiaa koskevat asiat, siinä genderkriittiset radikaalifeministit ovat oikeassa. Uskon kuitenkin, että naisten oikeuksille on paljon suurempia uhkia kuin se, että transnaisilla olisi kohtuuden rajoissa naisten sosiaalisia mahdollisuuksia.

Genderkriittisillä myös on ongelmia ihan perinteistenkin transsukupuolisten kanssa. Olen useamman genderkriittisen havainnut toivovan, että transhoidoille etsitään vaihtoehtoisia menetelmiä, sillä niitä pidetään elämää liian radikaalisti muuttavina toimenpiteinä. Tämä on mielestäni hieman tekopyhää, sillä samalla genderkriittiset ovat sitä mieltä, että transitioitumisella ei ole mitään merkitystä sukupuoliseen todellisuuteen. Haluan myös sanoa, että minuakin Twitterissä seuraavat genderkriittiset radikaalifeministit ovat käyttäneet transaktivismia kohtaan kriittisiä näkemyksiäni keppihevosina oman agendansa levittämiseen.

Myös monien detransitioitujien kokemuksilla he joskus mehustelevat, mikä on mautonta. Toivoisin, että genderkriittiset olisivat avoimia näkemystensä kanssa ja sanoisivat suoremmin, mitä todellisuudessa ajattelevat transsukupuolisista.

 

Mitä ajattelet siitä, kun transaktivistit sanovat, etteivät transfoobikot hyväksy sinua ja minua (Tulenhenki) yhtään sen paremmin?


Vaikka pahimmat transfoobikot tai genderkriittiset eivät minua ja Tulenhenkeä tulekaan koskaan hyväksymään tavallisina ihmisinä, monet rationaaliset tavalliset ihmiset ovat olleet mielissään nähdessään, että ”vielä on järkeviäkin transihmisiä olemassa”. Tämänkaltaiset kommentit ovat tuntuneet minusta todella hyviltä ja osaltaan motivoivat minua jatkamaan mielipiteideni avaamista näistä vaikeistakin aiheista, mistä saan lokaa niskaan monesta suunnasta. Saan toivoa siitä, että kaikki ihmiset eivät vielä ole transaktivistien ponnistelusta huolimatta kääntyneet täysin transvastaisiksi, vaan minuakin kuunnellaan.

 

Millaisia terveisiä haluat lähettää transaktivisteille? Entä millaisia terveisiä haluat lähettää radikaalifeministeille?


Transaktivisteille haluan sanoa, että aivan ensiksikin lopettakaa piilottelemasta blokkien takana ja käykää kannattamistanne asioista avointa keskustelua. Olisin itse valmis asiallisesti keskustelemaan mistä tahansa transaiheista kanssanne. Eritoten haluan vedota Oikeus Olla - kansalaisaloiteen vastuuhenkilöihin. Jos kaikki aktivismiinne kohdistuva arvostelu leimataan transfobiaksi, se kertoo siitä, että se ei kestä kriittistä tarkastelua. 

Seuraavaksi toivoisin pohtimaan, miksi aktivisminne ei kestä kriittistä tarkastelua. Uskon, että ette ole pohjimmiltanne ilkeitä ihmisiä, vaan toivotte hyvää transsukupuolisille. Ottakaa transsukupuolisten äänet huomioon monipuolisesti ja kuunnelkaa ihan oikeasti myös kritiikkiä ja vastatkaa siihen muullakin kuin vain blokkisuosituksilla.

Radikaalifeministeiltä toivoisin vähemmän ideologista ajattelua koskien transsukupuolisia. Uskokaa sitä, mitä näette, ja koette oikeassa elämässä. Kuunnelkaa naisia monipuolisesti, älkää vain niitä naisia, jotka ovat kanssanne samaa mieltä. Todellisuudessa moni transnainen puolustaa mielellään kanssanne naisten oikeuksia, turhat vastakkainasettelut ovat vain haitaksi. Pohtikaa, ovatko transsukupuoliset todellisuudessa suurin uhka naisten oikeuksien toteutumiselle. Miettikää kritiikkinne uskottavuutta, jos haluatte asioihin muutosta.

torstai 10. helmikuuta 2022

Juridisen sukupuolen itsemäärittely Norjassa ja transaktivismin kehityksestä 1990-luvulta tähän päivään

Tervehdys blogini lukijoille. Tässä kirjoituksessa haastattelen norjalaista transmiestä, jolla on paljon näkemyksiä nykyisen transaktivismin tilanteesta. Halusin haastatella häntä, sillä Norjassa on voimassa laki juridisen sukupuolen itsemäärittelystä, joka on ajankohtainen keskustelunaihe myös meillä Suomessa.

Haastattelu on käännetty norjasta suomeksi ruotsin kielen taitoni perusteella.

Haastattelu alkaa tästä:

 

Kuka olet?

Olen Mikael ja 47-vuotias. Aloitin transprosessin naisesta mieheksi (ftm) kirjoittamalla kirjeen paikkaan Rikshospitalet, kun olin 12-vuotias. En saanut tuolloin vastausta, joten kirjoitin uuden kirjeen 14-vuotiaana. Tällöin kerrottiin, että transprosessille on 20 vuoden ikäraja. Aloitin hormonit vuonna 1994. Ensimmäinen leikkaus oli vuonna 1997 ja lisäleikkaukset sijoittuivat pitkälle ajanjaksolle. Pari faktaa itsestäni: pidän Elviksestä ja olen todella ujo.

 

Norjassa on juridisen sukupuolen itsemäärittely voimassa. Millä tavalla aiheesta keskusteltiin ennen lain voimaantuloa? Kuinka paljon uusi laki on auttanut transihmisiä? Entä mitä ongelmia uudesta laista on seurannut?

Asiasta ei käyty kunnollista julkista keskustelua. Yritimme, mutta kiinnostusta ei ollut. Olimme myös osa "asiantuntijaryhmää", jonka piti antaa neuvoja ja suosituksia. Ryhmä ei ollut kovin toimiva, eikä monilla ollut kokemusta aiheesta. Mainitsimme, että vaikutusarviointi pitäisi tehdä, koska se oli osa toimeksiantoa. Tästä huolimatta meille kerrottiin, ettei sillä ole seurauksia.

Itsemäärittelyn myötä byrokratia on helpottunut, eivätkä kirurgiset toimenpiteet ole vaatimuksena laillisen sukupuolen muuttamiselle.

Olen huomannut, että julkinen transaiheeseen liittyvä keskustelu on kiristynyt. Uskon tämän johtuvan laillisen sukupuolen vaihtamista koskevasta laista. Monet ihmiset suhtautuvat hyvin skeptisesti siihen, että kuka tahansa voi vaihtaa laillista sukupuolta lähettämällä lomakkeen verkossa, jolloin muutaman viikon kuluttua olet eri sukupuolta. Vaatimuksia ei ole ollenkaan.

Norjassa on ollut ainakin yksi tapaus, jossa peniksellinen juridinen nainen aiheutti naisten tiloissa hämmennystä. Aluksi biologinen nainen sai syytteen peniksellisen juridisen naisen läsnäolon kyseenalaistamisesta, mutta myöhemmin biologinen nainen vapautettiin syytteistä.

En usko, että useimmat ihmiset suhtautuvat negatiivisesti siihen, että laillisen sukupuolen saa vaihtaa lääketieteellisen transprosessin myötä, mutta monet pelkäävät, että itsemäärittelyyn perustuvaa lakia käytetään väärin. Pukuhuoneisiin, urheiluun ja vankilaan liittyy monia kysymyksiä. Meidän olisi pitänyt keskustella näistä asioista etukäteen, eikä vasta jälkikäteen.

 

Mitä eroja on nykyisen transaktivismin ja sinun transprosessisi alkuvaiheen aikaisen transaktivismin välilä?

Aikoinaan meidän piti taistella tullaksemme kuulluiksi sekä poliittisesti että tiedotusvälineissä. Sukupuolidysforiasta kärsiville ei ollut omaa järjestöä. Tieto oli hyvin rajallista. Internet oli lapsenkengissä, ja siellä oleva tieto oli pääosin englanniksi.

 Loin ensimmäisen henkilökohtaisen verkkosivuston FtM-transsukupuolisille. Nykyään Internetissä on valtava määrä tietoa, mikä on osaltaan hyvä juttu, mutta valitettavasti väärää tietoa on myös paljon. Sosiaalisella medialla on ollut valtava vaikutus tapaamme kommunikoida. Lapsiin ja nuoriin kohdistuva paine on täysin erilaista kuin ennen. Transaiheeseen liittyvä keskustelu on hyvin polarisoitunutta. On käynyt selväksi, että tiedämme liian vähän, ja tarvitsemme lisää tutkimusta.

 

 Osaatko sanoa, miksi FtM-transhoitoihin hakeutuneiden määrä on kasvanut? Mitä ajattelet ROGD-teoriasta? Luuletko, että tulevaisuudessa meillä on enemmän detrans-ihmisiä?

 En osaa sanoa yhtä syytä, miksi FtM-transhoitoihin hakeutuneiden määrä on kasvanut. Kukaan ei osaa vastata, tiedämme liian vähän. Uskon myös, että ilmiön taustalla on useita tekijöitä.

Yleinen tietoisuus ja suvaitsevaisuus selittää osaltaan ilmiötä. Myös sosiaalisella medialla on oma vaikutuksensa. Uusia kategorioita on luotu sukupuolen moninaisuuden nimissä, mutta auttavatko nämä kategoriat vai kaventavatko ne käsityksiämme sukupuolista? On monia tapoja olla mies ja nainen, on monia tapoja olla ihminen. Tällä hetkellä sukupuolirooleja rikkovat alkavat helpommin määritellä itsensä transihmisiksi. Myös sukupuolinormeja rikkovilta kysytään usein, mitä sukupuolta he todella ovat.

Mielestäni ROGD-ilmiö on olemassa. Meidän pitäisi tutkia sitä tarkemmin, eikä pitää yksinomaan transfobisena lähestymistapana.

Mitä tulee detransitoon, niin olen varma, että detrans-ihmisten määrä tulee lisääntymään tulevaisuudessa. Surullista on, että detrans-ihmiset joutuvat elämään transhoitojen vaikutusten kanssa loppuelämänsä ajan.


Mitä mieltä olet radikaalifeministeistä/genderkriittisistä feministeistä? Mielestäni heillä on paljon hyvää kritiikkiä nykyistä transaktivimia kohtaan, mutta valitettavasti heidän keskuudessa on myös oikeaa transfobiaa. Mitä mieltä olet?

 He ovat käyneet keskustelua hyvässä ja pahassa. Kuten transaktivistien kohdalla, myös genderkriittisten keskuudessa on niitä, jotka eivät mielestäni vie keskustelua eteenpäin. Viimeisin esimerkki oli tapaus, jossa transmiehelle sanottiin, kuinka tämä on liian pelkuri tehdäkseen itsemurhan. Tällainen retoriikka ei edistä genderkriittisten sanomaa millään tavalla, vaan aiheuttaa enemmän vahinkoa.  

 

Millä tavalla muuttaisit nykyistä transaktivismia?

Enemmän avoimuutta haasteiden suhteen, eikä niin mustavalkoista asennetta.

 

 

Kysymyksiä ja vastauksia transaiheesta

Tervehdys blogini lukijoille.  Blogini on viime aikoina pitänyt hiljaiseloa. Minulla on ollut varsin pitkään sellainen olo, että olen sanonu...